Huonoa kuuluu, enkä pärjää (M)

Kuinka moni tunnustaa rehellisesti kertovansa aina kysyttäessä miten todella menee ja mitä oikeasti kuuluu? Tuntuu että usein automaattinen vastaus on "ihan hyvää" vaikka todellisuudessa kaikki menisi päin persettä. Tunnistan ainakin itsessäni tämän ikävän piirteen joka on osittain perittyä ja kotona opittua, osin taas tunteiden kylmettämisen seurausta. En tietenkään sano että jokaiselle puolitutulle pitäisi alkaa avaamaan ongelmiaan mutta miksi on niin vaikeaa sanoa edes että tällä hetkellä ei mene hyvin. Mitä me oikein pelkäämme?

Toinen tuttu kysymys on, "Pärjäätkö varmasti?" ja automaattinen vastaus itselläni on että pärjään. Mutta mitä se muka sitten on kun ei pärjää? Minusta on tuntunut jo jonkin aikaa että en pärjää. Mitä jos vastaisinkin että en pärjää? En usko että se muuttaisi mitään joten ehkä minä siis pärjään. Ehkä tyhmin ajatusketju vähään aikaan jota olen tuonut ulos mutta olkoot. 

Minä olen vasta parin viime viikon aikana uskaltanut alkaa hieman avata todellista vointiani muutamalle ihmiselle vaikka oloni on ollut jyrkässä laskussa jo useita kuukausia. Ehkä jo vuoden tai ylikin. Ja kertomani on ollut vasta jäävuoren huippu. Viimeisimmällä keskustelukäynnilläni päiväsairaalassa huomasin että en yksinkertaisesti jaksanut vetää hymyilevää maskia kasvoilleni vastaanottohuoneen ovella kuten yleensä. En jaksanut keskittyä kiinnittämään huomiota siihen että kohdistaisin katseeni keskustelun toisen osapuolen silmiin tai siihen että vastailisin niin kuin pitääkin.

Hoitohenkilökunnalle asioiden laidan kaunistelulle ja jopa valehtelulle on selkeä motiivi. En halua joutua tahdonvastaiseen hoitoon enkä liian rankkaa tekstiä potilaskertomuksiini vaikuttamaan mahdollisesti tulevaisuuteen, sitä siellä on jo ihan tarpeeksi. Minulla on jonkinlainen pelko viranomaisia ja hoitohenkilökuntaa kohtaan ja joskus se ohjaa toimintaani jopa tiedostamattanikin. 

Kun valehtelen tai jätän kertomatta asioita läheisilleni yritän kai suojella heitä ja toisaalta myös itseäni. En halua että he huolestuvat tai että minua pidetään vaikeana ja siten mahdollisesti hylätään. Tiedän järjellä ettei niin käy mutta nämä ovat niitä syvälle juurtuneita ajatusmalleja jotka ovat kulkeneet mukana jo niin pitkään että niiden kitkemiseen menee aikaa. 

En yhtään häpeä kertoa avoimesti haasteistani ja sairastamisestani edes tuntemattomille joten siksi ihmettelenkin miksi vastaan edelleen "ihan hyvin menee" tai että kyllä mä pärjään. Uskon että ainakin osittaisena syynä on itselleni asettama tietynlainen rooli. Elämäni muuttui muutama vuosi sitten radikaalisti aivan todella nopeaa vauhtia, oikeastaan silmänräpäyksessä. Otin heti sellaisen roolin että myös minä olen muuttunut täysin. En osaa tehdä mitään luonnollisesti tai tunne kultaista keskitietä vaan silloinkin ajattelin ihan tiedostamattanikin että jos en ole rappiolla oleva nisti ja umpihullu niin sitten olen täydellinen toipuja, suorastaan pyhimys joka parantuu kaikesta ja voi pois pyyhkiä myös kaikki epämieluisat luonteenpiirteensä. 

Tämä mustavalkoisuus on hyvin tyypillistä ja luonnollista epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsiville. Harmi että olen vasta nyt alkanut ymmärtää sitä. Tuo täydellisen toipujan rooli on ollut hurjan vahingollinen ja iso osasyy siihen miksi minulla menee tällä hetkellä näin huonosti. Määritin itselleni tarkkaan millainen en ole ja millainen olen ja päätin mitä en tee enää ikinä ja mitä teen. Eihän se ihan niin mene. Ihminen voi tietenkin kehittyä ja muuttaa tapojaan ja käytöstään mutta elämää ei voi suunnitella eikä jonkun tietyn asian tekeminen määritä ketään ihmisenä. Olen jo tähän mennessä tehnyt useitakin asioita mitä vannoin etten ikinä enää tekisi ja joistain ajattelin jopa etten edes pystyisi niitä tekemään - niin vahva oli luomani rooli että uskoin sen muuttavan kykeneväisyyteni ja kapasiteettini kokonaan. 

Tuntuu pelottavalta ja toivottomalta löytää itsensä tilanteista joita paheksuu ja tekevämästä asioita joihin ei uskonut enää edes pystyvänsä.

On ollut melkoinen kolahdus itsetunnolle huomata ettei pystykään täyttämään niitä valtavia saappaita jotka on itselleen päässään luonut. Pettymys itseensä ja muutoksensa kyseenalaistaminen masentavat ja ahdistavat vaikka todellisuudessa olen ainoastaan rikkonut täydellisen toipujan roolini. Olen ollut ihan tavallinen, inhimillinen ihminen joka epäonnistuu, mokailee ja hakee paikkaansa enkä suinkaan yhtäkkiä muuttunut hyvästä ihmisestä pahaksi tai pyyhkinyt pois sitä kaikkea hyvää mitä olen saanut aikaan. 

Haavekuvani pirstoutumisen lisäksi tämänhetkinen soppa on saanut maustetta ainakin muuttuneista perhekuvioista, oman parisuhteen haasteista, sosiaalisten kontaktien puutteesta ja taloudellisesta ahdingosta. Itse olen jatkuvasti tätä hiljalleen mutta kauan muhinutta keitosta hämmentänyt suuntaan jos toiseen joko tekemällä tyhmyyksiä paineen ja stressin alla tai olemalla kykenemätön tekemään järkeviä päätöksiä - tai päätöksiä ylipäätään. Kun teen jotain typerää tai harkintakykyni pettää se tietenkin lisää itseinhoa ja syyllisyyttä mikä taas johtaa uusiin ongelmakäytöstilanteisiin. 

Ulkopuoliset tekijät tietysti vaikuttavat osaltaan vointiin ja sitä myöten kykyyn toimia elämässä mutta täytyy hyväksyä myös se että en tarvitse edes mitään ulkopuolista ärsykettä tai dramaattista muutosta että vointini romahtaa. Olen hiljalleen muuttunut todella apaattiseksi ja se sumuinen "verho" minun ja maailman välillä on paksumpi kuin ennen ja minun täytyy todella ponnistella pystyäkseni pysyttelemään edes jotenkin tässä hetkessä mukana. Silti havahdun jatkuvasti tuijottamasta seinää enkä edes kuule mitä minulle puhutaan koska olen vain niin kaukana. Jos en valvo niin nään aivan hulluja painajaisia eikä minua saa hereille vaikka pommi räjähtäisi vieressä. Olen päivisin niin uupunut että tuntuu kuin olisin vaihtanut kehoa jonkun kuolemansairaan vanhuksen kanssa. 

Pelottavat ja intensiiviset pakkoajatukset vaivaavat ja tuntuu hämmentävältä huomata että julmat asiat joita olen joskus tehnyt itselleni ja muille eivät tunnu enää lainkaan niin kaukaisilta ajatuksilta kuin hetki sitten. Mikään ei jaksa kiinnostaa eikä mikään tunnu miltään. Kotoa poistuminen on vaikeaa ja olen niin kiitollinen siitä etten ole yksinhuoltaja ja että minua on vielä siunattu näinkin ihmeellisen hyvällä kumppanilla. 

En nää tulevaisuutta vaikka toki tiedän mitä haluan, ainakin joiltain osin. Osaan elää vain menneessä ja toisinaan tässä hetkessä, tosin harvoin oikeasti läsnä. 

Ehkä pahinta tässä on se etten yhtäkkiä enää luota itseeni ja omiin kykyihini. Moni rakas harrastus ja mielenkiinnon kohde on jäänyt koska tuntuu etten osaa mitään ja on turha edes yrittää. Ja vaikka noituuden harjoittamista ei voi harrastukseksi kutsua, on sekin muuttunut hurjan vaikeaksi. Tuntuu kuin olisin tavallaan sokea tai kuuro mutta se jokin henkinen aisti on se joka takkuilee. En uskalla tehdä edes yksinkertaisia asioita koska niin vähän luotan omiin kykyihini. Yritän kuitenkin parhaani mukaan hiljentyä edes välillä esimerkiksi meditoimaan ja pitää jonkinlaisen otteen itseeni. Opiskelen, kerään tietoa ja keskityn eniten henkiseen työskentelyyn itseni kanss. Muistutan itselleni että mikään minussa ei ole muuttunut tai hävinnyt vaan masennus ja ahdistus sumentaa kaiken, mutta tämä on ohimenevää. Nyt on tällainen aika ja toivottavasti pian jaksan ja uskallan taas enemmän. 

Ettei tämä olisi vain surkea valitusvirsi blogipostauksen muodossa on pakko sanoa jotakin positiivista loppuun. Olen ylpeä siitä että uskalsin kertoa että nyt ei mene hyvin. Olen myös ylpeä siitä että jaksan uskoa että kohta taas menee paremmin. Sitä en tiedä koska, mutta se tapahtuu. Kysykää läheisiltänne ja vaikka tuntemattomiltakin mitä heille kuuluu. Ja kun teiltä kysytään samaa kun voitte huonosti, kokeilkaa vastata rehellisesti vaikka ette haluaisikaan. Se on yllättävän voimaannuttavaa. 

Ensimmäinen kuntoutusviikko (H)

Hui hai ja terveisiä Peurungalta!

Ensimmäinen jakso Kaksisuuntaisen mielialahäiriön Silmu-kuntoutuksessa (KELA) kuntoutuskeskus (kylpylähotelli) Peurunkaan. Jännitys oli kova kun kotoa Jyväskylän kautta Laukaalle. Tulin jo sunnuntaina, kun totesin etten kykene maanantai aamuna tulemaan ajoissa ja toimintakunnossa perille :D Jännitin sitä, että millaisen porukan tällä kertaa saan. Olin pari vuotta sitten masennus-kuntoutuskurssilla, ja siellä meillä kehittyi niin hyvä porukka ja ryhmähenki, että odotukset oli tällä kertaa melko korkealla. Pidämme osan kanssa edelliseltä kurssilta vielä yhteyttä ja vaihdellaan kuulumisia.

Kävin sunnuntaina lillumassa porealtaassa ja asetuin taloksi pikkuhiljaa. Jännitin, että tuleeko mulle seuraavana päivänä kämppäkaveria vai joudunko/saanko olla yksin huoneessa. Ensimmäinen yö meni vähän heikosti, ja osa yöstä menikin siihen että lakkailin kynsiä - varpaan kynnet siniseksi ja kynsiin kunnon biohazard värit keltainen ja musta :D Kotona harvemmin on aikaa tehdä kynsiin yhtään mitään kun on ipanat jaloissa pyörimässä niin tää oli omaa arjen luksusta :D Vähän lisää väriä elämään <3

Maanantai aamuna tulikin mulle sitten kämppis, joka on tosi mukava ja tullaan hyvin juttuun. Meillä vaikuttais olevan hieman eri tyyliset unirytmit ja nukkumistavat, mutta hyvin se menee. Päivä alkoi tutustumisella ja infohommilla ja jatkui sitten ryhmä ja pienryhmä keskusteluilla. Pienryhmässä tuli puheeksi minun käymä kokemusasiantuntija koulutus, ja mainittiin mahdollisuus siihen että ehkä pidän jossain vaiheessa luennon aiheeseen liittyen. Porukka vaikuttaa tosi lupaavalta, ja tulinkin tosi hyvin juttuun varsinkin porukan miesten kanssa. Meitä on yhdeksän, joista vain kaksi on miehiä. Illalla kävin taas lillumassa porealtaassa ja infrapunasaunassa. Uni ei meinannut tulla millään silmään, ja ilta ja alku yö menikin siihen että näpyttelin mun valitusta Kelaan terapiajatkon hylkäykseen liittyen. Saas nähdä miten sen kans käy.

Tiistai alkoi kuntosaliin tutustumisella. Musta ei hirveesti irronnut aamu kasilta sellaiseen, mutta yritin vähän jotain jalka ja peppu jumppaa vääntää :D Meidät jaettiin taas kahteen pienempään ryhmään ja käytiin kysymyskorttien kanssa läpi asioita meidän elämästä ja missä kaikessa meillä on vaikeuksia tai toisin päin että mitkä hommat sujuu. Ehdin jo panikoida kun ei ehditty käydä kaikkia kysymyksiä läpi, mutta onneksi sanottiin että homma jatkuu huomenna :D Mulla oli myös yksilöaika lääkärin kanssa, jossa suunniteltiin seuraavalle jaksolle aikaa fyssarille että saisin selän kuntoutukseen ohjeita joita tehdä kotona. Lisäksi juteltiin muutenkin tämän hetkisestä tilanteestani noin niinkuin kokonaisvaltaisesti. (Kuntoutuksessa ei puututa lääkityksiin tai sen suuremmin muuhunkaan sellaiseen, vaan yritetään miettiä mitä pitäisi tehdä kun palataan kotiin vai onko kaikki hommat kondiksessa) Ja sain lopulta heitettyä postilaatikkoon tuon pelkäämäni valituksen, se ei enää oo mun käsissä - hui hai! :D Mulla olis ollu kävelytesti, mutta flunssan takia se siirrettiin sitten seuraavalle jaksolle. Illalla kävin taas lillumassa porealtaassa ja istumassa infrapunasaunassa.

Keskiviikkona mulla oli aamusta aika sairaanhoitajalle, jossa puhuttiin sitten mielen asioista ja millainen olotila on tällä hetkellä. Se oli mukavaa, vaikka toi aamun ajankohta ei oo mulle paras juttelemiseen... Myöhemmin jatkettiin korttien kysymyksiin vastailua. Tää oli oikeasti tosi kiva hommeli! Sitten oli lääkärin pitämä "kalvosulkeinen" kaksisuuntaisesta, ja vähän juteltiin siinä sivussa ihmisten oireista ja lääkityksistä. Seuraavana oli vuorossa sosiaalityöntekijän aika puolelle porukasta, jossa katsottiin jokaisen tilanne työelämää ajatellen, sekä Kela-hommat (matkakorvaus yms asiat kuntoutuksesta). Illalla kokoonnuttiin porukalla hotellin karaokebaariin jossa itse istuin reilun tunnin ja yritin laulaa yhden biisinkin mut se meni ihan penkin alle kun on vielä flunssa päällä. Menin aika nopeasti jo kämpille ja soittelin pitkän videopuhelun kotiin. Poitsu siellä taas kaipaili äitiä kotiin ja yritti tinkiä kahta yötä yhteen et milloin äiti tulisi kotiin :D Taitaa tulla kova kauppamies tuosta meidän pikkumiehestä :D Uni tuli melko nopeasti (vihdoinkin) kun oli ottanut pari lasia viiniä ja sai vähän lievitettyä koti-ikävää.

Torstaina aamu alkoi vesijumpalla ja porealtaassa lillumisella. Sitten lounaan kautta psykologin pitämään ryhmään jossa puhuttiin porukalla alkoholin vaikutuksesta taudin kanssa ja muiden kokemuksista sekä vähän itsehoidosta ja miten kasata ajatuksia ja tunteita taudin eri vaiheissa. Sitten saatiin maistiainen asahi-joogaa, joka oli ennakkoluuloistani huolimatta itseasiassa melko mukavaa - tätä vois tehdä useamminkin. Päivän päätteeksi oli koko porukan juttutuokio valintojen tekemisestä elämässä ja mitkä ovat unelmat, arvot, vahvuudet ja kiinnostuksen kohteet. Tämä tuntui alkuun vaikealta kun katsoi tyhjää paperia naaman edessä mutta sainpas paperin täyteen :D Illalla kävin taaaas lillumassa porealtaasta ja sain jopa repäistyä pari kierrosta uima-altaan ympäri! Kävin myös laulaan taas karaokea (ja lasi viiniä...), eka meni hyvin, toinen ei niin hyvin kun taas lähti ääni :DD ehkä annan kurkkuni levätä ennen seuraavaa yritystä. Uni tuli hyvin silmään kun oli ihan puhki, ja sai taas jutella vähän kotiin videopuhelulla <3

Perjantaina aamu alkoi aikaisin, sillä ennen aamupalaa oli kehonkoostumuksen mittaus, sitten äkkiä aamupalalle ja eka ryhmä oli jo 8.15. Vähän silmät ristissä keskusteltiin jokaisen sosiaalisesta verkostosta, että millainen se on, keitä löytyy ja mistä eri elämänaloilta ja kuinka tärkeitä he ovat. Sitten täytettiin palautelomakkeet koskien Peurunkaa, jonka jälkeen meillä oli vajaan puolen tunnin rentoutusharjoitus, joka oli aika jees. Tosin siihen päälle lounas niin meinasi nukahtaa pystyyn :D Tehtiin lounasta ennen Kelan "vaatimat" tavoitteet (GAS-lomake), itselläni on päätavoitteena saada fyysistä yleiskuntoa paremmaksi, jos vaikka se sitten auttaisi näihin masennuskausiinkin sitten. Eli suomeks sanottuna painoa vähän pois ja liikuntaa lisää. Lounaan jälkeen oli palautekeskustelua, ja testituloksia kävelytestin tehneille sekä vähän juteltiin että mitä haluttaisiin seuraavalle jaksolle ohjelmaa. Lisäksi fyssari puhui meille liikuntapiirakasta, mutta ei onneks painostanut ketään, tietenkin kertoi että mikä se suositus olisi mutta että asiat pitää tehdä oman jaksamisen mukaan! Sitten oli päivän loppuun mun 25min pituinen "pika"kokemusasiantuntijaluento, jossa kerroin vähän omaa elämäntarinaa, sairauden ilmenemishommia ja jotain saamastani hoidosta ja sen hyödyistä. Lisäksi vähän mietin ääneen, että mitä itse odotan tältä kuntoutukselta ja mitä toivon saavani muilta kuntotutujilta :) Sitten sanottiinkin jo heippoja!

Viikko on ollut aivan mahtava! Ja raskas. Uusia tuttavuuksia ja ystäviä elämään - ainakin yks jäi tosi vahvasti silleen, että tullaan varmasti jutteleen enemmänkin tän väliajan aikana ennen kesäkuun seuraavaa viikkoa! En oikein osannut odottaa ihan näin hyvää porukkaa, kun tuntui että se edellisen kuntoutuksen porukkakin oli niin hyvä, että ei se voi onnistua mun kohdalla kahta kertaa että saan kivan porukan. Ikähaarukka on mun 29vuotiaasta 61vuotiaaseen, 7naista ja 2miestä. Toivottavasti kaikki pysytään mukana koko matkan ajan, ettei joku (varsinkaan minä) saa tässä välissä jotain isompia muutoksia omissa tilanteissamme kotosalla. Pidetään siis peukkuja sen asian suhteen.

Iso kiitos rakkaille ryhmäläisille, ihanat kaksmieliset!! Ei tää olis ollu yhtä hyvä viikko ilman teitä! <3 Tässä junassa matkalla kotiin tekstiä kirjoittelemassa tulee jo aika haikea fiilis, vaikka kurssin lopusta on alle kolme tuntia :D Ja kiitos Peurungalle <3

Kaamosoireilu (A)

Vuoden pimein aika on taas täällä. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen mukaan aurinko paistaa 0,6 tuntia päivässä marraskuun 26. päivä (vuosien 1981-2017 keskiarvojen mukaan laskettuna). Lumettomuus tekee päivistä vielä pimeämpiä. Ilmankos kaamosoireilu nostaa taas päätään: väsyttää, mutta on silti vaikea saada unta iltaisin. Heräilen myös aamuyöstä enkä saa aina unta uudelleen. Juuri univaikeudet ja väsymyksen aiheuttama ärtyneisyys ovat minulle sellaisia merkkejä, joista tunnistan helposti, että mieliala on menossa alaspäin ja nyt kannattaa hakea apua.

Unettomuuden lisäksi mielialaoireiluun liittyy minulla se, että ruoka ja varsinkin hiilihydraatit maistuvat liiankin hyvin. Rakastan perunaa ja syönkin sitä usein: perunaa keitettynä, muusina, uuniperunoita, lohkoperunoita, ranskalaisia, sipsejä, nam! Olen herkutellut myös suklaalla niin että paino on lähtenyt tuntuvaan nousuun tässä syksyn mittaan. Päätinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa karkkilakkoon. Sehän ei tosin estä leipomasta, on niin kivaa leipoa lasten kanssa pullia ja paistaa keksejä…

Kaamosmasennuksen hoitoon suositellaan kirkasvalohoitoa, mutta migreenin takia en pysty käyttämään kirkasvalolamppua. Pitäisi kokeilla taas SSRI-lääkettä, joka oli tauolla allergiareaktion takia. Olen viivytellyt sen uudelleen aloittamista aloitusoireiden takia, ärsyttää kärsiä niitä toiseen kertaan tänä syksynä. Paniikkikohtaukset tulee taas pahenemaan lääkkeen myötä, toisaalta sitten on tämä unettomuus ja ärtyneisyys, joihin se lääke auttaisi. Olen miettinyt asiaa niin, että olen parempi ihminen läheisilleni, jos en räjähtele koko ajan pikkuasioista. Se painaa vaa'assa enemmän.

Lääkkeettömistä keinoista ulkoilu raikkaassa ilmassa virkistää jonkin verran, kun ensin vaan saa itsensä maaniteltua pihalle. Lasten kanssa on onneksi pakko mennä ulos päivittäin. Liikuntakin auttaisi, se on kyllä jäänyt vähemmälle viime aikoina koska olemme sairastelleet. Tämä unettomuus tekee siitäkin vaikeaa: muutaman tunnin pätkittäisten yöunien jälkeen ei millään vaan jaksa. Päätän usein, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja kampean itseni väkisin lenkille, tämä ei voi jatkua näin. Silti aina uudelleen löydän itseni sohvalta googlailemasta toinen toistaan houkuttelevampia kakkureseptejä.

Olen nyt päättänyt luovuttaa ja antaa itselleni luvan levätä silloin kun minua väsyttää. Ei kaiken aikaa tarvitse olla tehokas. Tiedän jo kokemuksesta, että olen kuin toinen ihminen, kun auringon valo keväällä taas lisääntyy, aloitan perinteisen suursiivouksen ja herkuilla mässäily jää sivuun. Siihen asti olen talvilevolla.

Läheisten tuen merkitys ja ympäristön vaikutus toipumisessa (M)

Vietin juuri viikonlopun äitini luona perhettä ja sukulaisia tavaten ja aina yhdessä ollessamme ajattelen miten kiitollinen olen mahtavasta joukostamme. Kuitenkin tämä vierailu oli aivan erityisen tunteellinen ja ajatuksia herättävä koska perheessämme on tapahtunut viime aikoina valtavia muutoksia. Minulla on lisäksi tällä hetkellä meneillään erityisen vaikea kausi ja kaiken tämän lisäksi ehkä jonkinlainen kypsyminen, ehdottomuuden ja mustavalkoajattelun hälveneminen on saanut ymmärtämään hurjan tärkeitä asioita joista nyt haluan puhua.

Kuten yllä mainitsin, olen aina ollut todella kiitollinen läheisistäni ja siitä miten he ovat olleet korvaamattomana tukena toipumisessani, mutta en ehkä siltikään ole tajunnut miten suuri ja tärkeä osa ja edellytys toipumiselle heidän tukensa on ollut. Enkä varsinkaan sitä että olen suorastaan etuoikeutettu toipuja koska kaikilla ei ole rakastavia ihmisiä ympärillään.

Toipuminen ei ole kenellekään sen helpompaa kuin jollekin toiselle tai kaikille muille. Jokaisella on oma kivinen polkunsa jota ei voi verrata toisten kulkemaan. Kuitenkin lähtökohdat ja tuen määrä ei kaikilla ole sama ja toipumisen edellytykset eivät toteudu kaikilla yhtä reilusti. Ympäristön suhtautumiseen voi jonkin verran vaikuttaa itse mutta läheisten antamaan tukeen useammin ei. Olen huumeiden käytön lopetettuani ollut kova saarnaamaan ja öyhöttämään siitä miten kamasta ja kaikesta siihen liittyvästä irti pääsy on vaan itsestä kiinni ja kyllä siihen pystyy jos on tarpeeksi tahtoa. Samoin mt-ongelmien hoidon suhteen. Ajan myötä olen kuitenkin alkanut ymmärtää että se ei todellakaan ole niin mustavalkoista. Toki päätökset ja ratkaisut tekee jokainen itse ja vastuu on aina itsellä mutta niihin on useimmiten myös ulkopuolisia vaikuttavia tekijöitä niin hyvässä kuin pahassa. 

Kun toipumisen polulle astuu kaksi henkilöä, läheisen perheen omaava henkilö jolla on vielä katto pään päällä ja toisaalla joku toinen jolla ei ole enää ketään ja koti on kaduilla, ei ensimmäisen askeleet ole kivuttomampia kuin toisen mutta ne ovat vakaampia ja niiden tuoma kipu helpompi sietää.

Kun minä aloin tuntea olevani valmis lähtemään tälle matkalle kohti parempaa huomista, minulla oli takanani tärkeitä ihmisiä ja mukanani maailman vahvin motivaatio. Olin varaton ja veloissa kuten edelleen, mutta minulla oli vielä asunto ja kyky ja osaaminen hakea tarvittavaa tukea.

Perheeni oli kaukana eikä siis arjessa mukana konkreettisesti ja välimme olivat ymmärrettävistä syistä hieman viilenneet, mutta kuitenkin tiesin että he ovat aina lopulta tukenani tapahtui mitä hyvänsä. Tärkeimpänä tukenani oli ja on edelleen puolisoni joka oli läsnä jokaisessa päivässä ja jakoi arjen ilot ja surut kanssani. Hänellä ei ollut varsinaista toipumista meneillään mutta itsenäistyminen ja aikuistuminen hänen kohdallaan alkoi juuri silloin. Toipumisprosessini lisäksi olemme yhdessä kasvaneet aikuisuuteen ja joutuneet opettelemaan normien mukaista elämää ja vastuun kantamista. Uskon että yhdessä kasvaminen on hitsannut meitä tiukemmin yhteen ja tehnyt rakkaudestamme vieläkin erityisempää.

Puolisoni on tukipilarini, kallioni johon voin nojata, ankkuri joka pitelee paikallaan kun uhkaan lähteä ajelehtimaan karikoille ja kompassini joka ohjaa kun minulta tuntuu olevan suunta hukassa ja yksinkertaisesti toinen puoliskoni. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan toinen on ikinä tuntenut ja ajoittain paremmin kuin minä itse.
Hän oli ainoa joka sai minut haaveilemaan normaalista päihteettömästä elämästä ja vieläpä uskomaan että pystyisin siihen.

Kaiken lisäksi hän on antanut minulle kalleimman lahjan - tyttäremme.
Vaikka mieheni on ollut tärkein tukeni, on tyttäremme paras motivaationi. Raskaaksi tuleminen oli ainut asia joka sai minut lopettamaan huumeiden käytön ja hakemaan hoitoa mielenterveysongelmiini. Siitä sekunnista lähtien kun sain tietää pienen ihmeen kasvavan sisälläni, en epäröinyt hetkeäkään. On selvää että lapseni pelasti henkeni ja elämäni.

Saan olla kiitollinen myös oman pienen perheemme lisäksi lapsuudenperheestäni ja pienestä mutta lämpimästä suvustani. Äitini on kaikista vastoinkäymisistään ja henkilökohtaisista haasteistaan huolimatta käsittämättömän vahva nainen ja tehnyt aina kaikkensa lastensa eteen. Isosiskoni on kadehdittavan määrätietoinen ja ahkera ja osaa sekä tukea lempeästi että tarpeen vaatiessa potkia persuksille. En malta odottaa että näen miten upeita persoonia siskoni ihanista lapsista kasvaa. Pikkusiskoni on ikäisekseen hurjan viisas ja lahjakas eikä hänen seurassaan voi olla huonolla tuulella. Tätini on ollut kuin toinen äiti ja loistava roolimalli ja serkut kuin sisaruksia. Läheisimmästä serkustani olen saanut tärkeän ystävän ja rakastavan ja luotettavan kummin tyttärelleni. Vaikka nään perhettäni ja sukuani ihan liian harvoin, ovat he kaikki omalla tavallaan tukena ja motivaattorina toipumisessani.

Olen myös saanut pitkän yksinäisyyden jälkeen korvaamattomia ystäviä joiden olemassaolo ja vertaistuki ovat kultaakin kalliimpaa.

Läheisten tuen tai sen puuttumisen lisäksi myös ympäristöllä ja sen asenteilla sekä viranomaisten ja hoitohenkilökunnan suhtautumisella on suuri rooli toipumisen suunnan kannalta. Itselleni, kuten suurimmalle osalle päihteidenkäytön lopettaneille - oli ensiarvoisen tärkeää vaihtaa sosiaaliset ympyrät kokonaan. Minun kohdallani se tarkoitti valitettavasti erakoitumista ja yksinäisyyttä, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. Yksin vietetty aika oli edellytys myös mt-ongelmien hoidolle kun en entiseen tapaan ollut kaikenlaisen draaman keskiössä tai ripustautunut muihin tai voinut paeta omia ajatuksiani olemalla jatkuvasti menossa ja ihmisten keskellä.

Sain onnekseni suurimmaksi osaksi erittäin asiallista kohtelua virallisilta tahoilta. Näin ei valitettavasti käy kaikille. Siihen miten tulet kohdatuksi ja kohdelluksi voi toki vaikuttaa itse, esimerkiksi uskon oman asiallisen ja orientoituneen käytökseni ja asenteeni olleen suurin syy siihen miten minuun suhtauduttiin, mutta joillekin meistä yksikin asiaton kommentti tai huono kohtaaminen voi aiheuttaa pahaa tuhoa muutenkin herkillä olevalle toipujalle.

Erityisen ylpeä ja kiitollinen olen siitä että meistä ei ole tehty yhtäkään lastensuojeluilmoitusta tai ilmaistu minkäänlaista huolta vaikka päihdetaustaisten vanhempien/vanhemman lapsista tehdään lähes poikkeuksetta ilmoitus jo ennen lapsen syntymää neuvolan toimesta. Jo päihde- ja rikostaustani sekä värikkään sairashistoriani takia lastensuojeluilmoitus olisi ollut tavallaan ymmärrettävä mutta minut kohdattiinkin yllätyksekseni asiallisesti sen hetkisen käytökseni ja elämäntilanteeni kautta eikä tuomittu menneisyyden perusteella.

Omalla panostuksellani ja vastuullisuudellani ansaitsinkin luottamusta mutta myös sen suhteen oli onnea matkassa että kohdalleni osui todella mukavia, ammattitaitoisia ja asiallisia neuvolatyöntekijöitä, hoitohenkilökuntaa ja ehdonalaisvalvojia.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita eikä kaikilla ole samalla lailla tietoa, taitoa, kykyjä ja jaksamista vaikuttaa siihen miten tulevat kohdatuksi. Siksi haluan yrittää olla apuna niille jotka tarvitsevat käden johon tarttua ja tukeutua omalla polullaan. 

Sosiaalitoimen asiakkuus - good or bad? (H)

Olen ollut itse lapsena lastensuojelun asiakas. Kotioloissa ei olisi pärjätty ilman extra tukea mun psyykkisten ongelmien ja vaikean äitisuhteen kanssa - asuin tuolloin vielä äidin kanssa. Asiat helpottui ja asiakkuus loppui kun muutin isäni luo. Meidän silloinen sosiaalityöntekijä oli aivan kamala, ja siitä jäi ehkä vähän karvas maku koko palvelusta. Tosin perhetyöntekijät jotka meillä kävi viettään aikaa mun kanssa, ja joskus mukaan pääsi siskokin - ja joskus äiti - he olivat todella mukavia! Ajat on tuosta muuttunut, tai sitten, sillä silloin työntekijät veivät mua käymään kahvilla tai syömässä, tai jossain näyttelyssä tms., mutta tuollaista vaihtoehtoa ei ole meille tässä nykyaikana edes tarjottu.. Silloin ei tullut mieleenkään että joskus olisin itse asiakkaana vanhemman roolissa...

Kun esikoinen syntyi, meistä tehtiin lastensuojeluilmoitus. Toimeentulotukihakemuksen käsittelijä oli päätellyt liitteenä olleesta sairaslomatodistuksesta että tarvitsemme lisätukea kotioloissa, ja että ei pärjättäisi... Taikasana saikkulapussa tais olla silloin synnytyksen jälkeinen masennus, plus sit mun silloiset diagnoosit (silloin oli vain epävakaa persoonallisuus häiriö ja traumaperäinen stressihäiriö, kaksuuntainen tuli vasta 2016 paperille) Elikkäs asiakkuus on ollut voimassa 2014 vuoden alusta. Meistä on tämän kuluneen melkein viiden vuoden aikana tehty 3 lastensuojeluilmoitusta, joista oikeastaan kaikki on ollut perättömiä (ensimmäinen ehkä ei täysin perätön, kaksi jälkimmäistä ei, ja ne on todistettukin perättömiksi!), mutta pohjimmiltani olen tyytyväinen että meillä on asiakkuus - ja saamme apua ja tukea kun sitä tarvitsemme!

Jouduimme alkuun lastensuojelun asiakkaaksi ja kuinka ollakaan - saimme saman sossun 

tädin joka oli mulla silloin kun olin itse alaikäisenä asiakkaana.. Onneksi se jäi osa-aika

eläkkeelle ja kun tehtiin valitus niin saimme kokonaan vaihtaa tätiä.. Lastensuojelun

asiakkuus kesti pari vuotta. Välillä oltiin perhetyön puolella asiakkaina (jossa meillä oli viimeisimpänä työntekijänä ihana sossuntäti joka ymmärsi ja auttoi <3 ), mutta kuopuksen

syntymän jälkeen avuntarpeemme on kasvanut sen verran, että viime palaverissa todettiin

heidän resurssien olevan riittämättömiä, ja nyt ollaan lastensuojelun asiakkaina. Uusinta sossun tätiä en ole vielä tavannut, ja ootan sitä hieman kauhun sekaisin tuntein... Välillä 

kun on ollut sijaisuuksia tai muuten vaan vaihtunut täti niin kaikkien kanssa ei oo menny

ihan hirveen hienosti, ja varsinkin mies on ollut tosi... kireä asian suhteen..

Tärkeimmät avunsaannin kohteet mitä olemme saaneet sosiaalitoimesta on ollut se, että he tukivat mun kuntoutuspsykoterapian omavastuuosuuksissa, ja se että ollaan saatu apua kotiin perhetyöltä ja kotipalvelusta. Siellä meille osui muutama vallan ihana työntekijä jotka olivat loistavia lasten kanssa, ja tuntui mulle kuin äitihahmolta. Esikoisen aikaan meni varmaankin puoli vuotta että saatiin kotiin apua, mutta sitä ei tarvittu niin paljon kun alkuun mies oli myös pitkään kotona. Ennenkuin poika aloitti päiväkodin meillä käytiin vahtimassa häntä sen aikaa että minä pääsin terapiaan kun mies oli jo koulussa. Nyt kuopuksen kanssa on ollut vuoden kuvioissa työntekijöitä, alkuun kotihoidosta ja sitten perhetyöstä. He katsoivat vauvaa, että minä sain nukkua, ja jos tyttö nukkui he saattoivat siivotakin. Kyyneleet tuli aina kun huomasi että pyykit oli otettu narulta tai tiskit laitettu ja keittiötä siistitty.. 

Tällä hetkellä meillä on ongelmana se, että meidät siirrettiin perhetyöstä lastensuojeluun sen takia, että saisimme enemmän apua arkeen. No, tuntuu että apumme väheni, sillä aiemmin meillä käyneet perhetyöntekijät auttoivat taaperon kanssa, ja tämän hetken työntekijät tulevat meille juttelemaan meidän kanssa..... Ja apu, jota tarvitsisimme kenties eniten, olisi se, että joku katsoo neitiä sen aikaa että saisin joko siivottua tai sitten nukuttua jos tarve sitä vaatii...

Terapeuttini sai mut ymmärtämään sen, että jos uskallan sanoa sosiaalityöntekijälle, silloin kun on paha olla ja en koe pärjääväni, sitten vasta he pystyvät auttaa! Ei ne osaa lukea ajatuksia, ja apua ei tule ellei sitä osaa pyytää.. Pelkäsin, että jos sanon että masentaa, niin veisikö ne multa lapset pois?! Suomessa ei hirveän herkästi (yleensä) huostaanoteta lapsia. Päinvastaisia tapauksia ehdottomasti on, että lapsia on viety turhaan pois kotoa, jossa joku toinen apumuoto olisi ollut toimivampi (esim. psykiatrinen hoito). Toisaalta, on tilanteita, jossa voimme todeta avun tulleen liian myöhässä, ettei mitään ole enää tehtävissä...

Perhetyötä/Kotipalvelua (millä nimellä sitä nyt kutsuukaan) on mahdollista hakea kunnalta / kaupungilta! Jos ei ole tuloja, niin sitä voi saada ilmaiseksi, mutta ei se maksullinenkaan apu ole kovin kallista! Meillä oli työntekijä 3-4tuntia kerralla. Sosiaalitoimen kautta voi myös ilmeisesti saada ilmaista apua tuloista riippumatta, jos sille on muita perusteita. Kuka tahansa voi tilata itselleen apua kotiin, jos sellaista kokee tarvitsevansa! Nyt huomasin neuvolan seinässä että ensisynnyttäjä saa kolme ensimmäistä käyntiä ilmaiseksi :) (Näin ainakin Tampereella) Joissakin paikoissa voi saada apua palveluseteleillä, esim jos kunnalla ei ole resursseja laittaa omia työntekijöitä apuun. Kannattaa googlailla kuntasi /kaupunkisi sivuja! Tai kysyä neuvolasta! KOTIAPUA VOI SAADA MYÖS LAPSETON jos siihen on perusteita (kuntakohtaista kaiketi tämäkin...) !!!

Tämän tekstin ideana varmaan ollut pohjimmiltaan se, että älkää arkailko hankkia apua!

Se, että on lastensuojelun asiakas, ei tarkoita sitä että lapsi viedään sulta pois tai että olet

jotenkin huono vanhempi kun joudut pyytämään apua! Se on vahvuutta ottaa apu vastaan!

Flashback kevääseen! (H)

Totesin tässä kun mietin että mitä kirjoittaisin seuraavaksi, että ajatuksia mistä kirjoittaa olisi paljon - mutta - aikaa kirjoittaa perheen sairastuvalla ei ole ollut :( sitten löysin tekemäni tekstin keväältä! Tämä ajatus elää edelleen vahvasti ja yritän kovasti elää sen mukaan... Yritän... Kirjoitin tämän toukokuun alussa.

NYT ON AIKA ELÄMÄNMUUTOKSEN!
Viime yö meni murehtiessa ihmissuhdekiekuroita.
Tänään ollessani kävelyllä, tein päätöksen. Mulla menee aika hyvin tällä hetkellä. Jos ei lasketa lasten sairastelua ja omaa selkää, minä voin hyvin. En olisi päässyt kokemusasiantuntija koulutukseen, jossen voisi hyvin. Olen 2,5vuoden terapian jälkeen päässyt jo tosi pitkälle, matkaa on vielä mutta hyvissä vesissä ollaan jo! Asiat menee paljon paremmin kuin pitkään aikaan  - muutamaa ihmissuhdekiekuraa lukuunottamatta. Tulin siihen tulokseen, että nyt en enää jaksa. Haluaisin että saisin asiat korjattua mitä on tapahtunut, ja mitä olen tehnyt. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja muiden ajatusmaailmaa on vaikea muuttaa.

Mulla on mielenterveysongelmia, kyllä. Tulen loppuelämän syömään lääkkeitä enkä voi aina vaikuttaa omaan olooni tai tekemisiin. Olen nyt saanut kaksi kertaa elämässäni sellaisen kohtauksen, josta mulla ei ole itsellä jälkeen päin hirveesti havaintoa mitä tapahtui. Joudun sokeasti luottamaan siihen mitä muut sanovat mun tehneen. En pysty uskoa tehneeni asioita joita tein, mutta kai sitten niin on tapahtunut. En voi peruuttaa tapahtunutta, mutta en koe olevani täysin syyllinen, ja yksin syyllinen, kaikkeen mitä on sattunut. Se en ollut minä joka ne asiat teki, vaan joku minun kehossani oleva olento..

Olisi ihana jos kaikki pystyisivät ymmärtää mitä tarkoittaa sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, tai tunne-elämältä epävakaata persoonallisuushäiriötä. En lähde tähän niitä avaamaan, jos kiinnostaa niin googlaa. Kerron vain sen, että en aina välttämättä tiedä/tiedosta mitä teen. Olen herkkä ja tunteellinen. Välitän ystävistäni ja haluan auttaa heitä - saan itselleni myös apua ja paremman olon siitä jos saan auttaa muita. On ikävä kuulla, että mulle ei uskalleta puhua omasta olosta, kun pelkää miten minä reagoin siihen! Ei näin!

Olen hakeutunut kokemusasiantuntija koulutukseenkin juuri sen takia, että saan auttaa muita! Olen päässyt suurimmasta osasta kokemuksiani yli - tai ainakin saanut käsiteltyä ne. Olen sinut asioiden kanssa. Saatan hetkittäin kokea pieniä masennus- ja itsetuhoisuuskohtauksia, mutta ne menee nopeasti ohi! Sairauteen kuuluu jaksottaiset maniat ja masennukset - deal with it! Lääkkeet lieventää niitä, mutta niitä tulee jokatapauksessa olemaan. Olen myös psykoosiin taipuvainen. Olen kuitenkin tasapainoinen, kun elämässäni ei tapahdu mitään hirveän mullistavia asioita. (Esim. naimisiin meno tai jonkun kuolema/poistuminen mun elämästä)

En syytä ketään mistään. Uskon, että voi olla vaikeaa olla mun ystävä. Ajoittain raskasta, mutta pääasiassa toivottavasti kivaa - jos vaan vietät kanssani aikaa useammin kuin kerran puolessa vuodessa. Ja olisin enemmän kuin onnellinen jos haluat olla ystäväni <3

Päätökseni on, että en halua elämääni asioita ja/tai ihmisiä, jotka eivät pysty hyväksymään minua sellaisena kuin olen. Minä pyrin hyväksymään minun elämässäni olevat ihmiset - kaikkine virheineen! Niitä löytyy minustakin. Kukaan ei ole täydellinen, pitää vain oppia olemaan epätäydellisiä yhdessä. Asioista voi aina puhua, ja useimmiten ne ovat sovittavissa jos niistä puhutaan ajoissa.

.

Kiitos ja anteeksi! <3