Miksi siivoaminen on niin saamarin vaikeaa (A)

Ahdistaa kun lattia on taas vaatteiden ja lelujen peitossa, jalkapohjiin tarttuu hiekkaa ja sepeliäkin. Keittiön nurkissa pyörii kattilan ohi tipahtaneita kuivia makaroneja. Hellaan on pinttynyt kiinni tomaattikastiketta ja jotain limaa, ehkä kakkutaikinaa? Tiskiä on niin paljon että ei huvita edes aloittaa, mieluummin kaivan kertakäyttöastiat kaapista kun puhtaat lautaset loppuvat.

Aika siirtyä paperilautasiin?

Tätä läävää katsoessa naurattaa ajatus neuvolakäynnistä, jolla terkkari sanoi että nyt kun meillä on vauva, omaa vaatimustasoaan kotitöiden suhteen voi hieman laskea. Mihin sitä tästä lasketaan?

Pyykkikori olisi tuossa vieressä...

En  ole koskaan ollut kätevä emäntä. On tietysti ihana ajatella että en nyt jaksa kun vauva valvottaa, mutta tällaista elämäni oli jo ennen lapsia. Ainoa ero on siinä, että silloin ei ollut leluja pyörimässä lattioilla. Kaikenlaista muuta roinaa kyllä oli, sillä masentuneena sitä yritti hakea mielihyvää ostamalla uusia tavaroita yli tarpeen. Niille ei sitten löytynyt tilaa eikä paikkaa kaapeista, ja ne jäivät ajelehtimaan pöytätasoille ja lattioille.

Masennus tekee asioihin tarttumisesta vaikeaa. Järjellä ajateltuna olisi helpompaa tarttua kaaokseen siinä vaiheessa kun se ei ole vielä päässyt mahdottoman pahaksi, järjestellä vaikka vähän joka päivä. Mutta. Yleensä havahdun tilanteeseen vasta kun missään ei enää näy paljasta lattiaa ja on vaikea kävellä kompastelematta. Siinä vaiheessa homma tuntuu jo liian isolta, en tiedä mistä aloittaisin ja kannattaako edes aloittaa, kun en kuitenkaan ehdi tehdä paljon mitään ennen kuin lapset heräävät päiväunilta tai jotain muuta pitää tehdä. Sekin lannistaa kun tietää, että viimeistään puoli tuntia siivouksen jälkeen lelut on taas levitetty takaisin sinne mistä ne on juuri korjattu. On helpompaa heittäytyä sohvalle lohtusuklaan kanssa ja päättää, että huomenna sitten. 

Kärsin itseluottamuksen puutteesta myös siivouksen suhteen: en mielestäni osaa siivota. Siis oikeasti, kuka muka ei osaa siivota? Sen kun vaan nostelee samanlaiset tavarat omiin pinoihinsa ja pinot kaappeihin, ja imuroi roskat lattialta. Mutta olen joutunut opettelemaan kaikki kotityöt aikuisena, lukemalla oppaista ja ajautumalla konflikteihin ihmissuhteissa ja työpaikoilla, kun en ole ymmärtänyt siivota jälkiäni. Lapsuudenkodissa äiti huseerasi kaikki kotityöt. Oli todella tärkeää että kotona oli aina siistiä ja puhdasta, eihän sitä tiedä kuka poikkeaa käymään ja milloin. Olin aina vaan siivouksen tiellä ja minut passitettiin toiseen huoneeseen tai pihalle leikkimään. En oppinut siivoamaan enkä laittamaan ruokaa kotona, ja koulussa jouduin kotitalouden opettajan silmätikuksi. Opettaja huomautteli usein toisten kuullen kuinka on mahdollista että minä en ymmärrä ohjeita ja teen tehtäviä liian hitaasti. Se oli ahdistavaa kun olin muutenkin koulukiusattu. Vihasin köksän tunteja eikä minulla ollut motivaatiota oppia siellä mitään.

Siivouskyvyttömyys hävettää. Tuntuu vaikealta kutsua ihmisiä kylään tämän sotkun takia. Pitäisi siivota ensin, ja se taas on usein niin mittava operaatio, että on vaan helpompaa olla kutsumatta vieraita. Ne varsinkin on stressaavia tilanteita jos lapsille tarvitaan äkkiä hoitaja meille kotiin, esimerkiksi kun jouduin lähtemään päivystykseen migreenin takia. Synnyttämään lähtiessäkin ajattelin vain sitä, että kamalaa jos joku käy kodissamme sillä välin kun olemme poissa. Silloin sainkin jossain hormonihuuruissa kyllä siivottua ja pyykättyä supistusten välissä, ennen kuin oli pakko lopettaa ja lähteä sairaalaan. Eli ilmeisesti siis osaan kuitenkin siivota, vaikka en näin normioloissa siihen aina usko. Yleensä kyllä sitten kun pääsen liikkeelle niin saan jotain aikaan, mutta on hirveä homma tsempata itseänsä joka kerta tarttumaan toimeen. Onneksi en ole yksin vastuussa meidän huushollin siisteydestä. Yhdessä on helpompi siivota.

Miten muuten siivoamista voisi helpottaa, koska pakkohan sitä on aina silloin tällöin raivata tämä kaatopaikka että täällä pystyy lapsiperhe elämään? Sen olen ainakin huomannut, että siivoamisesta tulee helpompaa kun vähentää tavaraa. Lasten myötä tavaran määrä on räjähtänyt käsiin, on vaatevuoria joita pitää käydä läpi jatkuvasti ja poistaa sieltä liian pieniä, koska muuten kaapin ovet eivät mahdu enää kiinni. Leluja tulee synttäri- ja joululahjaksi ja muuten vaan, kun joku sukulainen on haltioitunut leluosastolla söpöstä nallesta tai nukesta. Mitä vähemmän tavaraa omistaa, sen vähemmän roinaa pyörii lattialla levällään imurin tiellä.

Ajatus kaiken sotkun siivoamisesta kerralla on silti niin ahdistava ja tuntuu niin lannistavan työläältä, että olen alkanut pyrkiä kohti osatavoitteita. Sen sijaan että saisin joka viikko siivottua koko kämpän kerralla kuntoon, tavoittelen sitä että edes jossain näkyisi aina yksi tyhjä ja puhdas pinta, vaikka edes tiskipöytä, niin voin sitten katsoa sitä ja saada siitä mielenrauhaa ja pienen onnistumisen kokemuksen. Sekin auttaa paljon, jos imuroi eteisen useammin ennen kuin rattaiden ja kenkien mukana sisälle tullut lika ehtii levitä ympäri asuntoa.

Koska yhdessä tekeminen on kivempaa, yritän muistaa ottaa kolmevuotiaankin mukaan siivoukseen, vaikka oman lapsuuteni vuoksi se ei käy minulta luonnostaan. Olisi helpompi passittaa lapsi vaikka katsomaan lastenohjelmia siivouksen ajaksi, pois tieltä hidastamasta muutenkin ärsyttävää urakkaa. Siis toimia kuten oma äitini aikoinaan. Mutta kolmevuotias pyyhkii liikuttavan innoissaan pölyjä kun saa osallistua ja puuhailla yhdessä äidin kanssa, ja siitä on oikeastikin apua kun hän auttaa tiskikoneen tyhjentämisessä. Hän osaa laittaa astiat oikeille paikoilleen ja auttaa mielellään. Samalla voin tarjota lapselleni kokemuksia joita vaille itse jäin lapsuudessani. Ehkä hänelle siivoaminen ei tulevaisuudessa ole niin saamarin vaikeaa kuin minulle.

Paha ihminen? (M)

Viime aikoina mielen päällä on jostain syystä ollut pahan ihmisyyden käsite ja se miten tiettyihin mielenterveyden- ja/tai persoonallisuuden häiriöihin yhteiskuntamme suhtautuu. Ensinnäkin kummastuttaa se miten narsismista on tullut oikein muotisana tällä hetkellä ja psykopaatti tulee hyvänä kakkosena. Kenenkään kokemuksia ei pitäisi vähätellä mutta pikkuhiljaa alkaa kummastuttaa kun kuuntelee ihmisten juttuja ja joka toisen jokainen eksä, pomo tai kaveri on narsisti. Varmasti osa tapauksista onkin totta mutta ihmisten tulisi muistaa että joku voi olla aivan täysi kusipää tai esimerkiksi valehdella, pettää, manipuloida, haukkua tai olla väkivaltainen eikä siltikään sairasta narsistista persoonallisuushäiriötä.

Kun käymme taistelua mielenterveyden tabujen poistamiseksi ja saadaksemme ihmiset tietoisemmiksi mielenterveydestä, on mielestäni myös tärkeää kiinnittää huomiota joko väärien termien käyttämiseen tai niiden aiheettomaan viljelyyn.

Tästä pääsemme seuraavaan mieltä painavaan kysymykseen. Onko olemassa yksiselitteisesti hyviä ja pahoja ihmisiä? Itse en todellakaan usko siihen. On hyviä ja pahoja tekoja joskin niissäkin voi olla monta puolta. Ihmisillä voi olla pahoja ominaisuuksia mutta onko hän silti läpeensä paha? On todella helppoa esimerkiksi lukea uutisotsikko ja lausahtaa; "No hyi mikä hullu, loppuiäkseen vankilaan vaan tommoset." Kuinka moni myöntää syyllistyyneensä? Minä ainakin. Mutta onneksi nykyään olen viisaampi edes jollain lailla.

Esimerkkinä voisin ensiksi ottaa ryöstöt ja ylipäätään omaisuusrikokset. Jos luemme uutisen siitä että joku on ryöstänyt vaikkapa lähikaupan tai apteekin, kommenttiosio on täynnä haukkumista ja tyhjänpäiväistä suunsoittoa siitä kuinka tuommoiset pitäisi vaan laittaa telkien taakse kymmeneksi vuodeksi tai mielellään venäjälle vankilaan kun Suomessa on liian hyvät olot ja lässynlää. Selvää on että paha teko on tehty ja siitä tulee saada seuraamuksia, mutta kuinka moni tietää miksi niitä kioskeja ja apteekkeja oikeasti ryöstetään? Tekijä on lähes aina päihderiippuvainen joka joko velkaantuneena pakotetaan hankkimaan rahat tavalla tai toisella, tai joka ei kestä vieroitusoireitaan varattomana vaan menee mieluummin vankilaan kuin kestää sitä helvetillistä olotilaa. Mikään selitys ei tee teosta hyväksyttävää, mutta joskus pieni pala ymmärrystä olisi kohdillaan. Kukaan ei päätä ryhtyä päihderiippuvaiseksi vaan siihen tilaan ajaudutaan pikkuhiljaa ja usein niin vakavien ongelmien takia ja kautta, että siitä on turha vain tätä henkilöä itseään syyttää.

Ryöstäjä saa usein parin vuoden kakun. Hän istuu sellissään pari vuotta pyöritellen peukaloitaan ja vieraantuen ulkomaailmasta ja hänen odotetaan kävelevän vankilasta muuttuneena ja raittiina ihmisenä. Ei tarvitse olla kovin fiksu tajutakseen, että eihän se ihan niin toimi. Miksei vankeusrangaistusta voisi suorittaa päihdehoidossa kuntoutuen, jonka jälkeen olisi huomattavasti todennäköisempää, että tämä henkilö palaisi rikoksia tekemättömäksi ja tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi?

Esimerkkejä on lukuisia. Väsynyt ja sekava vanhempi yrittää riistää omansa ja lapsensa hengen. Jatkuvaan väkivaltaan ja kuolemanpelkoon väsynyt nousee kerrankin lyöjäänsä vastaan puolustaakseen itseään ja menee liian pitkälle. Paha teko on tapahtunut, mutta onko ihminen paha jos hän on esimerkiksi hoitamattomien mielenterveyden ongelmien, unenpuutteen tai trauman takia sekaisin?

Vain pieni osa meistä on psykopaatteja jotka eivät omaa moraalikäsitystä tai normaaleja tunteita, tai niin sairaita yksilöitä jotka täydessä ymmärryksessä tekevät kamalia asioita ja saavat niistä nautintoa.

Minä olen entinen narkomaani ja silloiseen elämääni kuuluivat rikokset ja pahat teot. Aloin käyttää päihteitä jo nuorena, vain turruttaakseni pahan olon johon en muuten saanut tai osannut ottaa vastaan apua. Tekeekö tämä minusta pahan ihmisen että en enää kestänyt unettomuutta, jatkuvia muistikuvia siitä miten minua satutettiin tai sitä miten en osannut käsitellä tunteitani kun sitä ei oltu opetettu tai siihen annettu lupaa?

Minut on tuomittu sekä törkeästä omaisuusrikoksesta että törkeästä väkivaltarikoksesta ja näiden lisäksi olen tehnyt paljon inhottavia asioita joista en vain ole jäänyt kiinni. Vaikka olen tehnyt pahoja asioita en silti koe olevani paha ihminen. Minunkin tekemiäni rikoksia käsittelevien uutisten kommenttiosioissa minut tituleerattiin pahaksi ihmiseksi joka saisi mädäntyä vankilassa lopun ikäänsä tai vaikka kuolla pois. Olisiko näiden ihmisten mielipide muuttunut, jos he olisivat tienneet mitä oli taustalla - veikkaan että olisi.

Minulla on ollut ystäviä ja tuttuja jotka ovat tappaneet tai murhanneet, ja jos olisin lukenut vain lööppejä niistä tapauksista olisin varmaan itsekin ajatellut, että "hyi kamalaa tuon on pakko olla paha ihminen". Mutta en hetkeäkään tuntenut oloani turvattomaksi heidän kanssaan. Tappajakin ostaa maitonsa kaupasta, itkee pahaa oloaan, puolustaa ja rakastaa läheisiään ja on ihan yhtä ihminen kuin sinäkin.

Jos diagnoosini, oireeni ja haitalliset käyttäytymismallini listattaisiin, olisin varmasti paha ihminen. Jos katsoo rikosrekisteriäni tai luottotietojani, olen todellakin paha ihminen.

Entä jos tiedetäänkin vain se, että esimerkiksi en hyväksy tai käytä väkivaltaa, rakastan luontoa ja voisin asua kirjastossa enkä suinkaan missään syrjäkujalla potkimassa mummoja. Toteutan kiintymysvanhemmuutta kasvatusmuotona ja harjoitan mindfulnessia. Aion käyttää aikani ja voimavarani, elämäni siihen että autan muita ja yritän rakentaa parempaa huomista sen sijaan, että kartuttaisin maallista mammonaa, koska näitä hommia ei tosiaan tehdä rahan takia. Kuulostaa ihan hyvältä tyypiltä?

Ehkä olennaista ei ole se mitä luemme raporteista, oirekuvista tai lööpeistä vaan se mitä niiden takana on. Ihminen. Virheineen ja menneisyyksineen, kipuineen ja ominaisuuksineen. Jokainen yhtä arvokas ja yhtälailla sekä hyvä että paha. 

Minä ja bussi (H)

Tästä ei tuu pitkä juttu.

Mulla on ollut aiemmin jo oireena satunnaisia paniikkikohtauksia, syistä jos toisista.

Vuoden alussa sattui yks juttu (tästä ehkä erikseen omaa juttua joskus), jonka johdosta oon saanu "nurkkaan ajamisen pelon" - en tiiä onko sille hienompaa sanaa.. Mua ei pelota ahtaat paikat eikä periaatteessa suljetut tilatkaan (okei, ehkä vähän), mutta se että ihmismassa, tai yksikin ihminen, jos ajaa mut nurkkaan (tai sulkee multa poispääsyn) niin siinä on resepti paniikkikohtaukselle... 

Olen joutunut tuon tammikuun jälkeen ilkeiden katseiden kohteeksi kun kuljen bussissa.

Jos tuo herkullinen paikka vaunupaikkojen jälkeen (jossa on vapaata tilaa naaman edessä) ei ole vapaana, joudun istua käytäväpaikalla jättäen ikkunapaikan tyhjäksi. En kuitenkaan laita laukkujani yms siihen paikalle vaan jätän sen tyhjäksi. Jos bussi tulee täyteen niin joku on saattanut joskus kysyä nätisti onko paikka vapaa, ja olen päästänyt tämän istumaan sinne, mutta useimmiten (kun suomalaisethan ei puhu tuntemattomille) ihmiset tyytyy tuijottamaan mua pahasti. Pari kertaa olen kyllä sanonut käytävällä seisovalle tyypille että paikka on kyllä vapaa, en vain itse pysty istua siinä. Kerran sain bussimatkan ajaksi tästä hyvän keskustelun aikaiseksi sen tyypin kanssa joka siihen istui. Hän arasti kysyi että saako udella, miksi en pysty istua siinä, eikä tuominnut minua kun kerroin. Joku joskus totesi kun kirjoitin asiasta omaan facebookiin, että ei pitäisi sitten edes matkustaa julkisilla jos se on

niin ahdistavaa... Onko tämäkään sitten ratkaisu? Kuitenkin olen maksanut bussilipun, joten olen yhtä oikeutettu istumaan bussissa kuin muutkin, ja vien vain yhden paikan - tosin kun 

usein bussissa näkyvät tyypit joilla on laukku omalla penkillä :D

Olisi ihana jos ihmiset uskaltaisivat avata suunsa, eikä tuomitsisi heti kun näkevät jotain

joka ei välttämättä olisi suotavaa käytöstä. Koska kaikki ei ole aina niin yksiselitteistä.

Traumaperäinen oireilu mielessä ja kehossa (M)

Lähdettyäni tutkiskelemaan aktiivisesti sairastaustaani, ymmärsin että traumaperäinen oireilu on ollut läsnä elämässäni jo yli 8 vuotta vaikka sainkin diagnoosit traumaperäisestä stressihäiriöstä ja dissosiaatiohäiriöstä vasta aikuisiällä. Ensimmäiset traumaperäiset oireet koin heti seksuaalisen hyväksikäytön alettua ja ne jatkuvat edelleen tähän päivään asti. Sen jälkeenkin on tullut lisää traumaattisia kokemuksia esim.väkivaltaisten tilanteiden myötä mutta tuon hyväksikäytön koen ehdottomasti olevan suurin oireilun aiheuttaja. Olen miettinyt kovasti miksi edes myöhemmin kokemani raju fyysinen väkivalta ei aiheuta yhtä pahoja oireita kuin hyväksikäyttö, joka oli aina fyysisesti väkivallatonta. Olen tullut siihen tulokseen että tällöin mieleni oli vielä niin paljon kehittymättömämpi ja henkinen väkivalta sekä manipulointi voi helposti olla sata kertaa pahempaa kuin se että ottaa turpaansa, joten toisaalta oireilu on loogista. 

En enää muista missä järjestyksessä oireet tulivat, koska psykologin mukaan yksi selviytymismekanismini on aina ollut muistin sumentuminen(toki myös muistin sumentaminen tahallisesti), mutta sillä ei varmasti ole merkitystä koska eroa oli vain päiviä tai viikkoja. Unettomuus oli rajuin oire. Sain muistaakseni ainakin rauhoittavia ja neurolepteja mutta käytin ne päivisin ja yöt valvoin tietokoneella, lukien tai vain tuijottaen seinää harhaisena. Yöt tuntuivat loputtoman pitkiltä kun tuijotin kelloa pimeässä odottaen että äitini heräisi. Usein näin tumman hahmon huoneeni oven suussa. Se tuntui sekä pelottavalta että myös oudon turvalliselta, tutulta. 

Unettomuus on ollut kausittaista aina siitä lähtien ja näen myös paljon painajaisia. 

Aloin saada paniikkikohtauksia. Yhtäkkiä vain huomasin että en saanut henkeä, olin varma että sain jonkin sairaskohtauksen ja kuolisin. Hyperventiloin, kasvoni ja raajani olivat niin puutuneet että en tuntenut niitä. Tuollaisia kunnon paniikkikohtauksia en onneksi ole saanut useampaan vuoteen.

En kykene muistamaan missä vaiheessa dissosiaatio-oireet alkoivat, mutta nyt ajatellessani asiaa ymmärsin että niitä on ollut jo todella pitkään. Tuntuu että suurimman osan ajasta olen jonkinlaisen verhon takana, tai kuplassa. Näen, kuulen ja tunnen mutta tuntuu kuin minun ja todellisuuden välissä olisi jotakin. On epätodellinen olo ja joskus tunnen itsenikin vieraaksi. Minulla on huomattavan paljon myös tunnelukkoja, niistä lisää myöhemmin, mutta joskus menen myös kirjaimellisesti fyysisestikin aivan lukkoon. Huomaan että katseeni lukkiutuu johonkin ja alan hitaasti lipua pois, en pysty liikkumaan enkä puhumaan vaikka haluaisin ja yritän. Saatan usein ikään kuin herätä jostain. Kuljen ja suoritan päiviä läpi autopilotilla ja voi olla että esimerkiksi kävelen ulkona ja havahdun eikä minulla ole aavistustakaan mistä olen tulossa ja mitä tekemässä. Se kestää vain sekunteja mutta on pelottavaa. 

Todellisissa vaaratilanteissa itsesuojeluvaistoni on erittäin heikko ellei olematon, mutta toisaalta säikyn ja säpsähtelen ihan kaikkea turhaa. Taannoin kaupassa pari vanhusta puhalteli ilmapalloja ja yksi palloista puhkesi. Ensimmäinen ajatus oli että nyt tuli noutaja ja kyykistelin kassajonossa lapsi sylissäni ja vaikka tajusin sekunnissa mistä oli kyse, en olisi ikinä halunnut nousta sieltä. 

Raketit, puhkeavat renkaat, postiluukun kolahdus, täysin normaaleja ääniä jotka saavat minut hulluksi ja häpeän sitä. 
Hiukset jäävät hetkeksi jumiin tuolin selkänojan väliin - pakko päästä äkkiä karkuun

Kaulahuivi kiristää - mitä jos ei päästäkään irti ajoissa 

Joku nostaa kätensä tervehtiäkseen tai tekee äkkinäisen liikkeen lähelläni - silmät kiinni vaan mutta älä väistä, se on noloa, 
Saan mukavan ja lämpimän halauksen - kuolen tähän paikkaan, kuinka kauan tässä täytyy olla, en voi hengittää

Pelkään aseita ja veitsiä, en tahdo olla edes samassa huoneessa aseen kanssa vaikka tiedän ettei kukaan koske siihen ja joskus ruokaa laittaessa tai tiskatessa on vaikea pitää veitsiä lähellä koska ajattelen että joku laittaa sen kurkulleni tai alkaa sohia minua sillä.

Ahdistus tuntuu vahvimmillaan fyysisenäkin, palana kurkussa tai rinnassa ja pahimmillaan yritän oksentaa sitä pois. Epämiellyttävänä tunteena koko kehossa, se saa raapimaan itseäni verille koska tuntuu että haluaisin vain päästä ulos itsestäni, etten kestä olla tässä kehossa ja mielessä enää. 

Vaikka oireet ovat toisinaan rankkoja ja aina jokin niistä on läsnä joka päivä, koen silti pystyväni elämään ihan mielekästä elämää. Tärkeintä on hyväksyä oireilu ja opetella tuntemaan itsensä ja minimoimaan haavoittuvuustekijöitä ja triggereitä arjessa. En kykene poistamaan oireitani tai helpottamaan niitä, mutta olen itse tehnyt elämästäni sellaista että pärjään niiden kanssa paremmin. Kun käytin huumeita ja join paljon, pääsin kyllä ajoittain pakoon traumaattisia muistoja ja saatoin rauhoittaa itseni käveleväksi zombiksi, mutta silti suurimman osan ajasta olo oli paljon tuskaisempi kuin nykyään. Saatoin olla helposti viikon syömättä ja toisen nukkumatta, enkä suostunut uskomaan että tuollaisilla asioilla olisi merkitystä oireilun kannalta. Olin todella lapsellinen ja uhriutuva enkä ikinä olisi saanut elämääni edes tälle mallille ellen olisi muuttanut asennettani ja ajatteluani radikaalisti. Elämäntavoissani ei ole hurraamista vieläkään, mutta ymmärrän huolehtia riittävästä unesta ja syödä säännöllisesti sekä tietenkin olen selvinpäin. Tiedostan että esimerkiksi tupakka oikeasti lisää hermostuneisuutta eikä suinkaan rauhoita ja siksi yritän pitää senkin minimissä. 

Kaikista tärkeimpiä apukeinoja ovat rutiinit ja erilaiset mindfulness-harjoitukset sekä ajatusten suuntaaminen itselle mielekkäisiin asioihin ja toimiin. 

Emme voi muuttaa mennyttä tai pyyhkiä pois traumaattisia kokemuksia, emmekä vaikuttaa kaikkeen mitä meille tapahtuu mutta jokaisella on mahdollisuus ja valta päättää miten niihin asioihin suhtaudumme ja miten paljon annamme niiden vaikuttaa tulevaisuuteen. 

Hypnoosia ja kutinaa (A)

Psykologi kysyi alkuviikosta, haluaisinko kokeilla hypnoosia. Olin kertonut, että bussilla matkustaminen ja julkisilla paikoilla liikkuminen tuntuu taas hankalammalta, ja mieluiten välttelen varsinkin vieraampiin paikkoihin menemistä. Pärjään kohtalaisesti tutulla reitillä, mutta jos matkalla pitää poiketa johonkin uuteen paikkaan tai bussi on reilusti myöhässä, alan stressata hirveästi ja hyperventiloida ja muutun niin levottomaksi, että on mahdoton pysyä paikoillaan. On pakko kävellä vaikka bussipysäkin ympäri, sama se miten tyhmältä se näyttää että pyörin siinä ympyrää.

Bussilla matkustamisen vaikeuskin liittyy varmaan uuden SSRI-lääkkeen aloitukseen (siitä lisää täällä), koska ahdistus on voimistunut sen jälkeen kun kolme viikkoa sitten aloitin lääkkeen. Toivottavasti olo tästä kohta tasoittuu, muuten pitää alkaa miettiä sopiiko tämäkään lääke minulle… Siitä puheen ollen, sain psyykksiten oireiden lisäksi jonkin allergisen reaktion: ylävartalon iho on punaisten paukamien peitossa. Lääkärin mielestä ihottuma on lievä, vaikka omasta mielestäni näytän ruttotautiselta ja raavin paukamia minkä kerkeän. Koska ei voida sanoa varmaksi että reaktio johtuu uudesta lääkkeestä, lääkekokeilua voidaan edelleen jatkaa. Nyt syön sitten myös allergialääkettä. Huoh. 

Mutta hypnoosista. Soitin hypnoosihoitoa tarjoavalle psykologille ja sovimme ensimmäisen käynnin. Silloin ei vielä kokeilla itse hypnoosia, vaan psykologi kyselee taustastani ja kertoo minulle hypnoosista. Olen aivan innoissani, olen halunnut kokeilla tätä jo kauan, en vaan ole saanut aikaan alkaa selvitellä miten hypnoosihoitoon pääsee. Mutta nyt se järjestyi kuin itsestään. Joskus näinkin.

Asiaa isästä ja isättömyydestä (M)

Voisi luulla että tykkään meikata 
En vaan halua nähdä peilissä
sitä miksi mun ei koskaan pitänyt tulla
Kylmä katse silmissä
En tiedä kumpi on pahempi
se ihminen peilissä
vai hirviö sen sisällä
Onneksi se ei edes soita enää
En kestä kuulla miten me kuulostetaan jo samalta

En tahdo lyödä
En ruumista, en sydäntä
Mä en koskaan halunnut näyttää isältä
Mä vaan tykkään meikata
Seistä peilin edessä,
maalata niitä piirteitä
mitä pystyn peittämään
Mutta sitä mikä kasvaa sisällä
ihan syvällä, pimeässä
Sitä ei voi enää peitellä
Se elää kyynelillä
ja sillä on taas nälkä

Isäsuhteen puutteellisuus tai kokonaan puuttuminen vaikuttaa kiistatta lapsen elämään. Minulla on tietenkin kokemusta tästä vain tyttären ja naisen näkökulmasta, mutta pojallekin isäsuhde on yhtä merkityksellinen. Mitään tiettyä pettämätöntä kaavaa tässäkään asiassa ei ole, mutta sekä omat että tuntemieni ihmisten kokemukset ovat hyvin samankaltaisia.

Suhde omaan isääni on ollut rikkonainen, välillä se on katkennut kokonaan ja välillä elpynyt, mutta en koskaan koe tunteneeni isää. Yhteydenpito on tuntunut kiusalliselta ja puhumattomat asiat ja epätietoisuus sekä menneestä että tulevasta ovat vaivanneet jatkuvasti. Isäpuolesta sain uuden isäsuhteen mutta vain hetkeksi kunnes hänetkin omalla laillaan menetin. Lapsen päässä nämä menetykset johtuivat pakostikin siitä että minussa oli oltava jotain vialla, jos kerran minut aina hylätään. Tätä ajatusta tuki kohtelu jota sain kotona. Jos en ollut kuin ilmaa tai häiritsevä roska jossakin nurkassa, sain kuulla ainoastaan mitä tein väärin ja mitä en osannut. Sairastumiseni ensi merkit näkyivät jo varhain ja se oli varmasti hankalaa ihmisille ympärilläni, mutta silti aikuisen pitäisi aina osata olla järkevä ja tukea sekä ohjata, eikä lannistaa tai jättää yksin.

Uskon vahvasti että positiivisen itsetunnon vahvistuksen puuttuminen teki minut huomattavasti alttiimmaksi ajautumaan huonoihin ihmissuhteisiin, saman olen huomannut toistuvan lukemattomia kertoja ympärilläni. Vaikken sitä itse vielä niin nuorena tiedostanutkaan, kaipasin niin kovasti hyväksyntää ja vahvistusta että sitä oli helppo käyttää hyväkseen. Koska en ollut kotona saanut vahvistusta itsetunnolleni tai tuntenut että ylipäätään olemassaoloni kiinnosti ketään, sokaistuin täysin kun ensimmäisen kerran sain tällaista huomiota osakseni. En ymmärtänyt että kyseessä ei ollut todellinen kiinnostus ja välittäminen vaan oman edun tavoittelu minun kustannuksellani. En ymmärtänyt enkä myöskään välittänyt mikä oli oikein tai sopivaa enkä suostunut tippaakaan kyseenalaistamaan ihmistä joka antoi minulle kaipaamaani hyväksyntää. Tämä myrkyllinen ihmissuhde vaurioitti psyykettäni pysyvästi ja edesauttoi taasen ajautumista uusiin epäterveisiin suhteisiin ja toimintamalleihin myöhemmin elämässä.

Nämä kokemukset johtivat keskenään hyvin ristiriitaisiin käytösmalleihin. Välillä miellyttämisenhaluni oli suorastaan epätoivoista ja pakkomielteistä, saatoin tehdä asioita joita en olisi halunnut vain estääkseni yksin jäämisen. Pian kuitenkin huomasin että en koskaan jäänytkään yksin vaan ympärilläni oli aina ihmisiä ja kykenin hyvin helposti, lähes näkemättä mitään vaivaa, olemaan se osapuoli suhdetta joka ohjailee toista. Narsistiset piirteeni alkoivat puhjeta kukkaan ja halusin saada ihmiset rakastumaan itseeni ja sitten hylätä heidät kylmästi tai satuttaa.
Etsin tiedostamattani ja vaistonvaraisesti joko jotakin joka kontrolloisi ja ohjaisi minua koska sellaiseen malliin olin tottunut ja toisaalta se minulta oli lapsena puuttunut, tai jotakin jota voisin itse manipuloida ja pompotella ikään kuin kostaakseni itse kokemani vääryydet.

Olen onnistunut ajautumaan useampaan väkivaltaiseen parisuhteeseen enkä hetkeäkään epäile etteikö miespuolisen roolimallin puuttuminen olisi tähän vaikuttanut. Sanotaan myös että etenkin huono isäsuhde saa naisen etsimään isänsä tyyppistä miestä. Sen enempää isäni henkilökohtaisiin haasteisiin menemättä, voin vain sanoa onnistuneeni siinäkin hyvin.
Väkivalta ei koskaan ole tuntunut varsinaisesti väärältä vaikka totta kai järjellä ymmärrän sen olevan väärin. Jostain syystä se vain tuntuu jotenkin neutraalilta, lähes luonnolliselta asialta.
Siitä huolimatta se on jättänyt jälkensä, niin henkiset kuin fyysisetkin. Kärsin ja traumaperäisestä stressihäiriöstä ja säikyn vähän sitä sun tätä. Toisaalta taas en muista sitten lapsuuden omistaneeni minkäänlaista luontaista itsesuojeluvaistoa. ja tämä on sittemmin johtanut melkoisen ikäviin tilanteisiin.
Sekä hyväksynnän ja huomion kaipaaminen että seksuaalisen hyväksikäytön tuoman oman kehon arvottomuuden tunteen kokeminen ovat saaneet aikaan holtitonta ja itsetuhoista käyttäytymistä.
Kaikki nämä ongelmat olen havainnut enemmän tai vähemmän vahvana tuntemillani ihmisillä joilla on samankaltaiset lähtökohdat.

Onnekseni olen viime vuosien aikana oppinut jatkuvasti lisää itsestäni sekä haitallisista ajatus-ja toimintamalleistani. Tärkeintä on että tiedostan mahdollisen ongelman ja sen alkulähteen. Vain niin voin alkaa purkaa ja käsitellä, vähitellen jopa ratkaista sitä. Kaikkea tosin ei voi eikä ehkä pidäkään ratkaista, mutta jo ymmärrys itseään ja menneisyyttään kohtaan helpottaa elämää kummasti.

Tämän avautumisen tarkoituksena ei ollut etsiä syntipukkia ongelmilleni tai arvostella ketään, koska se olisi mahdotonta. Ainoastaan halusin tuoda esiin omia kokemuksiani aiheesta koska tiedän niiden olevan hyvin tyypillisiä.

Äiti sairastaa (H)

Pohdiskelua siihen, millainen suhteeni on omaan äitiini sekä millainen äiti itse olen ja haluan olla? 

ÄITIYS - iso sana jota alkaa vasta pikkuhiljaa ymmärtää.
ÄITIENPÄIVÄ - on ollut aina sellainen päivä jota olen aina haaveillut pääseväni viettämään, mutta myös aina pelännyt etten ikinä pääse viettämään.. Nyt se on mulle ollut mahdollista jo viisi kertaa.

Koen itseni jotenkin puolikkaaksi äidiksi, kun kuljen vähän tälleen "puoliteholla". Välillä voi lähtee lapasesta ja touhutaan liikaakin tai sitten olen niin maassa etten saa aikaiseksi tehtyä mitään. Pyrin tehdä lasten kanssa mahdollisimman paljon, mutta omassa päässä se ei aina riitä tai ole tarpeeksi. Ja taudin takia et aina tiedä millainen päivä huomenna on tulossa, niin etukäteen asioiden suunnittelu tuntuu hankalalta.

Haluaisin olla se ihana pullantuoksuinen kotiäiti, joka pyörittää arkea kuin itsestään - oli sitten yksi tai haaveilemani kolme lasta (joka jääköön haaveeksi, meidän talous ei kestä psyykkisesti tai taloudellisesti kolmatta :D ). jota muut äidit katsoo toivoen kykenevänsä samaan ja joka ei kärsisi uupumuksesta ja masennuksesta ja muista - saatika selkävaivoista.. Toisin sanoen toivoisin olevani joku superolento.. 

Olen pienestä pitäen sanonut että minusta tulee isona laulaja tai kotiäiti, tai laulava kotiäiti. Tämä on jotain mitä olen aina haaveillut. rakastan olla äiti, en kadu sitä hetkeäkään. Vaikka välillä on hankalaa ja väsyttää, ei minun tarvitse kuin katsoa mun lapsia ja en voi kun todeta taas että olen onnellinen kun minulla on mun perhe..

Olen onnellinen kun saan olla äiti, vaikka muuten olenkin tällä hetkellä masentunut yksilö. Äitiys tuntuu olevan suurin asia joka laittaa minut jaksamaan. Vaikka meidän parisuhteemme on kunnossa, ja rakastamme toisiamme, minusta silti tuntuu että äitiys voittaa meidän aikuisten välisen rakkauden. Vaikkakin se on kovana kakkosena. onkohan se ihan terveellisetä että ne on paremmuusjärjestyksessä vai pitäisikö niiden olla samalla tasolla? Olenko nyt huono vaimo? (hah, miten minä aina löydän asioista ne parhaat puolet... loistava minä. enkö vaan voisi olla onnellinen, piste.)

***
Minun suhteeni omaan äitiini on melko monimutkainen, ja se on muunnellut vuosien saatossa todella paljon - kirjaimellisesti laidasta laitaan. Ollessani yläasteikäisenä pahasti masentunut, ja minua kiusattiin koulussa, usein aamuisin kun piti lähteä kouluun sainkin jäädä äidin kainaloon jatkamaan unia ja herättyämme söimme yhdessä (liikaa) jäätelöä.. Pahimpina aikoina heittelin äitiä tavaroilla enkä pystynyt olla hänen kanssaan samassa huoneessa. Joku voisi sanoa että tuohan on perus teinitytön elämää...

Äitini sairastui MS-tautiin kun olin melkein 9v.. Häneen sairastuminen iski kuin kuolemantuomio ja ennen niin elämäniloinen ja menevä nainen muuttui kuin silmänräpäyksessä. Vanhempani ovat eronneet ennen äidin sairastumista, ja huoltajuus oli jaettu niin että olimme isälläni viikonloppuisin kun hän teki reissutöitä viikolla. Äitini ei montaa vuotta jaksanut enää panostaa äitiyteen, ja melkein voisi sanoa että teini-iässä minua on hoitanut siskoni. Vanhempieni eron jälkeen ei mennyt kauaa kun äitini tapasi erään miehen, joka osoittautuikin olevan väkivaltainen alkoholisti jolla on myöhemmin todettu myös skitsofrenia. Aluksi hän hakkasi vain äitiäni, mutta myöhemmin myös minä sain osumaa ainakin kahdesti. Kai osa minusta tuohon aikaan syytti osittain äitiäkin tilanteesta, hänhän sen miehen meidän elämäämme toi..

Nykytilanne on se että äitini on onnellinen mummo, mutta ei pääse toteuttamaan tätä roolia kunnolla. Sairaus on laittanut hänet pyörätuoliin eikä hänen käsivoimatkaan ole enää parhaimmillaan. Hänelle ei voi jättää vauvaa hoitoon, vaan meidän nuorempi ipana voi olla hänen sylissään periaatteessa vain valvonnanalaisena. 

Osa minusta on hieman kateellinen muille siitä että heillä on äiti, jolle voivat viedä lapsen hoitoon tai jonka kanssa käydä shoppailemassa vauvantarvikkeita tai muuten vaan kiertelemässä paikkoja yhdessä, minä, mummo ja lapset... Mutta se ei onnistu. Ei ainakaan ilman erillistä avustajaa. En pysty työntämään samaan aikaan pyörätuolia ja lastenvaunuja, ja katsoa kohta 5vuotiaan perään. Äidin kanssa ei pysty mennä kiertelemään kauppoja tai mennä vierailemaan paikoissa, sillä hän kyllästyy nopeasti ja paikkoihin päästyämme hän haluaa melkein saman tien pois.. 

Osa minusta on ehkä hieman katkera - miksi juuri minun äitini on sairas.. Olen kuunnellut kateellisena serkkujeni tarinoita siitä kuinka he ovat käyneet äitinsä kanssa siellä ja täällä, tehneet yhdessä lasten kanssa vaikka mitä.. Tai kuinka mummo on ottanut lapsia hoitoon ja vienyt vaikka ja minne... Minä en ikinä pääse nauttimaan sellaisesta. Sen sijaan minun pitää olla varuillani aina kun annan vauvan äidin syliin, ettei sen ote hellitä, tai keskittyminen siirry jonnekin muualle. Vanhemman ipanan kanssa äiti pystyy jotain jo vähän touhuamaankin, mutta sekin alkaa olla jo hankalaa kun äiti itsekin alkaa olla jo melko lapsen tasolla.

Rakastan äitiäni, mutta tämä on vaikeaa. Tuntuu pahalta kun ei pysty käydä siellä niin usein kuin hän haluaisi, tai itse haluaisin.. Hän soittaa monta kertaa päivässä ja kyselee samoja asioita, kun ei muista soittaneensa jo. On ahdistavaa nähdä kun toinen kärsii taudissaan, etkä voi auttaa mitenkään. Periaatteessa kun asumme vain parin kilsan päässä äidistä, voisin käydä siellä useammin, ja haluaisinkin, mutta se on itselle niin henkisesti ahdistavaa käydä siellä. En pysty olla siellä montaa tuntia kerrallaan - joskus muutun ärtyneeksi tai itkuiseksi enkä halua että tiuskin äidille enkä halua hänen näkevän kyyneleitäni.. Tiedän ettei äiti halua että häntä säälitään, mutta se iskee väkisinkin. JA se viha ja katkeruus siitä, että miksi juuri minun äiti...

Isoveljeni asuu helsingissä eikä pääse käymään äidillä niin usein kuin haluaisi, ja äidillä käyminen on hänellekin varmasti ahdistavaa, varsinkin kun vanhimpana lapsena hän muistaa parhaiten millainen ihminen äiti on ollut ennen sairautta. Hän muistaa paremmin äidin elämänilon ja sosiaalisuuden, itselläni on vain hämäriä muistikuvia ja valokuvia joista voin hatarasti muistella tuota aikaa. Vaikka se tuntuukin todella pahalta, kun tietää ettei paluuta entiseen ole. Isosiskoni taas on niin kiireinen ettei hän ehdi käydä siellä. 

Se on lapselle todella vaikeaa kun vanhempi sairastuu. Vaikka se periaatteessa kuuluisi mennä niin päin että lapset hautaavat vanhempansa, eikä päin vastoin, se että jompikumpi vanhemmista sairastuu melko nuorena, se ei ole helppoa. Varsinkin lapselle joka on siinä iässä, että tajuaa ja näkee ettei äiti voi hyvin, muttei välttämättä ymmärrä että mikä äidillä on, ja miksi äiti on nyt yhtäkkiä tuollainen. Tätä pelkään omien lasten kohdalla ja olenkin pyrkinyt / valmistautunut siihen, että miten sitten kertoa lapsille siitä että äiti on vähän tälläinen, ja että se EI johdu heistä!

Kun äidille tehtiin diagnoosi, hän todennäköisesti olisi voinut saada muutaman vuoden melkein ilman mitään fyysistä eroa entiseen. Taustalla kuitenkin oli se, että äidin pikkusiskolla oli diagnosoitu sama tauti moooooonta vuotta sitten, ja äiti tiesi mihin tuo tauti vie, niin hän otti sen saman tien rankasti ja masentui, (mikä todennäköisesti edesauttoi myös taudin kulkua). Äidin pikkusisko joka sairastui muistaakseni -84, kuoli muutama vuosi sitten. äiti sairastui -98 ja hänen isosiskonsa sairastui jonkun aikaa äidin jälkeen. Heillä on siis kaikilla kolmella sisaruksella sama tauti, mutta taudilla on kolme erilaista esiintymistapaa, ja heilla kaikilla oli ne eri versiot. He myös ovat niin erilaisia ihmisiä että ovat reagoineet sairastumiseen eri tavoilla.

Syytän osittain äidin sairautta myös siitä, ettei äiti osannut heittää pellolle sitä miestä joka hakkasi häntä - ja minua. Kai äiti luuli, ettei sairaana ihmisenä löytäisi parempaa. Äidillä oli varmaan myös sellainen mielikuva että hän voisi parantaa tuon miehen, ja siksi hillui sen kanssa niin kauan. Jos mies lyö kerran, se lyö toisenkin. Sen olen oppinut äidiltäni, enkä tahdo tehdä samoja virheitä kuin hän.

***
Rakastan äitiäni mutta vihaan hänen sairauttaan. Asian kanssa piti/pitää vain oppia elämään.
Rakastan olla äiti, ja toivon löytäväni tasapainon kaiken tämän kaaoksen keskellä.

PS. Tekstiä on paljon mutta siitä todennäköisesti puuttuu myös paljon. Eikä tainnut kauheesti nyt tulla minusta äitinä mutta ehkä sitten myöhemmin...