Päivä kerrallaan ja hetkessä eläminen (M)

Minä olen aina ollut todella kärsimätön ja epätietoisuutta sietämätön ihminen. Olen kuvitellut että jos vain saisin tietää etukäteen kaikesta kaiken ja suunniteltua asiat pitkälle eteenpäin, en enää olisi ahdistunut. Kesti todella pitkään että ymmärsin tuon ajatustavan vain lisäävän stressiä ja ahdistusta, sillä aina kun joku mennyt tiukan suunnitelmani mukaan, romahdin, ja ajattelin että kaikki on pilalla. Jos en vielä tiennyt jostakin tulevasta asiasta kaikkia yksityiskohtia, en kyennyt rauhoittumaan ennen kuin se oli ohi ja mikäli se oli jokin positiivinen tapahtuma, en siitä myöskään pystynyt nauttimaan.

En ole aivan varma missä vaiheessa ajatus muutoksesta lähti kytemään, mutta huumeiden käyttöä lopetellessa lause "Päivä kerrallaan" pomppaa esiin usein. Ajattelin sen olevan täyttä humpuukia koska minähän vain päättäisin kuinka monta päivää olisin ilman mitään päihteitä ja suunnittelisin kaiken tarkkaan, eihän silloin voisi mikään mennä pieleen? En ole retkahtanut kertaakaan 2 vuoden ja 8 kuukauden aikana tosin alkoholia ja tupakkaa käytän jokseenkin maltillisesti, mutta jostain syystä en olekaan laskenut päiviä tarkkaan. Ehkä ymmärsin jo silloin että pakonomainen päivien laskeminen ei sovi vaan aiheuttaa lisää paineita jotka lisäävät riskiä retkahtaa, ja näinollen jonkinlainen muutosten ketju oli lähtenyt liikkeelle.

Raskaus oli kaltaiselleni kontrollifriikille melkoisen vaikeaa aikaa. Olin toki onnellinen ja uusi elämäntilanne oli minulle helppo, mutta mieheni ei sopeutunut yhtä hyvin. Yrittäessäni pakottaa häntä muuttumaan ja kasvamaan minun valamaani muottiin, hän vain karkasi yhä kauemmas ja minä ahdistuin kun en pystynyt hallitsemaan elämääni. Purin ahdistuksen pakonomaisella siivoamisella ja järjestelyllä, oli vain pakko saada olla kontrollissa jostakin.

On erikoista että vasta nyt kun koen erityisen vaikeaa kautta vointini suhteen, olen todella sisäistänyt hetkessä elämisen ajatuksen ja tuon "Päivä kerrallaan" - mantran joka ennen sai vain ärsyyntymään. Voisi kuvitella että hyvävointisena muutokset ja uudet oivallukset olisivat todennäköisempiä, mutta ehkä minun on ollut pakko löytää keino selviytyä tästä huonosta olosta ja näin muutos onkin tapahtunut toisaalta pakolla, mutta silti luonnollisesti. Ja se tuntuu todella hyvältä.

Viimeiset lähes kolme vuotta olen ollut jatkuvalla tutkimusmatkalla omaan sisimpääni. Ilman huumeita, lähes ilman minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja ja suurimmaksi osaksi kotona. Tämä on ollut elintärkeä matka jota ilman en olisi kehittynyt henkisesti tai oppinut tuntemaan itseäni. Matka on vasta alussa, mutta kolmen vuoden jälkeen olen uskaltautunut takaisin ihmisten pariin, luomaan terveitä ihmissuhteita ja hyödyntämään potentiaaliani koulutuksessa. Jatkamalla yksin oloa en olisi onnistunut, vaan koulutus ja kaikki uudet ihmiset ovat tulleet elämääni juuri oikeaan aikaan opettamaan uusia asioita ja toimimaan peilinä omille ajatuksilleni ja tunteilleni auttaen niitä kehittymään ja kasvamaan.

Tämä hetkessä ja päivä kerrallaan eläminen on ollut ehdottomasti tärkein oppimani asia. Ensinnäkin olen ymmärtänyt mistä kontrollin tarve on alunperin lähtenyt. Hylkäämisen pelosta, ja siitä että minuun on kajottu vastoin tahtoani sekä elämääni on ohjailtu niin etten ole kokenut voivani siihen vaikuttaa. Ymmärrys siitä että kontrollinhalulle on jokin selitys, on antanut luvan myös olla itselleni armollinen. En minä olekaan vain hullu ja hankala ihminen, minulla on ongelma jonka voin oppia ratkaisemaan!

Mitä tämä hetkessä eläminen sitten käytännössä on ja miten sitä voi harjoitella?
Itse koen eläväni tässä hetkessä kun kykenen keskittymään ympäristööni ilman disso-oireita ja vastaanottamaan ja ymmärtämään mitä minulle sanotaan sekä osallistumaan keskusteluun ja toimimaan täydellä teholla. Vaipumatta traumamuistoon, tai stressaamatta tulevaa. Olo on seesteinen ja ajatukset kirkkaita.

Mutta miten tässä onnistua? Jokaisen on tärkeää löytää omat keinonsa niin ympäristönsä kuin itsensä rauhoittamiseen. Minulle hetkessä elämisen avainsana on mindfullness ja erilaiset mielikuvaharjoitukset. Näitä harjoituksia on netti pullollaan ja hoitotaholta löytyy varmasti apuja jos kysyy rohkeasti, ja jokaiselle löytyy varmasti oma toimiva harjoitussetti. Pääpointtina on opetella keskittymään ja ymmärtämään olevansa tässä hetkessä turvallisesti. Maadoittamaan itsensä tähän hetkeen.

Mindfullness- harjoitusten pohjalta olen oppinut että vaikka en olisikaan suoranaisesti tekemässä harjoitusta, pystyn silti paremmin hallitsemaan ajatustulvaani, stressiä ja ahdistusta. Tunnistan herkästi hetken jolloin täytyy pysähtyä, vetää muutama syvä henkäys ja sanoa jopa ääneen "Minä olen tässä, näitä esineitä ja ihmisiä on ympärilläni enkä ole missään muualla."

Osaan keskittyä luontoon ja ammentaa siitä voimaa ja energiaa. Minun täytyy muistaa nauttia arjen pienistä iloista jotka yleensä vaikuttavat itsestäänselvyyksiltä. Tärkeää on ollut myös avoimesti kertoa ihmisille ympärilleni että minulla on tällaisia vaikeuksia jolloin joku osaa huomata poissaolevuuteni ja muistuttaa missä ollaan.

Tällä hetkellä olen elämäntilanteessa jossa tapahtuu suuria muutoksia ja päivä kerrallaan eläminen tuntuu haastavalta kun kaikki muuttuu enkä voi kontrolloida kaikkea. Mutta silti olen ihmeen rauhallinen ja toiveikas. En tiedä mitä ja millä aikataululla tapahtuu, mutta mitä sitten?

Teen vain sen mikä on omissa käsissäni, ja mitä minun täytyy ja kaiken muun jätän tapahtumaan itsekseen, hyväksyen kaiken.

Nyt, tässä ja tänään.