Avuton olo toisen surussa (H)

Tässä bussimatkalla Lahtea kohti ehtiikin kertoa vähän tämän hetken kuulumisia. Alkuun maininta, et tällä hetkellä omassa taudissa (kaksisuuntainen) on menossa jonkun asteinen sekari vaihe.. mieliala on matala mutta silti tuntuu että meinaa lähteä lapasesta.. joulu on aina ollut mulle sellaista aikaa, kun olisi niin paljon kaikkea kivaa eikä malttaisi olla touhuamatta ja stressaamatta. Mutta sitten itse aiheeseen....

Eilen saimme viestin että miehen mummo (A) tekee kuolemaa... No, odotettavissa se olikin, kun hänen puoliso kuoli toukokuussa ja he olivat todella läheiset. A oli todella riippuvainen miehestään ja rakasti tätä suunnattomasti. Siksi koko perhe osasi odottaa että A menee "nopeasti perässä" rakkaan miehensä luo.. Romanttinen ajatus omalla tavallaan..

Mun rakas puoliso (M) otti tosi raskaasti pappansa (R) kuoleman. Kun tieto tuli että R joutui saattohoitoon, niin M oli lääkärinkin diagnoosin mukaan surun murtama mies. Hän oli koulusta saikulla 3viikkoa kun lähtö otti niin koville. Mulla oli tuolloin niin avuton olo. En tiennyt yhtään miten auttaa M:ää. Yritin tukea ja antaa hänen potea ja surra. Nyt kun A nukkui pois niin tää on tosi hämmentävää ja olen enemmän pihalla että miten voisin auttaa rakastani. M ei osoita mitään merkkejä siitä että olisi "surullinen" vaan esittää kovaa miestä ja yrittää heittää läppää... Tyylillä "Mummuhan on puhunut jo 30vuotta että kohta hän kuolee..."

Miten auttaa toista surussa jota hän ei edes näytä? Tiedän että kyllä hän suree, mutta kolahtaako se vasta hautajaisten jälkeen? Tuntuu että itselleni tämä tuli todella rankkana kokemuksena. En tuntenut A:ta kun 7vuotta mitä parisuhteemme on kestänyt, mutta silti koin hänet läheiseksi. M:n tarinat siitä kuinka mummo on tehnyt hänelle maailman parasta ruispuuroa ja päästänyt pojan nukkumaan känniä pois baari-illan jälkeen että pääsisi aamulla mummon lähellä olevaan työpaikkaansa helposti.. ja aamupalalla ruispuuroa. Tarinat ajasta jolloin ei vielä tunnettu, niin kertoi A:sta paljon. Hän todella välitti kaikista läheisistään, vaikka ehkä teki sen välillä niin että ihmisillä meni hermo kun liikaa puututaan ja udellaan :D (eikös se oo mummojen tehtävä <3 )

Itselläni oli todella läheiset välit oman mummooni joka nukkui pois helmikuussa 2011. Ehkä se on yksi asia minkä takia tämä kolahtaa minuunkin niin voimakkaasti. Myös sen takia, kun meidän esikoispoika tykkäsi isomummostaan todella paljon... Heti kun soitto tuli että nyt on lähtö lähellä niin aloin jo tuon puhelun aikana varailla bussilippuja Lahteen ja järjestämään lapsille hoitopaikkaa papan luo.. mies ei ollut edes sulkenut puhelinta kun nämä olinko hoidossa.

Illalla kuitenkin A ehti nukkua pois, joten hyvästejä emme ehtineet hänelle sanoa, mutta onneksi sen voi tehdä omalla tavallaan myös hautajaisissa.. mietin kyllä, että A ei olisi varmaankaan enää tuossa loppuvaiheessa ymmärtänyt sitä ollaanko me läsnä vai ei. Tähänkin M vain tiuskaisi mulle että mitä me sinne Lahteen sitten edes lähdetään, mutta kun bussiliput oli jo ostettu niin ei se suostunut kotiinkaan jäädä ettei mee rahat hukkaan. Veikkaan silti että kyllä hän joka tapauksessa olisi halunnut lähteä, vaikkei sitä myönnäkään.. Kuitenkin mennään Lahteen jotta näkisimme sukulaiset ja ehkä vähän jakaa toistemme surua. Vaikka oma suruni tuntuu jollain asteella väärältä, enhän tuntenut A:ta kauan..

Omat isovanhemmat on kuollut jo ajat sitten ja olen jo pelännyt valmiiksi että mitä sitten kun omat vanhemmat ovat lähdössä. Silloin itse toivon (ja uskon) saavani mieheltäni tukea, vaikka veikkaan että silloin hänellä tulee olemaan avuton olo.. mikä siinä on että miesten (ainakin suurin osa miehistä) on vaikea näyttää voivansa huonosti, surevansa tai olevansa muuten vain hetkellisesti heikko...

Odotan kauhulla seuraavia muutamaa viikkoa, että miten M reagoi, ja miten itse selviän kun joulu on muutenkin herkistävää aikaa... Yritän olla vahva, ja antaa M:n tuntea mitä tuntee ja tukea tätä. Eikös se ole avioliitossa yksi tärkeä asia, tukea ja olla läsnä, niin ylä- ja alamäissä? <3

Levätkää rauhassa A & R, saatte olla nyt ikuisesti yhdessä! <3 

Tunteet tuli taloon (M)

Mähän en siis koskaan itke"
"Mua ei voi kukaan tai mikään satuttaa"
"En pelkää mitään enkä ketään"
"Siitä vaan- mä en edes tunne mitään"

Noiden ajatusten varassa olen elänyt jo muutaman vuoden. Olen toistellut niitä sekä itselleni että muille ilman epäilyksen häivääkään niiden todenperäisyydestä. Olen aina ollut hyvä kylmettämään itseni ja blokkaamaan tunteita  mutta - niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin - aloin loistaa siinä vasta lähdettyäni muuttamaan elämääni ja parantumaan. Ennen saatoin olla myös heikko ja avuton, minulla oli ympärilläni ihmisiä joihin tukeutua enkä ollut koskaan yksin. Vaikka olinkin sairaalloisen läheisriippuvainen niin ainakin kykenin normaalilla tavalla näyttämään tunteitani ja heikkouttani sekä luottamaan siihen että aina joku huolehtisi minusta ja täyttäisi tarpeeni.

Yhtäkkiä kaikki muuttui. Olin saanut kultaisen pääsylipun pois kaikesta paskasta. Se kasvoi sisälläni ja minun piti vaalia sitä, elää sille ja tehdä kaikkeni sen eteen. Oli pakko jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakse ja pärjätä yksin. Aivan vereslihalla uudessa pelottavassa maailmassa. Ei mitään turruttamassa tunteita eikä juuri ketään johon nojata. Parisuhteeni oli vielä sen verran heikoilla kantimilla että jouduin hyvin pitkälti kasvamaan vanhemmuuteen yksin omaa polkuani ja varautumaan siihen että suurella todennäköisyydellä kasvattaisin lapseni yksin. Jouduin väkisinkin ottamaan perheen pään roolin ja se tuottaa hankaluuksia edelleen kun en osaa luottaa sitä roolia toiselle joka on jo näyttänyt sen ansaitsevansa.

En hakenut mitään tukea eikä minulla ollut perhettä lähellä joten koin kaiken omillani. Se olisi ollut mahdotonta ellen olisi kylmettänyt itseäni ja tunteitani ja mennyt eteenpäin hammasta purren.
En suostunut suremaan mitään tai käsittelemään asioita, hoitoonkin hakeuduin vasta vuoden kuluttua. Sysäsin pelot, ahdistuksen ja surun sivuun enkä yksinkertaisesti suostunut tuntemaan niitä. Jos menetin jotain, päätin etten välitä siitä. Se on ollut silkkaa omaa jääräpäisyyttäni. Ylpeyttä ja näyttämisenhalua. Ja se kostautuu nyt todella pahasti.

Kuten edellisessä postauksessani kerroinkin, olen voinut huonosti taas jonkin aikaa. Mutta nyt jotain on muuttunut, tosin vasta parin viime viikon aikana mutta tunnen että tämä ei ole mikään muutaman päivän juttu vaan jotain pysyvämpää. Minä nimittäin tunnen. Tunnen niin lujaa ja kipeästi että se pelottaa. Ja mikä hulluinta näytän sen avoimesti. Itken. Kotona, kaupassa, bussissa, ulkona. Tiskivesi koostuu puoliksi hanavedestä ja puoliksi kyynelistäni. Kuuntelen estoitta noloa nyyhkymusiikkia suihkussa ollessani ja itken Kauniita ja Rohkeita katsoessani kuin heikkopäinen. 

Pohjanoteerauksena ehkä Kotimaiset erobiisit--soittolista jonka tahdissa vollottaessa kevyessä kalsarikännissä koin oman Bridget Jones-hetkeni. Kirjoitan kirjeitä jotka eivät koskaan pääse perille ja runoja jotka eivät näe päivänvaloa. Sain pari päivää sitten ensimmäisen paniikkikohtauksen yläasteen jälkeen ja pelkään kuollakseni että ne palaavat osaksi arkea. En ole koskaan tuntenut itseäni näin haavoittuvaiseksi ja heikoksi ja vihaan sitä. Vihaan itseäni.

Tunnen epäonnistuneeni ja häpeän itseäni. Tiedän järjellä että tunteiden tunteminen ja näyttäminen on normaalia eikä heikkoutta, mutta kun tekemällä itsensä epäinhimilliseksi robotiksi on selvinnyt hengissä, on kammottava ajatus palautua takaisin normaalien kuolevaisten pariin. Minussa on edelleen hyvin vahvana se ilkeä narttu joka saa ison miehen itkemään kuin pienen vauvan, mutta minussa on myös satutettu ja avuton tyttö joka kaipaa lohdutusta ja huolenpitoa. Kumpikin on yhtä lailla minua ja kumpaakin pitää hoitaa ja korjata että joskus vielä ne voisivat elää jonkinlaisessa sopusoinnussa.

Kun surun ja pelon päättää jättää tuntematta ne väkisinkin muuttavat muotoaan vihaksi. En jaksa enää olla vain vihainen. Olen surullinen ja peloissani. Pelkään että minua satutetaan ja pelkään että itse satutan. Pelkään sairauksia ja kovia ääniä ja vieraita ihmisiä ja julkisia paikkoja. Pelkään että kuolen tai sairastun vielä pahemmin, pelkään että joudun sittenkin vankilaan tai joku vie lapseni pois. Pelkään että kaikki se minkä eteen olen tehnyt töitä valuu käsistäni. Kaikki pelkoni eivät ole aiheellisia mutta minun täytyy ensin tuntea ne jotta voin päästää niistä irti.

Vaikka olen saanut enemmän kuin koskaan olisin uskaltanut toivoa, olen myös menettänyt paljon ja joutunut tekemään vaikeita valintoja. Olen kai tähän asti ajatellut että jos joku menettämäni asia on ns. paha tai sopimaton tai se ei ole menetys yleisellä mittapuulla, minulla ei ole oikeutta surra sen menetystä. Nyt kuitenkin ymmärrän että ei se tee kenestäkään hyvää tyyppiä ja onnistujaa jos esittää että millään ei ole koskaan ollut mitään merkitystä eikä mikään tunnu miltään.
Olen myös joutunut luopumaan monesta ihmisestä joista olen välittänyt. Oli sitten kyse ystävästä, kumppanista tai perheenjäsenestä, yhteistä on se että yhtäkään menetystä en ole käsitellyt.

Ihan viime aikoina tapahtuneet menetykset sattuvat eniten mutta kaikki kaatuneet ihmissuhteet parin vuoden ajalta ovat nyt iskeytyneet tajuntaan ja kovaa. Nyt vain tuntuu niin pahalta että edes minä en kykene kylmettämään itseäni. Harvoin välitän oikeasti mutta silloin kun välitän, teen sen täysillä. Ja juuri siksi myös ikävä ja luopumisen tuska on valtava silloin harvoin kun se kohdalle osuu. On ollut kova paikka joutua myöntämään itselleni että vaikka olen aina ajatellut että pyöritän ihmisiä täysin tunteettomasti, on myös omasta sydämestäni lohjennut isoja palasia sitä tehdessä.

Yksi käsiteltävä asia tällä hetkellä on luopuminen eräästä itselleni ominaisesta elämäntavasta. Kykenen tuntemaan romanttisia tunteita useampaa ihmistä kohtaan ja minulle on hyvin luontevaa olla suhteessa useamman kuin yhden ihmisen kanssa. Niin ei välttämättä tapahdu mutta se on ikävä kyllä mahdollista jostain syystä. En ole itse valinnut tuota ominaisuutta itselleni enkä voi päättää olla tuntematta näin mutta voin päättää elää monogamisesti kuten nyt teenkin. 

Se että olen sataprosenttisen varma päätöksestäni ja onnellinen näin ei mielestäni tarkoita ettenkö saisi surra sitä mistä luovun. On valtava onni saada rakastaa jotakuta niin paljon että on valmis luopumaan jostakin omassa itsessään. Tämäkään ei kuitenkaan käy kivutta ja se on täysin inhimillistä. Kaikki mikä on minulle merkityksellistä ja tunteita herättävää on suruajan arvoista. Olen iloinen että itse ymmärrän ja hyväksyn sen ja voin ainoastaan toivoa samaa viisautta muilta.

Vain pieni osa surusta on luopumisen tuskaa. On tarvetta tulla suojelluksi ja lohdutetuksi. Tarvetta saada luottaa ja hetkittäin antaa ohjat pois omista käsistä. Että joku kuuntelee ja itse uskaltaa kertoa. Surua siitä mitä on tehnyt väärin ja mitä muut ovat tehneet väärin. Pelkoa menneestä ja tulevasta. Huolta, kaipausta ja väsymystä. Vaikka ne ovat kaikki pelottavia ja kipeitä tunteita, olen kaivannut niitä. 

Mielessäni on pyörinyt kysymys, miksi nyt? Miksi itku ja tunteet ovat palanneet oikein rytinällä juuri nyt kaiken tämän jälkeen? Uskon siihen olevan monia syitä. Ensimmäistä kertaa olen saanut hoitavalla taholla toimivan keskusteluyhteyden ja vaikka en vielä pääsekään oikeaan terapiaan, tuntuvat viikottaiset keskustelukäyntini ihan siltä. Olen myös ehkä vasta nyt tarpeeksi kypsä puhumaan asioista ja ymmärtämään itseäni.

Pitkän yksinolon jälkeen olen saanut kourallisen ihmisiä joiden kanssa puhuminen ja kokemuksien peilaaminen ei ole ollut ainoastaan mahdollista vaan äärimmäisen hienoa ja terapeuttista. Omassa parisuhteessa tuli myös se aika että asioista oli pakko alkaa puhua tai muuten oltaisiin lopun äärellä. Kommunikaatio avautui kuin hetkessä ja on tuottanut hedelmää. Se on kuin haavahoitoa, vanhat haavat täytyy repiä auki että ne saatetaan tikata niin ettei niistä jäävä arpi ole tulevaisuudessa niin suuri ja hallitseva. 

Mieheni on myös heitellyt ilmoille aivan jäätäviä juttuja joita en olisi itse osannut ajatellakaan, vaikka olenkin pitänyt itseäni melkoisen ansioituneena keittiöpsykologina. Hän tuntee minut niin hyvin että saattaa yhtäkkiä tokaista että olenko muuten koskaan miettinyt että joku asia saattaa johtua jostain toisesta ja koen ihmeellisen valaistumisen hetken. Hän yhdistelee mielessään menneisyyteni ja minuuteni palasia kuin pisteitä joista vähitellen muodostuu kuva jonka näen itsekin. Myös vanhemmuudella on ollut roolinsa tässäkin. En voi opettaa lapselleni että hänellä on lupa itkeä kun siltä tuntuu mutta äiti ei saa tehdä niin. Muuten hänestäkin tulee aikuinen joka kylmettää tunteensa. 

Kaiken asioiden suullisen läpikäymisen lisäksi tunnen että itsessäni on tapahtunut jonkinlainen muutos jota en välttämättä ole edes itse saanut aikaan. Olen aina miettinyt miltä tuntuu esimerkiksi uskoon tuleminen tai jokin suurempi hengellinen herääminen koska en ole löytänyt itselleni oikealta tuntuvaa polkua, ennen kuin nyt. Halu olla parempi ja viisaampi ihminen ja tehdä jotain merkityksellistä aiheuttaa väkisinkin itsetutkiskelua entisen toimintamallin sijaan joka kuului jotenkin niin että pakene ajatuksiasi hinnalla millä hyvänsä. Kun tiedän mihin uskon ja mille pohjalle haluan rakentaa elämäni pystyn myös paremmin ottamaan vastuun elämästäni ja tunnen oloni itsevarmemmaksi. 

Vaikka esimerkiksi meditaatiota harjoittaessa kuuluukin tyhjentää mielensä ajatuksista se vaikuttaa väistämättä myös muina aikoina. Kun kerran saa kosketuksen todelliseen itseensä se avaa jonkinlaisen kanavan mikä antaa mahdollisuuden ajatella paljon puhtaammin ja selkeämmin. Olen todella kiitollinen kaikista näistä muutoksista joiden avulla alan saada omaa itseäni takaisin. Aion oppia suremaan oikein ja tuntemaan sopivasti. Antamaan tunteelle sijan itsessäni ja päästää sen sitten menemään. Oli tunne mikä hyvänsä aion tuntea sen ja antaa sen myös näkyä. 

Pää lahoaa selän mukana (H)

Tässä on ollut koko syksy jo sellaista _lievää_ matalalentoa. Tai no, loppu kesästä tuli syvempi notkahdus josta pikkuhiljaa noustaan. Kuntoutusviikko oli ihana piristys tähän arkeen, ja säikähdin jopa et lähteekö nyt lapasesta. Edellinen kuntoutus kun oli pari vuotta sitten niin silloin se lähti lapasesta, ja tulikin pieni hypomaniajakso. Nyt tietoisesti jätin kuntoutuksessa aloittamatta mitään urheiluntynkää, koska tiesin että se menisi taas samaan kuin viimeksi (joka päivä salille ja uimaan - ja uin vähintään kilsan..).. Olin silloin ihan fyysisesti rikki ja nukkuminen meni ihan päin mäntyä. Nyt otin vain rennosti.

Kun palasin kotiin niin huomasin että viretaso oli melko korkealla, ja tuntui että olisin halunnut valvoa ja valvoa, touhuta ja siivota ja järjestellä ja kirjoittaa ja leipoa ja laittaa joulua jajajajajajajajaja..... Onneksi selkäni sanoi itsensä irti. Tiedän, että jos olisin fyysisesti pystynyt laittaa kämpän ylösalaisin ja siivota ja järjestellä niin olisin tehnyt sitä yömyöhään.
En kuitenkaan pystynyt. Toisaalta se masensi, kun ei pystynyt eden perus kodin ylläpitosiivousta tehdä - tiskien ja pyykkien laittaminen oli ihan helvettiä tän selän kans. Mutta sain kuitenkin jotain tehtyä, koska on meillä kaikilla puhtaat vaatteet päällä :D

Pakotin itseni menemään lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan, että ei iskisi houkutus valvoa. Ja se toimi! Kaksi viikkoa olen yrittänyt saada päivystysaikaa lekurille että saisin selkään lääkkeet, mutta meidän terveyskeskuksen ajat menee sekunnissa... Onneksi neuvolan lääkäri tänään armahti mut, kun tajus et en pysty hoitaan ipanoita (lähinnä toi pienempi tuottaa suurempaa ongelmaa). Hän kirjoitti vähän buranaa vahvempaa niin pysyn ees jotenkin toimintakunnossa. 

Tää on yhtä helvettiä. Joka askel sattuu, istuminen sattuu, seisominen sattuu, kävely sattuu, makaaminen sattuu melkein joka asennossa. On ehkä yks asento johon saan itseni tungettua nukkumaan ilman että oon hirveissä tuskissa, ja sekin onnistuu vain kipulääkkeillä ja lihasrelaksanteilla. Pelottaa pitää taaperoa sylissä, kun en ikinä tiedä milloin selkä lahoaa ja ote irtoaa ja lapsi tippuu. Kiertoliikkeet ja kumartaminen on täys nounou, kyykkyyn pääsee vaihtelevasti ja tuen kanssa.

Olen täysin tietoinen että olen ylipainoinen. Ja pitäisi laihduttaa että saisin selän kuntoon. Tämä on ollut elämässä sellainen oravanpyörä, oikeastaan koko ikäni, mutta etenkin nyt kun selkä on oireillut. Mutta hyvä asia painoni suhteen on se, että olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut oleen sinut itseni ja ulkonäköni kanssa, eikä mulle tule joka kerta peilin edessä oksetusrefleksiä, vaan osaan sanoa itselleni että tänään mä näytän nätiltä. Vaikka painoni ei ole terveellinen, on se silti tärkeää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on - vaikka haluankin myös muutosta tähän.

2012 kesällä leikattiin välilevynpullistuma joka tasaisin väliajoin uusii. En haluaisi uudestaan leikkauspöydälle mutta osittain se kuulostaisi ihanalta - sais sen toipumisen jälkeen oikeesti kivuttoman jakson jolloin vois saadakin liikuttua kun joka askel ei tuota tuskaa ja pelkoa et milloin jalka lahoaa alta. Ja pää tulee tässä sitten ihanasti mukana. Masentaa kun ei pysty tehdä kaikkea mitä haluaisi kun sattuu, tai ei taivu, tai on niin huono kunto. Paha olo sit taas vaikeuttaa liikkumaan lähtemistä entisestään. Ja sit taas tulee syötyä pahaan oloon. Ja sit taas lihotaan.... Mun pitäis saada 30kiloo pois ollakseni mun kehon "ihannepainossa" - näin sanoi kehonkoostumusmittari. 

Aion nyt oikeasti yrittää, ja aloitan siksi hitaasti ja pienillä askelilla. Tässä mies on asiasta eri mieltä, mutta ei se taida ymmärtää että mun pitää tehdä tää näin. Tai sit kaikki lähtee lapasesta kun innostun ja sit kun mania katoaa niin iskee masiskausi enkä sit liiku taas yhtään... Huoh. 

Aloitan syömisjutuilla. Ja lisään liikuntaa pikkuhiljaa. Koska mulla painon kanssa taistelun isoin ongelma on aina ollut syöminen. Syön liikaa ruokaa, ja herkuttelen liikaa. Intohimona suklaa ja sipsit. Ja rakastan leipomista - mutta kuka ne herkut aina syö? No, minä ja mies - ja vähän lapsille. Aion alkaa vähitellen (kun saan liikkumisen aloitettua) ihan vaan kävellä. Sit kun se ei tunnu kamalalta, alan käydä uimassa. Uiminen on paras selälle, ja se on ihana kun altaan kohinassa ei osaa ajatella mitään muuta kuin sitä tekemistä. Kävellessä ajattelen liikaa. Ja mua ei kannata jättää yksin ajatuksieni kanssa.

On se ihmisen mieli ihana... ja vaikuttaa samalla siihen kroppaankin. Kirottu oravanpyörä.