Menneen vuoden muistelua ja toiveita tulevasta (M)

Minulle vuosi 2018 oli erityisen tapahtumarikas ainakin pariin edelliseen vuoteen verrattuna. Alkuvuodesta alkoi kokemusasiantuntijakoulutus joka olikin yksi tärkeimpiä kantavia tekijöitä. Vuoden läpi minua siivitti myös hyvä hoitokontakti. Taisin aloittaa asiakkuuden Persoonallisuushäiriöyksikössä(ent. Päiväsairaala 2) juuri vuoden alussa... Kai. Muistaakseni. On tämä elämää kun en muista mitään, pahimmillaan en edes muista meidän osoitetta. Tähän hassuun asiaan palaan myöhemmin. Joka tapauksessa, tämä on ollut varmasti paras hoitokontakti joka minulla on ollut. Vaikka ei vielä rahkeet riitä oikeaan terapiaan, olen saanut käydä viikottain purkamassa sydäntäni psykiatriselle sairaanhoitajalle joka on onnekseni sekä erittäin pätevä ja ammattitaitoinen että myös ihmisenä miellyttävä.

En muista että minulla olisi koskaan kohdanneet kemiat näin hyvin kenenkään hoitavan tahon jäsenen kanssa. Toki asiaan vaikuttaa varmasti sekin että en ennen ole ollut tarpeeksi kypsä puhumaan asioista oikeasti ja ottamaan vastuuta hoidostani mutta ehdottomasti henkilökemioilla on aina iso merkitys. Myös lääkärini on osoittautunut alun väärinkäsityksien jälkeen ihan mahtavaksi. Isoin muutos on kuitenkin ollut se että ihan oikeasti teen asioita enkä vain väitä tekeväni niitä. En ainoastaan valita kuinka paha olo minulla on vaan yritän purkaa ja jäsennellä tunteita mielessäni ja teen konkreettisia asioita parantaakseni omaa vointiani.

Sillä että oikeasti lähdin pois kotoa yksin koulutukseen ja keskustelukäynneille oli todella suuri merkitys voinnin kannalta. Vaikka meillä on pakostakin selkeä päivärytmi lapsen takia sain kuitenkin paljon enemmän irti päivistä kun oli myös kodin ulkopuolista tekemistä. 

Koulutus toi mukanaan myös muuta sosiaalista elämää pitkän yksinäisyyden jälkeen. Meillä oli lämmin ja tiivis iso porukka mutta yllätyksekseni sain myös muutaman läheisen ystävän. Vuosi ei varmasti olisi ollut sama ilman heitä ja uskon että olemme ystäviä vielä pitkään.

Aikaisemmin tuntui että olin kovin yksin mutta kuluneen vuoden aikana sitä ongelmaa ei juuri ollut. Sain uusia ihmisiä elämääni, jotkut jäivät mutta useimmat eivät. Eikä sekään mitään haittaa koska jokainen kohtaaminen ja ihmissuhde on omalla tavallaan arvokas ja jokaisesta niistä oppii jotakin. Uusien tuttavuuksien lisäksi tuli kohdattua myös yllättävän monta menneisyyden haamua niin hyvässä kuin pahassakin. Olen tyytyväinen että sain asioita selvitettyä niin omani kuin muidenkin mielenrauhan kannalta ja ymmärsin että on parasta arvostaa mennyttä aikaa kuitenkaan sitä liikaa märehtimättä ja oppia päästämään irti kaikesta mikä ei tunnu itsestä oikealta.

Vuosi tuntui olevan täynnä kaikenlaisia mentaalisia testejä ja koitoksia. Vastoinkäymisten sattuessa piti osata toimia korrektisti eikä rynnätä raivon vallassa tekemään typeryyksiä. Ehkä kuitenkin eniten minua testattiin ihmissuhteiden saralla. Välillä tuntui että joka nurkan takaa pomppasi jotain joka kokeili rajojani. Paljon tuli tyrittyä mutta loppupeleissä ehkä kuitenkin enemmän tehtyä fiksuja ratkaisuja. Vaikka minulla on edelleen hankalia ominaisuuksia ja käyttäytymismalleja, opin myös olemaan toimimatta niin kuin olen tottunut vaan välillä oli jopa järki matkassa mukana. Läheisilläni osui paska tuulettimeen aivan kohtuuttoman monta kertaa lyhyen ajan sisällä mutta oli pakko yrittää muistaa että kaikkeen ei voi vaikuttaa.

Epävakaus oli vahvasti läsnä ja ilmeni erityisesti impulsiivisuutena. Hyvänä esimerkkinä voisin kertoa että vaihdoin vuoden aikana hiusten väriä 5 kertaa. Löysin itseni sangen kyseenalaisista tilanteista mutta onneksi myös kykenin hillitsemään impulsseja paljon. Mikään kehitys ei tapahdu hetkessä ja mielestäni tärkeintä on että positiivista kehitystä ylipäätään tapahtuu vaikka se olisi ajoittain hitaampaa. Vointini on kokonaisuudessaan mennyt melkoista vuoristorataa myös pidempiä ajanjaksoja eikä ainoastaan päivien mittaisia heittoja.
Vuoden aikana keskityin hengelliseen puoleeni enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja tulin viimein sinuiksi kaiken sen kanssa mihin uskon, mitä olen ja miten haluan elää.

Tällä on ollut merkittävä vaikutus henkiseen hyvinvointiin. Olen saanut lisää itsevarmuutta ja itsetuntemusta, tuntenut ylpeyttä sekä alkanut rakastaa itseäni enemmän- sillä normaalilla ja hyvällä tavalla. Ei sillä ikävällä narisevan narsistin tavalla. 

Sen lisäksi että koin jonkinlaisen hengellisen heräämisen, mikä jo itsessään on valtavan iso juttu, oivalsin jotain muutakin.
Ymmärsin että kaikki minussa olevat piirteet eivät suinkaan ole vain oireita jostakin sairaudesta, enkä minä ole ainoastaan kimppu diagnooseja vaan ihminen jolla sattuu olemaan erinäisiä sairauksia mutta niiden alla paljon muutakin.

Ei ole sairautta kyetä tuntemaan romanttisia tunteita useampaa ihmistä kohtaan samaan aikaan, se on vain ominaisuus joillain ihmisillä. Useammilla kuin mitä halutaan myöntää. Ei myöskään ole sairautta kaivata erityisen paljon tukea, ihmisiä ja läheisyyttä ympärilleen eikä ole sairautta tarvita omaa tilaa. 

Varsinkin paljon sairastavana ja useita traumoja kokeneena ihmisenä on tärkeää osata eritellä luonteenpiirteet, ominaisuudet ja tarpeet käytöshäiriöistä ja sairauden oireista ja oppia tuntemaan minkälainen tyyppi kaiken takana onkaan.

Kaiken tämän psyykkisen väännön lisäksi myös fyysiselle oireilulle löytyi alkukeväästä viimeinkin ainakin osittainen selitys. Minulle diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta mutta hyvin todennäköistä on että sairastan myös jotain toista autoimmuunisairautta, ne kun tosiaan tuppaavat tulemaan useimmiten ikävinä pakettiratkaisuina.
Diagnoosi ja lääkitys olivat suuri helpotus. Ei tarvitse enää pelätä niin paljon jatkuvasti. Pelkästään se että oireille on jokin nimi ja selitys auttaa paljon.

Olen tuntenut valtavaa häpeää väsymyksestäni, muistiongelmista ja aivosumusta, varsinkin kun minua on niistä jopa pilkattu ja haukuttu.

Häpeän lisäksi pelko on ollut kova koska oireet ovat olleet ajoittain tosi hurjia ja sairaus on saanut jyllätä pitkään hoitamattomana. Nyt en enää häpeä koska minulla on selitys oireille ja voin sen myös kertoa niitä ihmetteleville. Pelkokin on huomattavasti lieventynyt kun tiedän mikä minua vaivaa vaikka joitain juttuja onkin vielä selvittämättä. Toiveena on että jos kilpirauhasen toiminnan ja muut oireet saisi helpottumaan, voisin myös vähentää psyykelääkkeitä ja luultavasti muutenkin pärjäisin paremmin. Paljon kaikenlaisia uusia asioita ja muutoksia tapahtui minulle itselleni, mutta myös läheisilleni vuosi oli isojen muutosten aikaa mikä väistämättä vaikutti myös omaan vointiini.

Tunsin paljon huolta läheisistäni, lisäksi jouduin myös kohtaamaan ja käsittelemään ikäviä asioita lapsuudesta ja teini-iästä. Kaikella tapahtuvalla on ehdottomasti tarkoituksensa ja uskon että läheisteni elämä on nyt ja tulevaisuudessa parempaa. Ja vaikka olen itsekin kokenut nämä muutokset raskaina ja joutunut palaamaan kipeisiin muistoihin, olen huomannut että asioiden käsitteleminen on tehnyt myös hyvää. Joskus ikävät asiat tulevat pakon edestä eteen eikä niitä voi enää paeta ja se on vain hyvä juttu, koska mistään mitä et kohtaa ja käsittele et voi myöskään toipua. 

Erityisesti kun tapahtuu paljon ja tunteet myllertävät on hurjan tärkeää olla työkaluja tunteiden purkuun ja olen iloinen että tänä vuonna kykenin taas aloittamaan kirjoittamisen.Kirjoittaminen on aina ollut minulle kaikista luontevin muoto ilmaista itseäni ja käsitellä tunteitani ja kokemuksiani. Meni pari vuotta kun en kirjoittanut oikeastaan mitään, enkä tehnyt mitään muitakaan itselleni mielekkäitä asioita. Jostain syystä tänä vuonna vain iskin kynän paperille ja alkoi tapahtua. Olen kirjoittanut paljon runoja ja tämän blogin aloittaminen osoittautui varsin terapeuttiseksi.

Kirjoittamisen lisäksi olen alkanut pitkästä aikaa taas lukea ja jaksan muutenkin puuhastella kiinnostuksenkohteideni parissa.Jotain muutakin kauan kadoksissa ollutta palasi viime vuonna, nimittäin itkeminen. Ja ylipäätään tunteiden näyttäminen julkisesti. Tämä on aivan tuore juttu kuten viime postauksessani kerroinkin. Paljon uusia oivalluksia, kokemuksia ja ihmisiä. Sain paljon mutta samalla menetin paljon. Välillä olin onneni kukkuloilla ja välillä todella syvissä vesissä. Kämmäilin paljon ja olin todella itsekäs mutta lopulta opin epäitsekkyyttä ja laittamaan muiden tarpeita omieni edelle.

Kaiken kaikkiaan hyvä vuosi mutta toivottavasti tästä tulee parempi. Tänä vuonna on odotettavissa ainakin helmikuussa starttaava dialektinen käyttäytymisterapia jota olen odottanut pitkään. Luvassa on muutenkin kiireinen vuosi koska sain työpaikan ja sen lisäksi aloitan oppisopimuskoulutuksen.Eli siis opiskelua ja kaksi työtä. Ja toivon mukaan myös kokemusasiantuntijakeikkoja. Ei oikeastaan edes pelota jaksamisen kannalta koska olen jo pitkään ollut totaalisen kypsä tähän tekemättömyyteen ja vointini huonontumiseen siksi että jään paitsi asioista ja eristäydyn.

Voi olla että poltan itseni loppuun tai ajaudun maanisen vaiheeseen, mutta ei voi tietää jos ei kokeile. Yhtä kaikki olen innoissani ja motivoitunut. Ainoa lupaus tai tavoite jonka olen asettanut tälle vuodelle on se että en edellisten tapaan anna sen vain kulua omalla painollaan vaan teen siitä itse juuri sellaisen kuin haluan, paremman itselleni ja perheelleni. Teen parhaani kehittyäkseni enemmän kaikin tavoin ja ollakseni parempi ihminen, kumppani ja äiti.

Toivon kaikille tälle uudelle vuodelle paljon onnea, voimia jaksamiseen, uusia hienoja kokemuksia ja ennen kaikkea rohkeutta! 

Hypnoosi kokemuksena (A)

Kävin syksyn aikana terveyskeskuspsykologilla hypnotisoitavana seitsemän kerran sarjan. Hypnoosilla hoidettiin pelkoa. Minulla on ahdistuneisuushäiriö ja pelkään kaikkea mahdollista mikä voi mennä pieleen, esim. sairastumista, onnettomuuksia, tulipaloa, jne. Pelkoni kattavat laajasti kaikenlaista, mutta niihin kaikkiin ei voitu syventyä, vaan hypnoosia varten piti valita yksi pelko, jonka hoitoon syvennytään. Valitsin kaupassa käymisen, pelkään kauppareissuilla ja varsinkin kassajonossa seisoessani tulevia paniikkikohtauksia, joiden vuoksi jopa välttelen kaupassa käyntiä, ja menen vasta sitten kun on aivan pakko. Silloinkin mietin tarkkaan mihin aikaan voin lähteä kauppareissulle: ruuhkaisimpaan aikaan, kun ihmiset tulevat töistä ja poikkeavat kauppaan, en todellakaan halua olla ostoksilla, koska siellä ihan varmasti joutuu seisomaan jonossa kauan. Hiki alkaa valua selkää pitkin ja silmissä näkyy tähtiä, tuntuu kuin kaikki tuijottaisi vaikka tiedän ettei ketään voisi vähempää kiinnostaa, kaikki vaan haluaa hoitaa ostoksensa ja päästä kotiin, mutta silti happi loppuu ja pyörryttää. Pahinta on, jos joku puolituttu tulee jutuille, kyselemään kuulumisia. Mitä sille vastaan? Vihaan "mitä kuuluu" -kysymystä. Opin vihaamaan sitä lapsena, kun minua kiusattiin koulussa. Koulupäivän jälkeen vanhempani aina kysyivät miten päivä meni. Halusin suojella vanhempiani ja itseänikin totuudelta ja vastasin aina "hyvää", vaikka minua olisi juuri koulun pihassa kuristettu ja haukuttu läskiksi jonka pitäisi kuolla. Kotona ei ollut tilaa negatiivisten olojen ilmaisulle, opin piiloutumaan iloisen naamarin taakse. Kun joku puolituttu kysyy miten menee, hetkeäkään ajattelematta piiloudun taas sen tutun naamarin taakse. Yritän antaa itsestäni todellista parempaa kuvaa. Pelottaa, miten ihmiset reagoisivat jos sanoisinkin, että masentaa, ahdistaa, en  tiedä tulevaisuudesta, olen työtön ja rahaton varmaan tulevaisuudessakin, koska ihmiset pelottavat minua enkä uskalla edes yrittää hakea töitä.

Kauppareissut siis ahdistavat, koska siellä törmää ihmisiin. Hypnoosihoidossa ensimmäisellä tapaamisella ei vielä tehty varsinaista hypnoosia, vaan keskusteltiin psykologin kanssa siitä, mitä hypnoosi on, ja hän haastatteli taustastani ja kyseli sosiaalisten tilanteiden pelostani. Lopuksi tehtiin harjoitus, jolla testattiin suggestioherkkyyttä. Minun piti sulkea silmät ja kuvitella toiseen käteen painava ämpäri. Käsi alkoi laskeutua heti kuvitellun painon voimasta, näytti siltä että olen hyvin vastaanottavainen hypnoosille, ja sovittiin jatkosta. Psykologi arveli, että meditaatiotaustani vaikutti positiivisesti siihen, että pääsin helposti hypnoositilaan.

Itse hypnoosi ei ollut mitään mystistä heiluvan kellon tuijottelua jossain tietoisuuden rajamailla, vaan se muistutti minusta syvää meditaatiota tai rentoutusta. Olin koko ajan tietoinen siitä mitä tapahtuu.  Alkuun jokaisella kerralla tehtiin kehorentoutus, sitten psykologi laski kymmeneen, jonka jälkeen olin hypnoosissa ja päästiin itse harjoitukseen. Ensimmäisellä kerralla minun piti kuvitella itseni johonkin turvalliseen paikkaan, katsella mitä ympärillä näkyy ja kuunnella tuttuja ääniä. Kuvittelin itseni saunaan, jonka ikkunasta katselin koivuja ja kuuntelin palavien puiden rätinää kiukaassa. Turvalliseen oloon yhdistettiin fyysinen turvamerkki, peukalon ja etusormen yhteenliittäminen. Voisin tehdä turvamerkin aina, kun olen ahdistavassa tilanteessa, ja palauttaa turvallisen olon, joka minulla on omassa turvapaikassani, saunassa.

Kaupassakäyntiä harjoiteltiin mielikuvamatkojen avulla. Kuvittelin lähteväni kotoa kauppareissulle, laittavani ostokset kärryyn, jonottavani kassalla jne. Välillä kun oli liian rankkaa, tehtiin vaan rentoutusharjoitus, esim. sellainen jossa kuvittelin käveleväni hiljaiselle metsälammelle, jossa käyn virkistävällä uinnilla.

Pidin hypnoosista kovasti, istuntojen jälkeen oli aina todella rentoutunut olo, eikä kaupassa käyminen ahdistanut. Pyörin jopa ostoskeskuksessa ihan vaan huvikseni, join kahvit kaikessa rauhassa ja katselin ihmisiä. Parasta hypnoosissa oli se, että sain taas lisäpotkua kotoisille meditaatioharjoituksille, koska saan niistä jaksamista ja rentoutta arkeen. Kaiken kiireen keskellä harjoittelu helposti kuitenkin unohtuu, vaikka tiedän että se tekee minulle hyvää. Tarvitsen välillä muistutuksia sen hyödyllisyydestä. Turvamerkkiä käytän myös ajoittain, kun paniikki meinaa saada vallan. Se vie ajatuksia muualle siitä, että tuntuu kuin kuolema tulisi nyt. Se palauttaa taas saunan ikkunasta näkyvät koivut mieleen ja rauhoittaa.