Asiaa isästä ja isättömyydestä (M)

Voisi luulla että tykkään meikata 
En vaan halua nähdä peilissä
sitä miksi mun ei koskaan pitänyt tulla
Kylmä katse silmissä
En tiedä kumpi on pahempi
se ihminen peilissä
vai hirviö sen sisällä
Onneksi se ei edes soita enää
En kestä kuulla miten me kuulostetaan jo samalta

En tahdo lyödä
En ruumista, en sydäntä
Mä en koskaan halunnut näyttää isältä
Mä vaan tykkään meikata
Seistä peilin edessä,
maalata niitä piirteitä
mitä pystyn peittämään
Mutta sitä mikä kasvaa sisällä
ihan syvällä, pimeässä
Sitä ei voi enää peitellä
Se elää kyynelillä
ja sillä on taas nälkä

Isäsuhteen puutteellisuus tai kokonaan puuttuminen vaikuttaa kiistatta lapsen elämään. Minulla on tietenkin kokemusta tästä vain tyttären ja naisen näkökulmasta, mutta pojallekin isäsuhde on yhtä merkityksellinen. Mitään tiettyä pettämätöntä kaavaa tässäkään asiassa ei ole, mutta sekä omat että tuntemieni ihmisten kokemukset ovat hyvin samankaltaisia.

Suhde omaan isääni on ollut rikkonainen, välillä se on katkennut kokonaan ja välillä elpynyt, mutta en koskaan koe tunteneeni isää. Yhteydenpito on tuntunut kiusalliselta ja puhumattomat asiat ja epätietoisuus sekä menneestä että tulevasta ovat vaivanneet jatkuvasti. Isäpuolesta sain uuden isäsuhteen mutta vain hetkeksi kunnes hänetkin omalla laillaan menetin. Lapsen päässä nämä menetykset johtuivat pakostikin siitä että minussa oli oltava jotain vialla, jos kerran minut aina hylätään. Tätä ajatusta tuki kohtelu jota sain kotona. Jos en ollut kuin ilmaa tai häiritsevä roska jossakin nurkassa, sain kuulla ainoastaan mitä tein väärin ja mitä en osannut. Sairastumiseni ensi merkit näkyivät jo varhain ja se oli varmasti hankalaa ihmisille ympärilläni, mutta silti aikuisen pitäisi aina osata olla järkevä ja tukea sekä ohjata, eikä lannistaa tai jättää yksin.

Uskon vahvasti että positiivisen itsetunnon vahvistuksen puuttuminen teki minut huomattavasti alttiimmaksi ajautumaan huonoihin ihmissuhteisiin, saman olen huomannut toistuvan lukemattomia kertoja ympärilläni. Vaikken sitä itse vielä niin nuorena tiedostanutkaan, kaipasin niin kovasti hyväksyntää ja vahvistusta että sitä oli helppo käyttää hyväkseen. Koska en ollut kotona saanut vahvistusta itsetunnolleni tai tuntenut että ylipäätään olemassaoloni kiinnosti ketään, sokaistuin täysin kun ensimmäisen kerran sain tällaista huomiota osakseni. En ymmärtänyt että kyseessä ei ollut todellinen kiinnostus ja välittäminen vaan oman edun tavoittelu minun kustannuksellani. En ymmärtänyt enkä myöskään välittänyt mikä oli oikein tai sopivaa enkä suostunut tippaakaan kyseenalaistamaan ihmistä joka antoi minulle kaipaamaani hyväksyntää. Tämä myrkyllinen ihmissuhde vaurioitti psyykettäni pysyvästi ja edesauttoi taasen ajautumista uusiin epäterveisiin suhteisiin ja toimintamalleihin myöhemmin elämässä.

Nämä kokemukset johtivat keskenään hyvin ristiriitaisiin käytösmalleihin. Välillä miellyttämisenhaluni oli suorastaan epätoivoista ja pakkomielteistä, saatoin tehdä asioita joita en olisi halunnut vain estääkseni yksin jäämisen. Pian kuitenkin huomasin että en koskaan jäänytkään yksin vaan ympärilläni oli aina ihmisiä ja kykenin hyvin helposti, lähes näkemättä mitään vaivaa, olemaan se osapuoli suhdetta joka ohjailee toista. Narsistiset piirteeni alkoivat puhjeta kukkaan ja halusin saada ihmiset rakastumaan itseeni ja sitten hylätä heidät kylmästi tai satuttaa.
Etsin tiedostamattani ja vaistonvaraisesti joko jotakin joka kontrolloisi ja ohjaisi minua koska sellaiseen malliin olin tottunut ja toisaalta se minulta oli lapsena puuttunut, tai jotakin jota voisin itse manipuloida ja pompotella ikään kuin kostaakseni itse kokemani vääryydet.

Olen onnistunut ajautumaan useampaan väkivaltaiseen parisuhteeseen enkä hetkeäkään epäile etteikö miespuolisen roolimallin puuttuminen olisi tähän vaikuttanut. Sanotaan myös että etenkin huono isäsuhde saa naisen etsimään isänsä tyyppistä miestä. Sen enempää isäni henkilökohtaisiin haasteisiin menemättä, voin vain sanoa onnistuneeni siinäkin hyvin.
Väkivalta ei koskaan ole tuntunut varsinaisesti väärältä vaikka totta kai järjellä ymmärrän sen olevan väärin. Jostain syystä se vain tuntuu jotenkin neutraalilta, lähes luonnolliselta asialta.
Siitä huolimatta se on jättänyt jälkensä, niin henkiset kuin fyysisetkin. Kärsin ja traumaperäisestä stressihäiriöstä ja säikyn vähän sitä sun tätä. Toisaalta taas en muista sitten lapsuuden omistaneeni minkäänlaista luontaista itsesuojeluvaistoa. ja tämä on sittemmin johtanut melkoisen ikäviin tilanteisiin.
Sekä hyväksynnän ja huomion kaipaaminen että seksuaalisen hyväksikäytön tuoman oman kehon arvottomuuden tunteen kokeminen ovat saaneet aikaan holtitonta ja itsetuhoista käyttäytymistä.
Kaikki nämä ongelmat olen havainnut enemmän tai vähemmän vahvana tuntemillani ihmisillä joilla on samankaltaiset lähtökohdat.

Onnekseni olen viime vuosien aikana oppinut jatkuvasti lisää itsestäni sekä haitallisista ajatus-ja toimintamalleistani. Tärkeintä on että tiedostan mahdollisen ongelman ja sen alkulähteen. Vain niin voin alkaa purkaa ja käsitellä, vähitellen jopa ratkaista sitä. Kaikkea tosin ei voi eikä ehkä pidäkään ratkaista, mutta jo ymmärrys itseään ja menneisyyttään kohtaan helpottaa elämää kummasti.

Tämän avautumisen tarkoituksena ei ollut etsiä syntipukkia ongelmilleni tai arvostella ketään, koska se olisi mahdotonta. Ainoastaan halusin tuoda esiin omia kokemuksiani aiheesta koska tiedän niiden olevan hyvin tyypillisiä.