Tekstiä pitkästä aikaa...
Eipä sen suurempaa ja ihmeellisempää tekstiä tulossa. Kuulumisia.
Meillä menee perheessä noin käytännössä ja periaatteessa ja silleen hyvin.
Arki rullaa. Mutta. Mä oon vaan niin väsynyt. Aloitin lukeen yhtä kirjaa, tai
jos sitä nyt voi lukemiseksi kutsua kun saa luettua pari kappaletta ja sit tulee
jomman kumman ipanan suusta jo "äitiiiiiii" ja sit taas touhutaan muuta.
Kirjan ekat parikyt sivua on ollut tosi mielenkiintoisia ja pelkkä otsikko
kiteyttää tän hetkisen olon loistavasti. "En tahdo kuollla, en vain jaksa elää".
Sen on kirjoittanut Ann Heberlein, joka sairastaa kans kaksisuuntaista.
(saatan myöhemmin kirjoittaa kirjasta vähän enemmänkin)
Saan hoidettua pakolliset arki askareet, pyykit ja tiskit, silloin tällöin imuroinnin.
Suihkussa ei jaksaisi millään käydä ja hampaat pestään kun muistetaan.
Hoitaa lapset ja heidän jutut, päiväkodit ja ruokailut sun muut. Heiltä ei puutu
mitään. Heistä ei tarvii huolestua. Jossen itse jaksa tai pysty jotain, niin mies
hoitaa. Hän on korvaamaton apu. Ja saadaan sossusta apua.
Kaiken muun aikaansaaminen onkin sitten vaikeaa. Koko ajan haluaisin ja
pitäisi touhuta jotain, mutta en keksi mitään tai sitten en jaksa aloittaa. Oon
mieleltäni tosi väsynyt, masentaa ja ahdistaa, mutta silti on kauhea ad/hd
olo ja sydän tykyttää ja tuntuu että jossen nyt tee jotain niin oon turha ihminen.
En mä saa ja voi vaan maata sohvalla tekemättä mitään. Pitäis edes katsoa
telkkaria tai lukea tai kutoa tai jotain... Mutta ei pysty - ei pysty keskittymään
tai mikään ei kiinnosta ja innosta. Mun pään sisällä vaan huutaa mulle
koko ajan joku pieni ihminen että et sä voi tehdä noin, olla tekemättä mitään,
sun pitäis olla superäiti ja -vaimo ja -nainen ja korjata maailma. Huoh. ARGH.
Läheisiäni en haluaisi kuormittaa. En halua, että musta huolehditaan ja/tai
huolestutaan, kaikilla läheisilläni on niitä omiakin ongelmia. En halua olla
lisätaakka. En halua että kukaan syyttää itseään mun pahasta olosta. Tää
ei johdu kenestäkään, vaan nää olot vaan tulee ja menee miten haluaa.
En hallitse niitä, en hallitse itseäni. Tunnen itseni huonoksi äidiksi.
Jotain voimaa arkeen tulee satunnaisista koke-keikoista. Silloin tunnen
itseni tärkeäksi, mulla on väliä. Autan muita. Olen hetken erossa omasta
perusarjesta, voin olla hetken se supernainen ja hengittää.
Olin kesällä podcast-nauhoituksissa jossa oli teemana mies omaisena,
ja jakso jossa olin mukana koski tunteita. Kanssani oli ammattilainen ja toinen
kokemusasiantuntija, hän tosin oli se omainen. Hän sanoi niin hienosti ja nyt
lainaan tuota sanomista vähän omin sanoin.
Tuntuu kuin hukkuisin. Haluan saada happea ja voimia,
jotta jaksaisin uida rantaan.
