Tunteet tuli taloon (M)

Mähän en siis koskaan itke"
"Mua ei voi kukaan tai mikään satuttaa"
"En pelkää mitään enkä ketään"
"Siitä vaan- mä en edes tunne mitään"

Noiden ajatusten varassa olen elänyt jo muutaman vuoden. Olen toistellut niitä sekä itselleni että muille ilman epäilyksen häivääkään niiden todenperäisyydestä. Olen aina ollut hyvä kylmettämään itseni ja blokkaamaan tunteita  mutta - niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin - aloin loistaa siinä vasta lähdettyäni muuttamaan elämääni ja parantumaan. Ennen saatoin olla myös heikko ja avuton, minulla oli ympärilläni ihmisiä joihin tukeutua enkä ollut koskaan yksin. Vaikka olinkin sairaalloisen läheisriippuvainen niin ainakin kykenin normaalilla tavalla näyttämään tunteitani ja heikkouttani sekä luottamaan siihen että aina joku huolehtisi minusta ja täyttäisi tarpeeni.

Yhtäkkiä kaikki muuttui. Olin saanut kultaisen pääsylipun pois kaikesta paskasta. Se kasvoi sisälläni ja minun piti vaalia sitä, elää sille ja tehdä kaikkeni sen eteen. Oli pakko jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakse ja pärjätä yksin. Aivan vereslihalla uudessa pelottavassa maailmassa. Ei mitään turruttamassa tunteita eikä juuri ketään johon nojata. Parisuhteeni oli vielä sen verran heikoilla kantimilla että jouduin hyvin pitkälti kasvamaan vanhemmuuteen yksin omaa polkuani ja varautumaan siihen että suurella todennäköisyydellä kasvattaisin lapseni yksin. Jouduin väkisinkin ottamaan perheen pään roolin ja se tuottaa hankaluuksia edelleen kun en osaa luottaa sitä roolia toiselle joka on jo näyttänyt sen ansaitsevansa.

En hakenut mitään tukea eikä minulla ollut perhettä lähellä joten koin kaiken omillani. Se olisi ollut mahdotonta ellen olisi kylmettänyt itseäni ja tunteitani ja mennyt eteenpäin hammasta purren.
En suostunut suremaan mitään tai käsittelemään asioita, hoitoonkin hakeuduin vasta vuoden kuluttua. Sysäsin pelot, ahdistuksen ja surun sivuun enkä yksinkertaisesti suostunut tuntemaan niitä. Jos menetin jotain, päätin etten välitä siitä. Se on ollut silkkaa omaa jääräpäisyyttäni. Ylpeyttä ja näyttämisenhalua. Ja se kostautuu nyt todella pahasti.

Kuten edellisessä postauksessani kerroinkin, olen voinut huonosti taas jonkin aikaa. Mutta nyt jotain on muuttunut, tosin vasta parin viime viikon aikana mutta tunnen että tämä ei ole mikään muutaman päivän juttu vaan jotain pysyvämpää. Minä nimittäin tunnen. Tunnen niin lujaa ja kipeästi että se pelottaa. Ja mikä hulluinta näytän sen avoimesti. Itken. Kotona, kaupassa, bussissa, ulkona. Tiskivesi koostuu puoliksi hanavedestä ja puoliksi kyynelistäni. Kuuntelen estoitta noloa nyyhkymusiikkia suihkussa ollessani ja itken Kauniita ja Rohkeita katsoessani kuin heikkopäinen. 

Pohjanoteerauksena ehkä Kotimaiset erobiisit--soittolista jonka tahdissa vollottaessa kevyessä kalsarikännissä koin oman Bridget Jones-hetkeni. Kirjoitan kirjeitä jotka eivät koskaan pääse perille ja runoja jotka eivät näe päivänvaloa. Sain pari päivää sitten ensimmäisen paniikkikohtauksen yläasteen jälkeen ja pelkään kuollakseni että ne palaavat osaksi arkea. En ole koskaan tuntenut itseäni näin haavoittuvaiseksi ja heikoksi ja vihaan sitä. Vihaan itseäni.

Tunnen epäonnistuneeni ja häpeän itseäni. Tiedän järjellä että tunteiden tunteminen ja näyttäminen on normaalia eikä heikkoutta, mutta kun tekemällä itsensä epäinhimilliseksi robotiksi on selvinnyt hengissä, on kammottava ajatus palautua takaisin normaalien kuolevaisten pariin. Minussa on edelleen hyvin vahvana se ilkeä narttu joka saa ison miehen itkemään kuin pienen vauvan, mutta minussa on myös satutettu ja avuton tyttö joka kaipaa lohdutusta ja huolenpitoa. Kumpikin on yhtä lailla minua ja kumpaakin pitää hoitaa ja korjata että joskus vielä ne voisivat elää jonkinlaisessa sopusoinnussa.

Kun surun ja pelon päättää jättää tuntematta ne väkisinkin muuttavat muotoaan vihaksi. En jaksa enää olla vain vihainen. Olen surullinen ja peloissani. Pelkään että minua satutetaan ja pelkään että itse satutan. Pelkään sairauksia ja kovia ääniä ja vieraita ihmisiä ja julkisia paikkoja. Pelkään että kuolen tai sairastun vielä pahemmin, pelkään että joudun sittenkin vankilaan tai joku vie lapseni pois. Pelkään että kaikki se minkä eteen olen tehnyt töitä valuu käsistäni. Kaikki pelkoni eivät ole aiheellisia mutta minun täytyy ensin tuntea ne jotta voin päästää niistä irti.

Vaikka olen saanut enemmän kuin koskaan olisin uskaltanut toivoa, olen myös menettänyt paljon ja joutunut tekemään vaikeita valintoja. Olen kai tähän asti ajatellut että jos joku menettämäni asia on ns. paha tai sopimaton tai se ei ole menetys yleisellä mittapuulla, minulla ei ole oikeutta surra sen menetystä. Nyt kuitenkin ymmärrän että ei se tee kenestäkään hyvää tyyppiä ja onnistujaa jos esittää että millään ei ole koskaan ollut mitään merkitystä eikä mikään tunnu miltään.
Olen myös joutunut luopumaan monesta ihmisestä joista olen välittänyt. Oli sitten kyse ystävästä, kumppanista tai perheenjäsenestä, yhteistä on se että yhtäkään menetystä en ole käsitellyt.

Ihan viime aikoina tapahtuneet menetykset sattuvat eniten mutta kaikki kaatuneet ihmissuhteet parin vuoden ajalta ovat nyt iskeytyneet tajuntaan ja kovaa. Nyt vain tuntuu niin pahalta että edes minä en kykene kylmettämään itseäni. Harvoin välitän oikeasti mutta silloin kun välitän, teen sen täysillä. Ja juuri siksi myös ikävä ja luopumisen tuska on valtava silloin harvoin kun se kohdalle osuu. On ollut kova paikka joutua myöntämään itselleni että vaikka olen aina ajatellut että pyöritän ihmisiä täysin tunteettomasti, on myös omasta sydämestäni lohjennut isoja palasia sitä tehdessä.

Yksi käsiteltävä asia tällä hetkellä on luopuminen eräästä itselleni ominaisesta elämäntavasta. Kykenen tuntemaan romanttisia tunteita useampaa ihmistä kohtaan ja minulle on hyvin luontevaa olla suhteessa useamman kuin yhden ihmisen kanssa. Niin ei välttämättä tapahdu mutta se on ikävä kyllä mahdollista jostain syystä. En ole itse valinnut tuota ominaisuutta itselleni enkä voi päättää olla tuntematta näin mutta voin päättää elää monogamisesti kuten nyt teenkin. 

Se että olen sataprosenttisen varma päätöksestäni ja onnellinen näin ei mielestäni tarkoita ettenkö saisi surra sitä mistä luovun. On valtava onni saada rakastaa jotakuta niin paljon että on valmis luopumaan jostakin omassa itsessään. Tämäkään ei kuitenkaan käy kivutta ja se on täysin inhimillistä. Kaikki mikä on minulle merkityksellistä ja tunteita herättävää on suruajan arvoista. Olen iloinen että itse ymmärrän ja hyväksyn sen ja voin ainoastaan toivoa samaa viisautta muilta.

Vain pieni osa surusta on luopumisen tuskaa. On tarvetta tulla suojelluksi ja lohdutetuksi. Tarvetta saada luottaa ja hetkittäin antaa ohjat pois omista käsistä. Että joku kuuntelee ja itse uskaltaa kertoa. Surua siitä mitä on tehnyt väärin ja mitä muut ovat tehneet väärin. Pelkoa menneestä ja tulevasta. Huolta, kaipausta ja väsymystä. Vaikka ne ovat kaikki pelottavia ja kipeitä tunteita, olen kaivannut niitä. 

Mielessäni on pyörinyt kysymys, miksi nyt? Miksi itku ja tunteet ovat palanneet oikein rytinällä juuri nyt kaiken tämän jälkeen? Uskon siihen olevan monia syitä. Ensimmäistä kertaa olen saanut hoitavalla taholla toimivan keskusteluyhteyden ja vaikka en vielä pääsekään oikeaan terapiaan, tuntuvat viikottaiset keskustelukäyntini ihan siltä. Olen myös ehkä vasta nyt tarpeeksi kypsä puhumaan asioista ja ymmärtämään itseäni.

Pitkän yksinolon jälkeen olen saanut kourallisen ihmisiä joiden kanssa puhuminen ja kokemuksien peilaaminen ei ole ollut ainoastaan mahdollista vaan äärimmäisen hienoa ja terapeuttista. Omassa parisuhteessa tuli myös se aika että asioista oli pakko alkaa puhua tai muuten oltaisiin lopun äärellä. Kommunikaatio avautui kuin hetkessä ja on tuottanut hedelmää. Se on kuin haavahoitoa, vanhat haavat täytyy repiä auki että ne saatetaan tikata niin ettei niistä jäävä arpi ole tulevaisuudessa niin suuri ja hallitseva. 

Mieheni on myös heitellyt ilmoille aivan jäätäviä juttuja joita en olisi itse osannut ajatellakaan, vaikka olenkin pitänyt itseäni melkoisen ansioituneena keittiöpsykologina. Hän tuntee minut niin hyvin että saattaa yhtäkkiä tokaista että olenko muuten koskaan miettinyt että joku asia saattaa johtua jostain toisesta ja koen ihmeellisen valaistumisen hetken. Hän yhdistelee mielessään menneisyyteni ja minuuteni palasia kuin pisteitä joista vähitellen muodostuu kuva jonka näen itsekin. Myös vanhemmuudella on ollut roolinsa tässäkin. En voi opettaa lapselleni että hänellä on lupa itkeä kun siltä tuntuu mutta äiti ei saa tehdä niin. Muuten hänestäkin tulee aikuinen joka kylmettää tunteensa. 

Kaiken asioiden suullisen läpikäymisen lisäksi tunnen että itsessäni on tapahtunut jonkinlainen muutos jota en välttämättä ole edes itse saanut aikaan. Olen aina miettinyt miltä tuntuu esimerkiksi uskoon tuleminen tai jokin suurempi hengellinen herääminen koska en ole löytänyt itselleni oikealta tuntuvaa polkua, ennen kuin nyt. Halu olla parempi ja viisaampi ihminen ja tehdä jotain merkityksellistä aiheuttaa väkisinkin itsetutkiskelua entisen toimintamallin sijaan joka kuului jotenkin niin että pakene ajatuksiasi hinnalla millä hyvänsä. Kun tiedän mihin uskon ja mille pohjalle haluan rakentaa elämäni pystyn myös paremmin ottamaan vastuun elämästäni ja tunnen oloni itsevarmemmaksi. 

Vaikka esimerkiksi meditaatiota harjoittaessa kuuluukin tyhjentää mielensä ajatuksista se vaikuttaa väistämättä myös muina aikoina. Kun kerran saa kosketuksen todelliseen itseensä se avaa jonkinlaisen kanavan mikä antaa mahdollisuuden ajatella paljon puhtaammin ja selkeämmin. Olen todella kiitollinen kaikista näistä muutoksista joiden avulla alan saada omaa itseäni takaisin. Aion oppia suremaan oikein ja tuntemaan sopivasti. Antamaan tunteelle sijan itsessäni ja päästää sen sitten menemään. Oli tunne mikä hyvänsä aion tuntea sen ja antaa sen myös näkyä.