(Marraskuun alussa julkaisin tekstin jonka olin kirjoittanut vuosi sitten toukokuussa 2018. Tämä saattaa sisältää lainauksia siitäkin tekstistä tai sisällöltään vaikuttaa samantyyliseltä mutta ajatus on kuitenkin se tärkein tuoda ulos.)
 |
| Koomisinta sairastamisessani on, että oireilut tulee pitkissä jaksoissa (pitkä masennus/ pitkä maniakausi) ja sitten ne voi kuitenkin hyppiä päivän aikana miten vain. Koita nyt elää sellaisen ihmisen kanssa :D |
Ennen rippikoulua voisin sanoa että periaatteessa mulla ei ollut yhtäkään "hyvää ystävää". Siskoni on tosin aina ollut ystäväni jahka se taakka mun vahtimisesta oli ohi ja olin tarpeeks vanha :DD Luokalla oli muutama tyyppi jotka luokittelisin hyviksi kavereiksi kyllä, varsinkin yksi jonka kanssa olen tekemisissä edelleen. Luulin löytäneen ystäväporukan rippikoulun jälkeen isoskoulutuksesta/nuorten illoista ja lukiosta. Silloin se kyllä oli sitä, ystävyyttä, ja se kesti siihen asti kunnes muutin Lahteen... Kaksi tuosta porukasta jäi elämääni aktiivisesti paluumuuttoni jälkeen... Meitä oli seitsemän hengen porukka. Toisen näistä kahdesta menetin vuosi sitten, kun hän päätti ettei enää pysty tähän suhteeseen.
Kuulemma emme ikinä ehkä olleetkaan niin hyviä ystäviä... Tätä en oikeesti ymmärtänyt, pyysinhän mä tätä henkilöä toisen lapsemme kummiksi!!! Kuulemma aina kun nähtiin niin vain valitin elämästäni ja hän ei enää jaksanut sitä, ja että hän ei uskaltanut/halunnut puhua mulle omista ongelmistaan koska pelkäsi miten reagoin siihen (lue- hilkka voi tappaa ittensä)... Tämäkin ajatuksena absurdi, sillä oma oloni paranee jos mulle puhutaan ja voin auttaa ystäviäni... En mä muiden ongelmien takia itselleni tekisi mitään, huolehtia saatan tietenkin, ja auttaa! Välitän ystävistäni ja haluan auttaa heitä - saan itselleni myös apua ja paremman olon siitä jos saan auttaa muita. On ikävä kuulla, että mulle ei uskalleta puhua omasta olosta, kun pelkää miten minä reagoin siihen! Ei näin! Hakeuduin kokemusasiantuntijakoulutukseenkin juuri sen takia, että saan auttaa muita! Seurani voi olla ajoittain raskasta, mutta pääasiassa toivottavasti kivaa - jos vaan vietät kanssani aikaa useammin kuin kerran puolessa vuodessa (mikä taisi lähtökohtaisesti olla se ongelma ylempänä olevassa ihmissuhteessa; nähtiin niin harvoin että kun vaihtoi kuulumiset niin siihen saattoi sitten vain mahtua ne lasten sairastelut ja oman pään ailahtelut).<3
Viime vuoden tammikuussa 2018 meidän häissä tapahtui eräs... kohtaus. Ja viime keväänä tulin siihen tulokseen, että nyt en enää jaksa - taistella ihmissuhteista joihin en voi vaikuttaa muuta kuin pyytämällä anteeksi tapahtunutta, ja se ei näytä olevan tarpeeksi. Halusin että saisin asiat korjattua mitä on tapahtunut, ja mitä olen tehnyt, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja muiden ajatusmaailmaa on vaikea muuttaa. Tuntuu, että he olisivat jo ennen tuota tapahtumaa päättäneet päässään että "ei halua jatkaa mun kanssa" mutta tarvitsivat siihen vain jonkun syyn minkä piikkiin pistää eron...
Olen saanut karsittua elämästäni sellaisia ihmisiä, jotka ei ymmärrä tai osaa käsitellä mun sairautta (pohjimmiltaan ymmärtää mua) - osa lähtenyt itse omalla päätöksellään elämästäni ja osan kanssa vain hiipunut välit. Tähän tehtävään sain paljon apua mun ihanalta terapeutilta, jonka kanssa kävin läpi elämäni ihmissuhdekiekuroita kolme vuotta :D Ymmärrän täysin, ettei mun kanssa eläminen ole helppoa, mutta jos asian ymmärtää ja on sinut sen kanssa, niin sitten ei pitäisi olla ongelmaa. Olen huomannut, että parhaimpia ystäviä nykyään on minun koke-koulutuksesta saamani tyypit, ja tajusin että osittain tämäkin johtuu siitä, kun heilläkin on jotain, ja me ymmärretään toisiamme, ja sen takia homma toimii. Ja tietty henkilökemiat toimii :D Lisäksi parhaimpiin ystäviini kuuluu kaksi serkkuani. Heistä olen niin kiitollinen, enkä ole ihan täysin ymmärtänyt miten he pystyvät ja osaavat ymmärtää mun toilailuja sun muita niin hyvin, että edelleen ollaan niin läheisiä.... Mutta olen onnellinen että he ovat elämässäni - ja ymmärtää ja välittää <3
******
Alustus: Kuvitelkaa tilanne. Ihminen, perfektionisti, kaksi vuotta melkeinpä yötä päivää suunnitellut häitä. Koko elämänsä odottanut ja haaveillut sitä päivää. Siihen päälle mielenterveysongelmia. Juhlat on ohi. Nautittu vähän alkoholia. Pari pikku mokaa ollut häissä. Mm. Iltapala 2h myöhässä, lääkkeet ja vaihtovaatteet unohdettu juhlapaikalle, epämääräistä känniriitelyä siskon kanssa... :D Mitä tapahtuu yöllä? Stressi ja paineet purkaantuu, ajatukset että mitä tapahtuu seuraavaksi, mitä mä nyt teen? Kaksi vuotta ajatellut häitä ja sit muutaman tunnin jälkeen se on ohi....
Mulla oli neljä kaasoa, joista olen tällä hetkellä kahden kanssa tekemisissä (ja ne on aiemmin mainitsemani kaksi serkkua). Sain juhlapaikalta mökille päästyäni sellaisen kohtauksen, josta mulla ei ole itsellä jälkeen päin hirveesti havaintoa mitä tapahtui. Stressi, paniikki, psykoosi, humala - kaikkien sekoitus. Who knows? Muutamia flashbäkkejä puskee välillä jotka ehkä enemmän jopa sekoittaa pakkaa... (Mm. Luulin yhden kaason hyökänneen mun kimppuun, mutta hän olikin pidellyt musta kiinni etten tyylii repisi silmiäni päästä). Joudun sokeasti luottamaan siihen mitä muut sanovat mun tehneen. En pysty uskoa tehneeni asioita joita tein, mutta kai sitten niin on tapahtunut. En voi peruuttaa tapahtunutta, mutta en koe olevani täysin ja yksin syyllinen, kaikkeen mitä on sattunut. Pohjalla on kuitenkin ollut asioita, joista pahinkin bridezilla todennäköisesti oikeesti normi tilanteessakin (ilman sairauksia) vetäisi herneet nenään. Miksen siis minäkin saisi vetää? En mene yksityiskohtiin, tilanteessa tuli sanottua pahoja asioita _joita en tarkoittanut_ ja minulle sanottiin asioita joita toivottavasti ei tarkoitettu. Loppupeleissä tilanne meni siihen että paikalle soitettiin ambulanssi. Ambulanssimiehet ei oikeastaan tajunnu et miks heidät kutsuttiin sinne, tämähän oli vain kännistä riitelyä. Yksi kaaso miehineen oli kuulemma ollut sitä mieltä et mut olis pitäny viedä osastolle, että mä sekosin. En mä kyl puhaltanu paljoa enää ainakaan siinä vaiheessa viiden aikaan aamulla :D
Noiden kahden kaason kanssa tilanteemme on edelleen kysymysmerkki, mikä on tosi surullista sillä toinen on esikoisemme kummi jota ei ole nähnyt nyt yli vuoteen ja toinen on kuopuksemme kummi.
******
Opin pienentämään piiriä joiden perään huolehdin ja hoivasin - ennen se oli lähestulkoon jokainen ihminen kenet tunsin. Kuuntelin kaikkien ongelmia ja parhaani mukaan yritin niitä ratkoakin. Olin monen ihmisen terapeutti, tai siltä ainakin tuntui. Oli minulla ihmisiä jotka vasta vuoroisesti olisivat olleet valmiita kuuntelemaan minuakin, mutta en ole ikinä halunnut kuormittaa läheisiäni omilla ongelmillani. Minulla oli ulkokuori, jonka alle en montaa päästänyt. Kyllä puhuin avoimesti omista ongelmista siinä määrin, että ihmiset tiesivät että minulla on mielenterveydellisiä ongelmia, mutta syvimmät syyt sun muut pidin pimennossa.
Kanssani eläminen on oma haasteensa, sen ymmärrän, ja tätä en voi sanoa liikaa. Mulla on mielenterveysongelmia, kyllä. Tulen loppuelämän syömään lääkkeitä enkä voi aina vaikuttaa omaan olooni tai tekemisiin. Ailahtelevuus on valtavaa, ja jos ei ymmärrä kunnolla taudin kuvaa, niin toiset ei välttämättä ymmärrä etten aina tarkoita kaikkea jota sanon tai teen. Se on ollut miehelleni vaikeinta ymmärtää että masennukseni ja alakuloisuuteni ei tarkoita sitä, että hän olisi tehnyt jotain väärää tai pahaa. Mielialani pomppivat mihin sattuu päivänkin aikana riippumatta siitä millainen päivä on muuten on ollut. Vuodenajoilla tai säällä ei ole vaikutusta. Tietenkin, en väitä etteikö elämässä tapahtuvat asiat vaikuta olooni, sehän on itsestäänselvää. Mutta aina se ei vaadi mitään sen suurempaa, että oloni muuttuu sellaiseksi että haluan tappaa itseni tai karata elämästäni muuten vaan.
En syytä ketään mistään. Uskon, että voi olla vaikeaa olla mun ystävä. Päätökseni on, että en halua elämääni asioita ja/tai ihmisiä, jotka eivät pysty hyväksymään minua sellaisena kuin olen. Minä pyrin hyväksymään minun elämässäni olevat ihmiset - kaikkine virheineen! Niitä löytyy minustakin. Kukaan ei ole täydellinen, pitää vain oppia olemaan epätäydellisiä yhdessä. Asioista voi aina puhua, ja useimmiten ne ovat sovittavissa jos niistä puhutaan ajoissa.
Pahoittelut tästä pitkästä romaanista :D Jos haluat, niin kysy vain rohkeasti jos jotain tulee mielen päälle :) Pyrin vastaamaan kaikkeen!
Ja jos joku asianomaisista sattuu tämän lukemaan niin toivottasti ette tästä enempää pahastu, tai jos vaikka ymmärtäisitte mua paremmin asioiden suhteen..
Mulla on ikävä teitä E & S (&A)! <3 Oon tosi pahoillani kaikesta.
Viime vuoden tammikuussa 2018 meidän häissä tapahtui eräs... kohtaus. Ja viime keväänä tulin siihen tulokseen, että nyt en enää jaksa - taistella ihmissuhteista joihin en voi vaikuttaa muuta kuin pyytämällä anteeksi tapahtunutta, ja se ei näytä olevan tarpeeksi. Halusin että saisin asiat korjattua mitä on tapahtunut, ja mitä olen tehnyt, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja muiden ajatusmaailmaa on vaikea muuttaa. Tuntuu, että he olisivat jo ennen tuota tapahtumaa päättäneet päässään että "ei halua jatkaa mun kanssa" mutta tarvitsivat siihen vain jonkun syyn minkä piikkiin pistää eron...
Olen saanut karsittua elämästäni sellaisia ihmisiä, jotka ei ymmärrä tai osaa käsitellä mun sairautta (pohjimmiltaan ymmärtää mua) - osa lähtenyt itse omalla päätöksellään elämästäni ja osan kanssa vain hiipunut välit. Tähän tehtävään sain paljon apua mun ihanalta terapeutilta, jonka kanssa kävin läpi elämäni ihmissuhdekiekuroita kolme vuotta :D Ymmärrän täysin, ettei mun kanssa eläminen ole helppoa, mutta jos asian ymmärtää ja on sinut sen kanssa, niin sitten ei pitäisi olla ongelmaa. Olen huomannut, että parhaimpia ystäviä nykyään on minun koke-koulutuksesta saamani tyypit, ja tajusin että osittain tämäkin johtuu siitä, kun heilläkin on jotain, ja me ymmärretään toisiamme, ja sen takia homma toimii. Ja tietty henkilökemiat toimii :D Lisäksi parhaimpiin ystäviini kuuluu kaksi serkkuani. Heistä olen niin kiitollinen, enkä ole ihan täysin ymmärtänyt miten he pystyvät ja osaavat ymmärtää mun toilailuja sun muita niin hyvin, että edelleen ollaan niin läheisiä.... Mutta olen onnellinen että he ovat elämässäni - ja ymmärtää ja välittää <3
******
Alustus: Kuvitelkaa tilanne. Ihminen, perfektionisti, kaksi vuotta melkeinpä yötä päivää suunnitellut häitä. Koko elämänsä odottanut ja haaveillut sitä päivää. Siihen päälle mielenterveysongelmia. Juhlat on ohi. Nautittu vähän alkoholia. Pari pikku mokaa ollut häissä. Mm. Iltapala 2h myöhässä, lääkkeet ja vaihtovaatteet unohdettu juhlapaikalle, epämääräistä känniriitelyä siskon kanssa... :D Mitä tapahtuu yöllä? Stressi ja paineet purkaantuu, ajatukset että mitä tapahtuu seuraavaksi, mitä mä nyt teen? Kaksi vuotta ajatellut häitä ja sit muutaman tunnin jälkeen se on ohi....
Mulla oli neljä kaasoa, joista olen tällä hetkellä kahden kanssa tekemisissä (ja ne on aiemmin mainitsemani kaksi serkkua). Sain juhlapaikalta mökille päästyäni sellaisen kohtauksen, josta mulla ei ole itsellä jälkeen päin hirveesti havaintoa mitä tapahtui. Stressi, paniikki, psykoosi, humala - kaikkien sekoitus. Who knows? Muutamia flashbäkkejä puskee välillä jotka ehkä enemmän jopa sekoittaa pakkaa... (Mm. Luulin yhden kaason hyökänneen mun kimppuun, mutta hän olikin pidellyt musta kiinni etten tyylii repisi silmiäni päästä). Joudun sokeasti luottamaan siihen mitä muut sanovat mun tehneen. En pysty uskoa tehneeni asioita joita tein, mutta kai sitten niin on tapahtunut. En voi peruuttaa tapahtunutta, mutta en koe olevani täysin ja yksin syyllinen, kaikkeen mitä on sattunut. Pohjalla on kuitenkin ollut asioita, joista pahinkin bridezilla todennäköisesti oikeesti normi tilanteessakin (ilman sairauksia) vetäisi herneet nenään. Miksen siis minäkin saisi vetää? En mene yksityiskohtiin, tilanteessa tuli sanottua pahoja asioita _joita en tarkoittanut_ ja minulle sanottiin asioita joita toivottavasti ei tarkoitettu. Loppupeleissä tilanne meni siihen että paikalle soitettiin ambulanssi. Ambulanssimiehet ei oikeastaan tajunnu et miks heidät kutsuttiin sinne, tämähän oli vain kännistä riitelyä. Yksi kaaso miehineen oli kuulemma ollut sitä mieltä et mut olis pitäny viedä osastolle, että mä sekosin. En mä kyl puhaltanu paljoa enää ainakaan siinä vaiheessa viiden aikaan aamulla :D
Noiden kahden kaason kanssa tilanteemme on edelleen kysymysmerkki, mikä on tosi surullista sillä toinen on esikoisemme kummi jota ei ole nähnyt nyt yli vuoteen ja toinen on kuopuksemme kummi.
******
Opin pienentämään piiriä joiden perään huolehdin ja hoivasin - ennen se oli lähestulkoon jokainen ihminen kenet tunsin. Kuuntelin kaikkien ongelmia ja parhaani mukaan yritin niitä ratkoakin. Olin monen ihmisen terapeutti, tai siltä ainakin tuntui. Oli minulla ihmisiä jotka vasta vuoroisesti olisivat olleet valmiita kuuntelemaan minuakin, mutta en ole ikinä halunnut kuormittaa läheisiäni omilla ongelmillani. Minulla oli ulkokuori, jonka alle en montaa päästänyt. Kyllä puhuin avoimesti omista ongelmista siinä määrin, että ihmiset tiesivät että minulla on mielenterveydellisiä ongelmia, mutta syvimmät syyt sun muut pidin pimennossa.
Kanssani eläminen on oma haasteensa, sen ymmärrän, ja tätä en voi sanoa liikaa. Mulla on mielenterveysongelmia, kyllä. Tulen loppuelämän syömään lääkkeitä enkä voi aina vaikuttaa omaan olooni tai tekemisiin. Ailahtelevuus on valtavaa, ja jos ei ymmärrä kunnolla taudin kuvaa, niin toiset ei välttämättä ymmärrä etten aina tarkoita kaikkea jota sanon tai teen. Se on ollut miehelleni vaikeinta ymmärtää että masennukseni ja alakuloisuuteni ei tarkoita sitä, että hän olisi tehnyt jotain väärää tai pahaa. Mielialani pomppivat mihin sattuu päivänkin aikana riippumatta siitä millainen päivä on muuten on ollut. Vuodenajoilla tai säällä ei ole vaikutusta. Tietenkin, en väitä etteikö elämässä tapahtuvat asiat vaikuta olooni, sehän on itsestäänselvää. Mutta aina se ei vaadi mitään sen suurempaa, että oloni muuttuu sellaiseksi että haluan tappaa itseni tai karata elämästäni muuten vaan.
Parisuhde onkin sitten asia erikseen :D Siinä kun ollaan yhteisessä elämässä yhteisten lasten kanssa koko ajan, niin oppii asioita toisesta paremmin ja on pakostakin oppinut ymmärtämään toisten vikoja - ja arvostamaan hyviä puolia. Siitä voinkin kirjoittaa myöhemmin oman juttunsa, kun tää on jo niin pitkä :D
Jos kuitenkin ajatellaan että ystävät on yleensä ihmisten tärkeimpiä tukipilareita, niin toivoisi ja olettaisi että he ymmärtäisivät - olit sitten sairas tai et.. joillekin ihmisille riittää yksi sydänystävä, joillakin on useampia. Itse voin sanoa, että onneks mulla nykyään on useampia. Varsinkin kun ihmiset on nykyään niiiiin kiireisiä ettei ehdi nähdä, niin se että on useampi melkein mun tilanteessa takaa sen että säännöllisesti pääsen näkemään edes jotain heistä. Ja onneks on some ja Whatsapp sun muut että voi pitää yhteyttä näkemättä toista. Koomisinta kaikessa on se, että oon saanu miehen suvusta lyhyen tuntemisen aikana kans tosi läheisen ystävän.. ja miehen suku muutenkin on ottanut mut avosylin vastaan <3 Oon kiitollinen siitä että edes näin aikuisiällä mulle on suotu näin laadukkaita ihmissuhteita. Kiitos teille <3
Ja jos joku asianomaisista sattuu tämän lukemaan niin toivottasti ette tästä enempää pahastu, tai jos vaikka ymmärtäisitte mua paremmin asioiden suhteen..
Mulla on ikävä teitä E & S (&A)! <3 Oon tosi pahoillani kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti