Muutos - totta vai tarua? (M)

En ole pitkään aikaan saanut kirjoitettua mitään ja syy siihen löytyy yksinkertaisesti masennuksesta. Suurimpana osana päivistä se saa minut täysin kyvyttömäksi tekemään mitään muuta kuin suorittamaan pakolliset arjen askareet, mutta taas toisaalta joinain päivinä naksauttaa jonkin maanisen vaihteen päälle ja näin syntyy yhtäkkiä jotain odottamatonta, kuten nyt tämä postaus. Muutos on tosiaan päivän sana ja masennuskin on eräänlainen muutos koska en ole ikinä ennen ollut näin masentunut.

Olen joskus ollut niin masentunut että useampana päivänä viikossa kun heräsin kipeänä ja sekavana paskaisesta kämpästäni, nappasin mukaani köyden tai partateriä tai kaikki lääkkeeni, ja lähdin ulos kuitenkaan lopulta uskaltamatta tehdä mitään. Nyt olen kuitenkin niin masentunut että en todellakaan jaksaisi tappaa itseäni koska sehän on kamalan vaivalloinen urakka. En oikeastaan keksi parempaa vertausta sille miten paljon pahempi tämä masennus on kuin ne joita olen kokenut aiemmin.

Viime vuosien ajan olen jatkuvasti pyöritellyt päässäni yhtä ja samaa kysymystä – voiko ihminen todella muuttua? Oikeastaan se kysymys on vain jäävuoren huippu. Miten voi muuttua, miksi muututaan, onko olemassa ihmisiä jotka voivat muuttua ja sitten taas sellaisia jotka yksinkertaisesti eivät voi ja mistä se johtuu? En tiedä voiko näihin kysymyksiin koskaan saada vastausta tai onko niihin edes olemassa oikeita vastauksia. Jostain syystä minun on ainakin tällä hetkellä mahdotonta ajatella että ihminen voisi muuttua. Toki joitain muutoksia syntyy aivan itsestään. Esimerkkinä se että ennen syytin pahasta olostani ja siitä johtuvasta sekoilusta aina jotakuta toista. Oli helppoa kuitata kaikki vetoamalla siihen miten minua on kohdeltu tai mitä minulle on tapahtunut.

Nyt en vain enää ajattele niin. En tiedä miksi, mutta sellainen muutos vain on tapahtunut. Tälläkin hetkellä tiedostan sen että masennukseni on syventynyt sen vuoksi miten jotkut ihmiset ovat minua kohdelleet viime aikoina, mutta se ei kuitenkaan ole millään tavalla heidän syytään. On minun vastuullani miten reagoin siihen miten minua kohdellaan. Tietenkään tunteilleen ei voi mitään, en voi olla tuntematta katkeruutta, surua, ikävää tai vihaa, mutta voin päättää miten toimin tunteideni kanssa. Ei ole kenenkään toisen ihmisen syytä mitä minä tunnen tai mitä teen, se on kiinni omasta päästäni. Tämä muutos ajattelussani saattaa olla normaalia emotionaalista kypsymistä tai sitten jokin narsistinen päähänpisto siitä että minuun ei voi kukaan toinen ihminen vaikuttaa koska olen muiden yläpuolella, mutta yhtä kaikki, se on muutos ja vieläpä ihan hyvä sellainen.

Jotkut muutokset siis tuntuvat tapahtuvan itsestään mutta toiset eivät vain ota tuulta alleen vaikka niiden eteen tekisi kaikkensa. Sanotaan, että muuttua voi jos vaan haluaa tarpeeksi. Paskanmarjat, sanon minä. En halua mitään muuta tässä maailmassa niin paljon kuin muuttaa käytöstäni ja ajatteluani mutta silti en vain tunnu pystyvän siihen. Ei voi olla suurempaa motivaatiota koko maailmassa kuin mitä minulla jo on enkä todellakaan halua elää elämää jossa aiheutan vain kipua ja pahaa itselleni ja kaikille jotka erehtyvät lähelleni. Enkä ainakaan haluaisi heittää hukkaan sitä kaikkea työtä mitä olen tehnyt tähän mennessä. Siitä kaikesta palavasta halusta huolimatta olen varmasti ruksinut jokaisen kohdan siltä kuvitteelliselta ”en enää koskaan aio”- listaltani ja useimmat vielä moneen kertaan.

Mistä sitten voi todella tietää että on muuttunut? En usko että sitä voi mitenkään todistaa. Ehkä kaikki muutokset jotka eivät tapahdu itsestään, ovatkin vain sitä että muutamme vääriä ajatus- ja toimintatapojamme väliaikaisesti olosuhteiden pakosta. Mielemme tekisi tehdä tai ajatella jotenkin tietyllä tavalla mutta niin tehdessämme menettäisimme esimerkiksi perheemme, terveytemme, työpaikkamme tai omaisuutemme. Siksi toimimme toisin, yksinkertaisesti koska meidän on pakko. Osa ei aina onnistu ja heitä siitä tietenkin moititaan. Onko todella niin että ne jotka onnistuvat täysin hautaamaan halunsa ja perimmäisen luontonsa, ovat onnistujia ja niitä joita ihaillaan ja kiitellään vuolaasti. Sitten kuolinvuoteella ajatellaan että hahaa, onnistuinpas, nyt voikin vihdoin hengähtää ja rentoutua. Se, onko tämä todellista muutosta vai koko elämän mittainen näytelmä, on varmasti mielipidekysymys.

Olen huomannut että ajatuksena muuttuminen on meille vähän samankaltainen kuin joillekin uskovaisille rukous tai jumala. Se on jotakin joka luo toivoa paremmasta mutta myös jotain mitä voi myydä epätoivoisille turhaan. Voimme sanoa muille ihmisille ; katsokaa nyt, minä olen muuttunut, voitte luottaa minuun. Jäämme huonoihin ihmissuhteisiin koska ajattelemme ; mutta kyllähän tämä voi vielä muuttua, ehkä hän muuttuu. Annamme periksi taisteluissamme ja ajattelemme ; ei tämä haittaa, kyllähän minä voin vielä muuttua. Tiedän uskovaisia ihmisiä jotka hokevat vain että ei hätää, kyllä Jumala auttaa ja hoitaa. Siten he luopuvat vastuusta omasta elämästään ja ennenkuin huomaavatkaan, se alkaa olla ohi ja hukattu, eikä kukaan ole sitä heidän puolestaan muuttanut paremmaksi. Tuo kuulostaa mielestäni aika samanlaiselta kuin se että tuudittaudutaan ajatukseen jostakin ihmeellisestä täydellisestä muutoksesta. 

Ehkä muutos on kuin tekonauru. Kun oikein kovasti hohottaa ja hihittää, alkaa väkisinkin oikeasti naurattaa. Kun meidän on pakko muuttaa jotakin itsessämme, se saattaa jossain vaiheessa muuttua osaksi meitä, täysin luonnolliseksi. Mutta sitä odotellessa ja siltä varalta että niin ei tapahdukaan, ehkä voisimme luopua muutoksesta ja alkaa kehittyä sen sijaan. Voisimme sanoa että jokainen voi kehittyä jos vain tarpeeksi haluaa. Koska kehitys voi olla hyvin pienieleistä ja vaatimatonta jatkumoa ja siinä on hyväksytty myös mahdolliset takapakit. Muutos on ehdotonta ja mustavalkoista, epävakaata. Muutut pahasta hyväksi ja jos hetkeksikin lipsahdat, muutut taas pahaksi. Entä jos hautaisimme harhakuvan täydellisestä muutoksesta joksikin toiseksi ja sen sijaan hyväksyisimme itsemme omana itsenämme vikoineen päivineen, kuitenkin pyrkien kehittymään parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestämme.

Kehitys antaa tilaa epäonnistumisille ja erilaisuudelle. Se ei anna turhaa toivoa eikä siihen voi tuudittautua ja luottaa hukaten samalla itsensä. Sitä ei voi käyttää hatarana lupauksena tai petoksena. Se on jotain joka luo aivan oikeaa toivoa, sitä joka saa avaamaan verhot aamuisin ja nousemaan ylös sängystä, tekemään jotakin pientä eri lailla kuin eilen - tai hyväksymään sen ettei ehkä teekään. Minä en taida pystyä muuttumaan, vaikka kuinka kovasti haluaisinkin. Voin kuitenkin kehittyä äärettömiin täydellisen epätäydelliseksi itsekseni.