![Kolme lensi yli käenpesän](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhfkrcdtEl6mJHosyIKvGLb4DnhtmWnwiq-nzW8SeyuNj6i-ODleDUQ7tRKPjlFai6WtVHP55ynZLV6DtVBPlF48doN1xTcefIIUaKm7n-4Y9e5l8TvrdJbyi8TNNv9VrROgB3ytTT9n0k/s1600/Kolme+Lensi+2.png)
Olemme kolme mielenterveyskuntoutujaa. Kolme kokemusasiantuntijaa. Kolme äitiä. Kolme erilaista tarinaa. Laitoimme blogin pystyyn voidaksemme auttaa muita samalla auttaen itseämme. Blogiin tulee myös meidän erilaisia tapoja purkaa omaa oloa: kuvia ja runoja, laulunsanoituksia yms... Toivomme tämän blogin tuovan vertaistukea, lisäävän tietoisuutta mielenterveydestä ja toimivan kanavana purkaa omia mietteitä ja tuntemuksia. Jos yhdellekin tästä on apua, koemme onnistuneemme!
tiistai 3. marraskuuta 2020
Kokemus kuulluksi -paneelikiertue
perjantai 14. elokuuta 2020
Työkokeilussa pt.1 (H)
Heipä hei taasen.
Aloitin maanantaina työkokeilun Hope - Yhdessä ja yhteisesti ryssä täällä Tampereella.
Tää on ollut ihan mahtavaa! Oon saanut näin alkuun olla päivät koneella ja vastannut kesän jäljiltä miljoonaan sähköpostiin. Aika hauskaa se on, tosin rankkoja tarinoita saanut lukea.
Jatkossa pääsen, jahka vähän harjaannun tässä, niin vastaanottoon ja vastaamaan puhelimeen. Ja todennököisesti jossain kohtaa täyttelemään hyllyjä jos on tarve.
Pelkäsin ihan sikana, ja näköjään turhaan, että en jaksa noita aamuherätyksiä ja sitä että en saa vetää hitaita aamuja enää. Kun aiemmin se on ollut sitä että herätys, lapset päikkyyn ja takas nukkuun. Mutta ainakin vielä pelko on ollut turha. Oon jaksanut tuon 5tuntia yllättävän hyvin, ja aina on päivän päätteeks ollut sellainen olo et kyl tätä pari tuntia olisi vielä jaksanut tehdä.
Mulla on näin ekan kuukauden ajan 20h/vko, jota tein ainakin tän ekan viikon niin että olin neljänä päivänä 5tuntia ja tämä perjantai oli siten vapaa. Mutta katsotaan miten jatkossa. Toisaalta se tuntuu hölmöltä olla vain neljä tuntia, kun näköjään jaksan tuon viisikin tuntia ihan hyvin. Ja tuossa hommassa kun pääsee vauhtiin niin ei malttaisi lopettaa, ja sähköposteja riittäisi kyllä siihen kahdeksaankin tuntiin!
Tää eka viikko on siinä mielessä ollut muista syistä rankka, kun molemmat ipanat kipeinä. Perusfllunssaa vain, ei koronaa. Ei ainakaan oo mitenkään vahvat oireet, nenä vaan vuotaa ja vähän lämpöä vaihtelevasti :D karanteeniinhan he joutui jokatapauksessa, ainakin siihen asti kun päästään testeihin, joita jouduttiin odottaa loppupeleissä neljä päivää. Mennään siis tänään illalla testeihin... Odotan kauhulla sitä kun alle kolmevuotiaalle tungetaan se tikku nenään :(
Kerron taas jossain kohtaa miten sujuu :)
sunnuntai 9. elokuuta 2020
Aika psykoterapian jälkeen (H)
Siitä tuli eilen kaksi vuotta kun Kelan tukema kuntoutuspsykoterapiani loppui. Tuli pieni herkistyminen kun muisteli tuota aikaa kun Facebook tuppasi naamani eteen muistoja. Terapeuttini oli aivan mahtava, ja sain kolmen vuoden aikana niin paljon itseäni eteenpäin ja vastauksia itsestäni. Vaikka hoito jäikin vähän kesken ja yritimme hakea neljättä vuotta, siinä epäonnistuen. Silloin asiat oli kuitenkin suht hyvällä tolalla ja ajattelin että pärjään kyllä kun hoito loppuu. Kuitenkin saisin kunnalta hoitoa.
Tälläiseen hoitoon pääsin sitten kun minut otettiin psykan polille takaisin. Aloin käydä todella mukavan ja ammattitaitoisen sosiaalityöntekijän juttusilla kahden viikon välein. Välillä tarvittaessa tiheämmin. Sen lisäksi minulla oli lääkärikäynnit lääkkeiden hoidon suhteen ja lausuntojen saamiseksi kuntoutustuen jatkoa varten.
Näin hoito jatkui vuoden. Kunnes nyt viime keväänä korona iski. Hoitotapaamiset siirtyi puhelimeen, ja se lähikontaktin hyöty ja kasvokkain olon tuoma tuen tunne katosi. En saanut näistä puheluista niin paljon apua kun normaalisti olisin saanut. Kaiken lisäksi, sain tietää että hoitava sosiaalityöntekijäni jäisi eläkkeelle. Näin kävi sitten toukokuussa... Tämän vuoden aikana lääkärini vaihtui useaan otteeseen, minulla kävi niin hyvä tuuri että se kenelle alunperin menin ja joka jäi eläkkeelle jonka jälkeen hoitoni katkaistiin, niin hänelle ei ole vielä löytynyt pysyvää korvaajaa, vaan työntekijät ovat olleet lyhytjaksoisia.
Nyt olen ollut kesän täysin ilman hoitoa, kunnes jouduin itkien viime viikolla soittamaan lääkärille ettei tästä tule mitään. Eläkkeelle jääneen sosiaalityöntekijän korvaava tyyppi tulee syyskuussa ja sitten pitäisi minun hoidon taas jatkua. Odotan mielenkiinnolla että millainen tyypi tulee. Tätä ennen sain yhden lääkärikäynnin tuota uutta työntekijää odotellessa. Lääkkeitäni on nyt pelattu uudelleen, vastaamaan olojani, mutta ne ei vieläkään ole kohdallaan.
lauantai 8. elokuuta 2020
Köyhyysrajan alapuolella (H)
keskiviikko 15. heinäkuuta 2020
Tupakointi loppuu - vai loppuuko? (H))
tiistai 7. heinäkuuta 2020
(Epä)Kiitollinen tästä puhtaasta päivästä (M)
torstai 25. kesäkuuta 2020
Totuus (M)
Kymmenen vuoden ajan päälläni on ollut raskas pimeys joka ei liikahdakaan vaikka yritän työntää sitä pois, anelen sitä lopettamaan. Se estää minua hengittämästä ja elämästä.
maanantai 8. kesäkuuta 2020
Suunnitelmat muuttuu (H)
keskiviikko 3. kesäkuuta 2020
Uusi sivu elämässä (H)
Miehelle soitettiin maanantaina. Aivan puskista tuli puhelu. Oltiin jo ehditty asennoitua että kesä menee taas työttömänä. Mutta eeei. Töitä tuli ukolle. Ensin kylläkin kuukauden koeaika, mutta kuulemma jos ei räplää puhelinta ja lorvi työpaikalla tekemättä mitään niin jatkolle ei pitäisi olla ongelmaa.
Tämä tarkoittaa käytännössä sitä että saan kesän ajan olla "oikeasti" kotiäiti. Hoitaa kodin ja lapset niin, että en voi kokea pahaa mieltä siitä että mies tekee vähemmän, hänhän käy sitten töissä. Lapset on päiväkodissa vielä yhden tai kaksi viikkoa, en ole vielä päättänyt satavarmaksi. Sitten ne jää kotiin kesälomalle, jolloin ollaan sitten kolmistaan kotona kun isi on töissä. (APUA :D ) Tällä hetkellä mulla on sentään ollut oikeus nalkuttaa välillä jos se vaan lorvii kun molemmat ollaan oltu kotona. Mutta älkää ymmärtäkö väärin - olen oikein tyytyväinen tulevaan :) Mielelläni hoidan asiat ilman että koen tarvetta nalkuttaa tai muuten vaan olemaan ämmä :D
Ukon itsetunto pomppasi kattoon heti kun sai tietää että töihin ollaan menossa. Ihana nähdä toinen niin iloisena ja tyytyväisenä itseensä. Haaveena on hänellä ollut koko ajan että pystyisi elättää perheensä ja tehdä jotain järkevää. Koko Tampereella asumisen ajan mies on ollut työttömänä. Olemme 6,5vuotta aktiivisesti hakeneet töitä hänelle mutta mikään ei vaan ole tärpännyt tänä aikana. Oli hän kaksi vuotta koulussa tuossa välissä, aikuiskoulutuspuolella, mutta samaan aikaan haettiin töitäkin koko ajan. Uskomatonta että näin korona-aikana kun töiden saanti on monilla tuhat kertaa vaikeampaa kuin "normaalilla" aikakaudella niin nyt sitten ukolla tärppäs <3
Sitten kun kesä on ohi alkaakin taas uudenlainen ajanjakso. Mulla alkaa työkokeilu ja koulu. Pojalla alkaa eskari. Ja tyttö siirtyy päiväkodissa isojen ryhmään. Kaikille siis tulossa muutoksia. Jännittää tosi paljon.
Työkokeiluun menen tosi hyvillä mielin, kun tiedän että se alkaa kevyesti ja tunnit lisääntyy pikkuhiljaa. Ei siis kovin suurta stressiä tästä. Mutta kouluun meno jännittääkin sit tosi paljon. Sekaan vaan muiden kanssa ja täysillä tunneilla sit eteenpäin... Ihana päästä elämään vähän niinkuin normaalit ihmiset :D Sellainen oikea, tasainen, järkevä- ajankäytöllinen arki. En ole satavarma olenko täysin työkykyinen vielä, mikä pelottaa paljon, koska en haluaisi, että koulu jää kesken. Mutta kuulemma tuo on sellainen opiskelupaikka jossa voidaan joustaa vähän asioissa - ainakin toivotaan että asia on niin.
Työkokeilu on sellainen joka kestää arvioilta 1-3kuukautta, tästä sovimme tapaamisessa ensi viikolla. Mulla todennäköisesti se menee yhdellä tai kahdella kuukaudella kun koulupaikka odottaa taustalla. Pakko kokeilulla todistaa eläkeyhtiölle että olen hyvä sijoitus opiskelun suhteen, jolloin he voisivat tukea opiskeluni, ettei tarvitsisi mennä opintotuella opiskelemaan, joka on paaaaljon pienempi kuin saamani kuntoutustuki. Koen olevani hyvä sijoitus, sillä olen aina koulussa ollessani ollut ahkera ja tehnyt asiat kunnolla, niinkuin olen oikeastaan kaikessa mitä teen. Jos jotain aloitan, niin pyrin tekemään sen loppuun, oman olonikin kustannuksella. Se tässä onkin sitten se ainoa asia mikä jännittää, etten pala loppuun. Ainakaan liian nopeasti.
Tapanani on aloittaa asiat täysillä ja painaa täysillä, kunnes ei ole voimia tehdä ollenkaan enempää, ja silloin tiputaan kovaa ja korkealta. Jokainen koulu jonka olen aloittanut, on mennyt niin, että aloituksesta hetki niin on puhjennut mania :DD Tällä kertaa olen oppinut itsestäni jo jotain tän about 9vuoden opiskelemattomuuden aikana. Olen oppinut kuinka hallita sitä oloa (sitten kun tunnistan) et nyt lähtee liikkeelle liian lujaa. Olen opettanut miehen huomaamaan itseäni aiemmin milloin alkaa lähteä lapasesta.
Opiskelua odotan oikeasti innolla. Etenkin sen takia että sitten voi sanoa et mulla on paaljon paremmat mahdolisuudet työllistyä tulevaisuudessa kun saan jonkun tutkinnon mun taustalle, muutakin kuin ylioppilaan paperit. Niillä vois melkein pyykiä pyllyä. Toivotaan että merkonomeille löytyisi parin vuoden päästä töitä hyvin :D Niin, siis menen opiskelemaan itseni merkonomiksi. Rakastan paperinpläräystä ja tietokoneella oloa ja asiakaspalvelua ja numeroita (en numeroita kuitenkaan niin paljon että haluaisin kirjanpitäkäksi). Joku sihteeri olisi aivan UNELMADUUNI.
Positiivista tässä kaikessa on ehkä se, että nyt me voidaan alkaa saada meidän taloutta kuntoon. Jos ukko nyt saisi vakkaripaikan, pystyttäisiin hakea lainaa ja maksaa mun velat pois ulosotosta. Pystyttäisiin käydä kaupassa ilman laskinta. Se olisi unelma. Kyllä sitä järki pidetään päässä ja edelleen eletään budjettia tehden, mutta se ettei tarvii kaupassa pelätä et meneekö kassalla ostokset vaikka 50cent yli tilin saldon... Noloa! Onneks tässä on silleen harjaantunut hyvä matikkapää, kun laskee päässä aina sitä mukaa kun laittaa tavaraa kärryihin :D
Tulevaisuuttakin mietittiin eilen kun lapset oli päiväkodissa ja oltiin hetki ulkona nauttimassa auringosta. Oli mielenkiintoista pitkästä aikaa taas jutella että millaisena me se nähdään, ja huomata kuinka samanlaiset meidän visiot on edelleen toistemme kanssa ja verrattuna siihen mitä aiempina vuosina oltiin juteltu. Ei me haaveilla miljoonista ja Ferrareista, vaan hyvästä perusarjesta. Omakotitalo en ehkä ainoa sellainen isompi juttu mikä olis molempien toivelistalla joskus. Tai edes oma omistusasunto.
Mua jännittää paljon myös tuo esikoisen eskariin meno. Kuinka se pärjää siellä... Onneksi koulu jatkuu integroidussa ryhmässä niin siellä pystytään ottamaan lapsen erityisyys huomioon edelleen. Ja jännittää yleensäkin tuo, miten saadaan aikataulutettua kaikki päiväkotiin/kouluun viemiset ja hakemiset sun muut. Ukko menee kuitenkin seiskaan töihin niin mulle jää todennäköisesti sit lapsien vienti ennen koulua. Kauheeta ajatella kuinka aikaisin lapset joutuu mennä jo. Mut eikös se oo aika normaalia arkea monelle lapselle jos vanhempi tekee sitä about kahdeksan tunnin työpäivää...
Mutta joo. uusia tuulia elämässä. Jännääääääää!!!
keskiviikko 6. toukokuuta 2020
Masennuskausi kurkistelee nurkan takana (H)
Tämä "karanteenissa" olo ja sosiaalisen elämän puutos vaikuttaa muhun heti.
Oon niin sosiaalinen eläin, ja tarvitsisin sen henk.koht kasvokkain olemisen. On sitä
tullut ylläpidettyä suhteita tietenkin tänä korona-aikana, videopuheluilla sun muilla,
ja aktiivisesti toimin KoKoAn hallituksen eri työryhmissä jossa se ihmiskontakti
tulee läppärillä - mutta ei se korvaa sitä oikeaa ihmiskontaktia. Kauhea ikävä painaa
läheisiin ja ahdistaa kun ei tiedä koska heitä saa taas tavata kasvokkain.
Olen yrittänyt aktivoida itseäni eri tavoilla, yrittänyt jaksaa siivota ja touhuta lasten
kanssa. Mutta nyt kun sain äitini muuton hoidettua, johon meni kaksi viikkoa kauheeta säätämistä, niin nyt on mehut pois. Ei jaksa mitään. Pyykkikoneen päälle laittaminenkin
vaatii niin ison ponnistuksen ettei ole tosikaan. KoKoAn hallitushommat on ollut oikeastaan ainoat asiat mitä on jaksanut tehdä, ja halunnut tehdä - ja on ollut innoissaan tekemässä niitä. Muuten kaikki tuntuu pakkopullalta.
Lisäksi minua ahdistaa ihan sikana se, että mun hoitokontakti on nyt tauolla.
Tai oikeastaan jatko on täysin auki. Kun minua "hoitanut" sosiaalityöntekijä jää nyt
lomalle ja siitä sitten eläkkeelle niin hoitoni jatko on täysin auki ja se menee joka
tapauksessa jonnekin alkusyksyyn kuulemma. Lääkärisuhde onneks pysyy samana,
mutta sen kanssa hoidetaan vaan kuntsarin jatkot ja lääkitykset. Joten ei paljon lohduta.
Lapsien kanssa olen yrittänyt jaksaa, mutta väsymys painaa ihan sikana. Nukun ehkä
liikaa jopa, mutta en vaan meinaa pysyä iltaisin hereillä ja aamuisin tekisi mieli jatkaa
vain unia. Ja päikkäreille menen välillä nuoremman ipanan kanssa. Ulkona yritän käydä
Itsetuhoiset ajatukset ovat onneksi pysyneet jossakin kaukana, mistä olen todella todella
onnellinen! Yleensä ne tulee ensimmäisten joukossa kun masennuskausi alkaa näyttää
merkkejään, ja siitä huomaan vasta että nyt on jotain vialla. Jotenkin tuohon jatkuvaan
väsymykseenkin tottuu ja oppii elämään sen kanssa. Mietin vaan että miten saisin
itseni jotenkin jaksamaan iltaisin valvoa vähän pidempään ettei tulisi nukuttua kellon ympäri.
Koska varmasti tuo liikaa nukkuminenkin väsyttää! Eikö?
sunnuntai 19. huhtikuuta 2020
Minä ja alkoholi (H)
En kannusta ketään juomaan. En tuomitse jos juot. Kerron vain omista kokemuksista.
Nuorempana sitä tuli nautittua enemmänkin. Yläaste ikäisenä ensimmäisen kerran join äidin baarikaapin tyhjäksi ja lääkekaapin. Ensimmäinen kokemus alkoholista ei siis mukava.
En yläasteella muuten juonut juuri ollenkaan, mutta lukioaikana sitten tutustuin siihen paremmin. Ysin päättäjäisbileisiin äiti osti ensimmäisen "luvallisen" pullon.
Lukioaikana mulla oli iso kaveriporukka jonka kanssa tuli sitten juhlittua. Oli lukiobileitä ja sitten erikseen omien kavereiden bileitä. Sitten kävin siskon ja serkkujen kanssa bilettämässä. Join jo alaikäisenä, ja kävin baareissa. Ajokortin saatuani olin pääasiassa kuskina.
Ammattikorkeakoulussa jossa olin vuoden, olin mukana huvitoimikunnassa, ja olin pääasiassa opiskelijabileissä töissä. Lisäksi olin baarimikkona opiskelujen ohessa ja sen jälkeen, ja pääasiassa tiskin takana, en edessä. Kun muutin omilleni, niin pidin kavereille bileitä ja tuli sitä alkoholia jonkin verran nautittua. Ei kuitenkaan niin että sitä voisi sanoa millään tavalla ongelmaksi, tissuttelua se pääasiassa oli.
Lasten syntymän jälkeen, syystäkin, alkoholin käyttö on vähentynyt huomattavasti. Joskus tulee juotua lasi viiniä silloin tällöin, ja jos saadaan lapset hoitoon niin voi ottaa muutaman lasin enemmän. Juhlatilanteissa saatetaan sitten ottaa enemmänkin, mutta ei enää kaatokännejä. Tissuttelua vain.
Miten alkoholi minuun vaikuttaa?
Nuorempana alkoholi ei vaikuttanut käyttäytymiseeni mitenkään ihmeellisesti erilailla kuin muihinkaan. Tuli itkupotkuraivareita ja humalaista pikkusekoilua. Ei sen kummempaa. Vasta 21vuotiaasta eteenpäin on pari kertaa alkoholia nautittuani tullut "kohtauksia". Lisäksi riskikäyttäytyminen ja impulsiivisuus voimistuu, etenkin jos on menossa maniavaihe.
![](https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgx6Hb40DDG6YSCOeAEqqMWhVuae2_hmaAo_dgqfAhWZXYqqP4abnfmX4NYV5lFqm5aw96HkhMLXXL1fUD7WSHAZMjGu2TE9WnUyWMJiuABkskPwHLMR7WcoR2-GLoFquNHjpuAfb81s1Q/s320/bileet.jpg)
Muutaman lasin jälkeen on mukava fiilis. Rentoutunut. On kivaa ja hauskaa. Seksuaalinen viettti herää :D Pystyn kuitenkin juoda aika paljon ennen kuin alkaa seuraava vaihe. Sitten kun juominen lisääntyy niin tulee herkkä fiilis, tosi itkuherkkä ja suuttumisherkkä, otan itseeni helposti. Sitten tulee oksennus. Aamulla on jo parin lasin jälkeen krapula. Ei oo mun juttu juoda paljon. Nykyään.
Ammattikorkeakouluaikana pystyin juoda keissin kaljaa ja pullon viinaa eikä tunnu missään eikä ollut krapulaa. Ei tullut itkupotkuraivareita eikä oksennusta. Olin uskomattoman "hyvä" juoja. Vaihtareiden kanssa oli kivaa ja hauskaa ja bilettäminen oli loistavaa.
Kohtaukset ovat olleet vaihtelevan rankkoja.
Kerran päädyin putkaan. Tosin en tiedä sainko baarissa lasiin jotain vai johtuiko vain neljästä lasista viiniä. Kohtauksessa makasin keittiön lattialla ja potkin kaappeja ja sekoilin jotain omiani. Kaverit soitti ambulanssin mutta paikalle tuli myös poliisit. Kaverit sanoi että jossei Hilkkaa viedä sairaalaan niin sit se jää tänne, mut poliisit veikin mukanaan. Olisin kuulunut rauhoittavien kanssa sairaalaan. Elämäni toisiksi kamalin yö tuli vietettyä putkassa.
Elämäni kamalin yö oli hääyöni. (Koomista kyllä.) (Kamalin siksi, että pelkäsin kuollakseni että kohtauksen takia multa viedään lapset, ja menetin kaksi ystävää....) Tietenkin häissä tuli nautittua alkoholia. Kohtaus saattoi myös johtua siitä, kun kahden vuoden suunnittelustressi laukesi. Voisi melkein sanoa että se oli jonkin asteinen "psykoosikohtaus". En itse edes muista tästä paljoa, mutta olen ollut sekava ja mulle soitettiin ambulanssi. Ambulanssimiehetkin nauroi että ei heitä siellä tarvita, vaan olen vain kännissä...
En aio lopettaa alkoholin käyttöä. Juon lasillisen viiniä rentoutuakseni. Saatan vetää bileissä vähän enemmän. Jos kohtaus tulee niin tulkoon. En juo kuin turvallisessa seurassa. Joku tuttu on aina mukana, niin se tietää miten toimia. SE ON TÄRKEÄÄ: Turvallinen seura ja että vähintään yks tietää mitä tehdä. Mihin soittaa tai kuinka rauhoittaa tilannetta.
Siinä vähän kokemuksiani alkoholista.
perjantai 17. huhtikuuta 2020
Oireilua ja aikajana (H)
Oireilu kuvaa saa käyttää jos haluaa itsekin omiin tarkoituksiin jos sen kokee sopivaksi :D
torstai 16. huhtikuuta 2020
Elämää karanteenissa (H)
Yksi sana joka kuvaa tätä kaikkea. Tää on niin ahdistavaa aikaa, varsinkin kun itsellä menossa sekamuotoinen vaihe, jolloin koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain mutta kroppa ei vaan anna periksi. Siivoaminen alkaa jo kyllästyttää, sitä ei jaksa tehdä joka päivä. Mutta mitä sitä sitten tekisi. No LEIVOTAAN. Sitä on tullut tehtyä ihan liikaa, ja tätä myöden myös on tullut syötyä liikaa. Facebookia seuranneena todennut ja huomannut että tämä on melko yleinen ongelma tällä hetkellä. Ajantappamiseksi leivotaan herkkuja ja kokkaillaan kaikkea hyvää ja sitten ne syödään, ja kun kävely ulkona alkaa jo pikku hiljaa kyllästyttämään niin sitä vain paisuu ja paisuu...
Itse olen saanut itseni jopa vapaaehtoisesti kävelylle ja ulos, mikä on todella harvinaista.. Yleensä kartan liikkumista viimeiseen asti. Olen pakon edessä kun auto on remontissa, niin vienyt poikaa kävellen päiväkotiin, ja se on loppupeleissä tuntunutkin aika kivalta. Aamuisin sellainen 3,5km lenkki. Ja jos joku ihmettelee, niin poika on erityislapsi, joten saa olla päiväkodissa. Nuorempi vauveli, neiti 2,5v onkin sitten kotona ja pitää kiireisenä.
Neidin "avulla" sitä on pysynyt jonkinmoiset rytmit, kun on pakko herätä ja syödä aina tiettyihin aikoihin. Ja pojan päiväkodin avulla olen pysynyt kärriyillä siinä mikä päivä on menossa :D Muuten jos olisin yksineläjä tässä karanteenissa, niin olisin varmaan jo lahonnut totaalisesti ja seonnut viikonpäivissä.
KoKoAn hallitukseen päästyäni on tullut hilluttua koneellakin vähän enemmän, kun ollaan kokoustettu Zoomin välityksellä. Lisäksi ainoat ihmissuhteen ylläpidot on vedetty nettitreffeillä videopuheluilla viiniä juoden :D
Olen yrittänyt saada aivoni sellaiselle moodille, että jaksaisin sen ajan mitä tämä epidemiakaranteenihärvelimikälie kestää, mutta ajatus siitä että tää kestää vielä vuoden on ihan kammottava. Oon niin ylisosiaalinen ihminen että tarviin mun ihmissuhteet, ja haleja ja läheisyyttä ja rakkautta, onneksi sitä saan mieheltä ja lapsilta, mutta haluan nähdä ihmisiä ihan oikeesti. Tää on ihan perseestä.
Nautin niistä hetkistä suunnattomasti kun pääsen yksin kauppaan. Tai tällä hetkellä siskon kyydillä kun auto on remontissa. Se hetki erossa kotoa olevista ihmisistä on tämän hetken ainoa hengähdystauko siitä arjesta mitä tullaan tässä vielä ikuisuus elämään. Rakastan perhettäni, mutta kyllä sitä oikeesti tarvii sekunnin itselleen silloin tällöin. Ja parisuhde voi paremmin jos ei olla 24/7 yhdessäääääääää... argh.
Mutta onneksi tänään pääsen kauppaan, ja aion nauttia siitä täysillä!
Miten sinä jaksat?
tiistai 3. maaliskuuta 2020
Uusi vuosi - uudet kujeet (H)
Hui että kun jännittää.
Elämässä alkaa uudet tuulet puhaltaa!
Aloitin marraskuussa Koulutetut Kokemusasiantuntijat Ryn (KoKoA ry) Pirkanmaan
aluevastaavana ja nyt viime viikonloppuna mut valittiin myös hallitukseen! VAU! (Kiitos luottamuksesta <3 ) Olen aika aktiivisesti aloittanut nyt tuon KoKoAn aluetoiminnan,
heti otin yhteyttä alueen muihin toimijoihin ja käynnistin kahvittelut alueen kokemusasiantuntijoille. Odotan mielenkiinnolla mitä kaikkea sitä saankaan aikaan ^_^
Kävin Kelan Ammatillisen kuntoutusselvityksen ensimmäisen jakson ennen joulua.
Suunnitelmissa olisi nyt työkokeilu, jossa selvitellään onko harkitsemani ala
minulle sopiva, ja sitten olisikin vuoro hakea syksyksi opiskelemaan! ÄÄK!
Oon miettinyt merkonomin tutkintoa, kun kakssuuntaisen takia toi säännöllinen
päivärytmi on tosi tärkeä. Ja en vuorotyöhön kykene, ei toivoakaan. Nyt on vahvasti
auki että millä tasolla sitä alkaisin opiskella, AMK tutkinto sytyttäisi kovasti, mutta
neljä vuotta koulun penkillä ei. Aikuiskoulutuksen puolella olisi kiva mennä suorittamaan
tutkintoa, mutta se on melkeinpä oppisopimuspohjalla, ja pitäisi olla työpaikka sit jo
tiedossa - ja sitä ei meinaa löytää nykypäivänä kun suhteilla :( ja amikseen jänskättää
mennä sinne peruskoulusta tulleiden joukkoon tälläisenä kolmekymppisenä vanhuksena :D
Työkokeilun aloitan heti kun eläkeyhtiö hyväksyy paikan, ja oon käynyt fysioterapeutin
tutkimukset jossa katsotaan mun työkykyä suunnittelemalleni alalle. Paikka olis melkein
jo tiedossa, nyt vaan odotellaan koska se alkaisi...
Meillä aloitti myös pikkuneiti päiväkodin vuoden alussa, joten nyt on aikaa tehdä ja
panostaa omaankin oloon vähän enemmän. Ja syksyllä alkaisi isommalla eskari..
Kylläpäs oma olo on vanha kun nuo ipanat kasvaa :D
Mutta siinä vähän kuulumisia :) <3
lauantai 4. tammikuuta 2020
Voiko ahdistuksesta päästä eroon? (A)
Miksi minulla on jatkuva tarve olla ahdistunut? Mitä ahdistuksen tilalle tulisi, jos osaisin päästää siitä irti? Kirjoittaessa ja piirtäessä pääsen toisinaan hetkeksi irti ahdistuksesta, koska keskityn siihen mitä teen enkä ehdi pyöritellä kauhuskenaarioita mielessäni. Mutta aina kun lopetan se hiipii takaisin. Vaikka olisin juuri kokenut huikeaa onnistumisen riemua onnistuttuani vihdoin piirtämään sammakon näköisen sammakon, ahdistus alkaa kuiskia että eihän tuo tekele ole mistään kotoisin, sinusta ei ole mihinkään. Ja minä kuuntelen ja uskon. Ei kannata edes yrittää, olen maailman ainoa ihminen jolle ei ole annettu mahdollisuutta kehittyä missään. Heittäydyn sohvalle googlaamaan maailmalla kyteviä kriisejä ja luomaan piinaavia mielikuvia miten ne koskettavat lopulta minuakin. Ahdistuksessa koko maailma pyörii minun ympärilläni, olen itsekäs enkä ole läsnä.
En usko että tulen koskaan pääsemään ahdistuksesta eroon, se on niin syvällä minussa. Minä olen yhtä kuin ahdistukseni ja epäonnistumiseni. Tätä ajatusta yritän haastaa. En haluaisi antaa ahdistuksen määritellä mitä voin tehdä, ja estää yrittämästä. Konditionaalissa siksi, että yleensä siinä kuitenkin käy juuri niin. Olen kuullut usein neuvon, että koska ahdistusta ei saa taiottua sinne minne aurinko ei paista, sen kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Sillä matkalla teen asioita joista tulen iloiseksi ja jätän osan asioista tekemättä epäonnistumisen pelossa. Toipuminen ei ole suoraviivainen polku, takapakkia tulee ja silloin tekisi mieli luovuttaa. Ahdistukseni on niin pitkäikäistä laatua, että on turha kuvitella sen haihtuvan samantien. Voin vaientaa sen välillä alkoholilla, lääkkeillä, terapialla, myönteisillä kokemuksilla, mutta se hiipii taas ennen pitkää kuin muumilaakson mörkö ja jäädyttää kaiken.
Miten sen ahdistuksen kanssa pärjää? Pakotan itseni kiinnittämään huomion niihin hetkiin, kun en muista olevani ahdistunut ja voin hyvin. Kerään itselleni todistusaineistoa siitä että elämä ei ole kuitenkaan pelkkää ahdistumista, vaikka siltä huonolla hetkellä tuntuisikin. Tiedän jo, että ahdistukset tulee ja menee, vaikka juuri nyt tuntuisi siltä että minulla on sydänkohtaus ja happi loppuu, tunne menee kohta ohi, jotain muuta tulee tilalle. Ehkä se on uusi ahdistuksen aihe, tai ehkä uppoudun piirtelemään ja unohdan ahdistua vähäksi aikaa. Ja muistan kirjoittaa ylös että tänään(kin) oli hetki jolloin minua ei ahdistanut.