tiistai 3. marraskuuta 2020

Kokemus kuulluksi -paneelikiertue

Olen nyt osallistunut jo muutamaan paneelikeskusteluun jotka on järjestetty Pirkanmaan alueella. Konsepti on se että meitä on neljä kokemusasiantuntijaa, kaksi kuntoutujaa ja kaksi omaista. Kaikki käyneet kokemusasiantuntija-koulutuksen. Kaikki tämä liittyy Finfami Pirkanmaan hankkeeseen Itua - isille tukea arkeen. Hanke on sellainen että tässä autetaan omaisisiä, joilla on puoliso tai lapsi josta on huoli.  Alueena on koko Pirkanmaa. He tarjoavat yksilökeskustelua, verraisryhmiä sekä luentoja (kuten tämä paneeli) yms ammattilaisille. Hankkeesta voit lukea lisää täältä
 sitä.



Aiheena meillä on se, että puhumme hoitohenkilökunnalle sekä muilla ammattilaisille saamastamme hoidosta tai läheisen saamasta hoidosta. Nämä ammattilaiset ovat sellaisia jotka ammatissaan kohtaavat ihmisiä joilla on mielenterveysongelmia tai perheenjäsenellä on mielenterveysongelmia. Ehkä meidän avulla he oppivat hieman lisää miten kohdata ihminen, hoitaa tilanteita ja kuinka auttaa heitä.

Kysymyksiä joihin vastaamme paneelissa ovat: 
- mitä tapahtui ja mitä fiiliksiä oli kun ensimmäisen kerran huomasimme että kaikki ei ole kunnossa
- miten hoitoon hakeutuminen meni
- millaista hoito oli
- mikä on tilanne nyt
Lisäksi tietenkin näiden sisällä oli lisäksi tarkentavia kysymyksiä joita paneelin puheenjohtaja sekä yleisö sai kysyä

Pohjatietona siis: minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuus ja traumaperäinen stressihäiriö. Minulla on kaksi lasta (3 ja kohta 7vuotiaat) ja aviomies. Olen 31v. 

Tähän alle hieman ehkä sekavasti omia näkökulmia yllä mainittuihin asioihin:
- Ensimmäinen hoitotahoni on ollut perheneuvola noin eka luokkalaisena. Sitten joskus neljännellä luokalla aloin käydä koulun terveydenhoitajalla kun jäin kiinni viiltelystä. Sen jälkeen seiska luokan lopussa kävin muutaman käynnin nuorisopsykan polilla josta viiden käynnin jälkeen ohjattiin Pitkäänniemeen jossa olin puoli vuotta.
- Itselleni paras hoitomuoto ja positiivinen kokemus hoidosta on ollut kolmen vuoden psykoterapia jakso. Tämä johtuen osittain siitä luotosta siihen että sama hoitava henkilö pysyy koko tämän ajan. Oma aiempi kokemus oli ollut hoitokontaktin jatkuva vaihtuminen. Psyketrapiani loppu elokuussa 2018 ja aion hakea siihen uudelleen heti kun se on mahdollista.
- Olen itse katkaissut muutaman kerran elämäni aikana hoidon maniapäissäni kun olen ajatellut että en tarvitse hoitoa. Kerran hoitosuhteeni on katkaistu sen takia että en suostunut lopettamaan sitä tapaa että töiden jälkeen join oluen (n. 4-5 olutta viikossa). Hoitosuhteiden katkaisun jälkeen olen palannut hoitosuhteeseen ensiavun kautta. 
- Koen olevani "hoitoriippuvainen" tarkoittaen sitä että tarvitsen jonkun ulkopuolisen tahon elämääni jonka kanssa keskustella elämästä ja oloistani, sillä omille läheiselle en hirveästi halua avata tilanteita, koska pelkään kuormittavani heitä. Tähän tosin riittäisi myös esimerkiksi tukihenkilö tms, ei välttämättä terveydenhuollon ammattilainen. Hoitoriippuvuus on "tauolla" mainiapäissäni jolloin olen pikemminkin hoitovastainen. Kunnes häntä koipien välissä palataan hoidon piiriin...
- Diagnooseista sen verran että. Näitä saadessani olisi ollut kiva että niitä olisi avattu hieman. Vaikka edes niin että olisi annettu joku esite jossa kerrottaisiin vähän aiheesta. Mitä diagnoosi tarkoittaa, miten se ilmenee ja miten sitä hoidetaan.
- Lääkityksistä. Koen tarvitsevani lääkkeitä. Ensimmäiset lääkkeet sain Pitkässä niemessä kaksi luokalla. Koen että minulla parhaista toimiva lääkitys on löydetty vasta pari vuotta sitten. Lääkkeitä on kokeiltu montaa kymmentä. Olen oppinut itse nykyisen lääkityksen kanssa pelaamisen aina tilanteen tarpeen, tietenkin konsultoiden myös lääkäriä. Mieheni yleensä tunnistaa ennen minua koska alkaa lähteä lapsesta, jolloin tiedän että lääkitystä tulisi muuttaa. 
- Jälkeenpäin ajateltuna näin aikuisiällä koen että laitosjaksosta tuolloin yläasteella oli oikeasti todella paljon hyötyä vaikkei se sillä hetkellä tuntunut siltä. En olisi elossa jossen olisi sinne joutunut. Laitosjaksokmja on ehdotettu myös aikuisiällä mutta olen kauniisti kieltäytynyt niistä ja hakenut sitten enemmän apua ja tukea läheisiltä.
- En avautunut läheisilleni ennen lukioikää lähes yhtään. Vanhemmat tiesi sen vähän mitä hoitothaot olivat velvollisia kertomaan, ei sen enempää. Lukioiässä aloin jo hieman avautua ja kertoa vähän missä mielialoissa mennään.
- Koen erittäin tärkeänä että hoitotaho/-kontakti pysyisi mahdollisimman stabiilina. Jos on ennalta jonkinasteinen käsitys siitä että asiakas tarvitsee pidempiaikaista hoitosuhdetta, älkää ihmeessä antako häntä hoitavalle taholle joka jää esim. eläkkeelle parin kuukauden päästä.
- Olen kiitollinen koulun opettajalle joka tuolloin neljännellä luokalla puuttui tilanteeseen. Tämä on juuri sellainen asenne joka koulun henkilökunnalla pitäisi olla, puuttua asioihin eikä pelätä ja jättää tilanteita huomiotta.
- Vertaistuki. Siitä on ollut hoidon ja lääkityksen ohella ollut eniten hyötyä. Suosittelen ohjaamaan asiakkaita Kelan järjestämille laitoskuntoutusjaksoille. Itse olen ollut kahdella, masennusryhmässä sekä kaksisuuntaisille tarkoitetussa ryhmässä. Molemmista on löytynyt ystäviä, etenkin jälkimmäisestä. Lisäksi käymäni kokemusasiantuntijakoulutus on ollut yksi parhaista asioista elämässäni. Se oli myös eräänlainen hoitojakso. Josta myöskin sain hyviä ystäviä. On tärkeää saada elämään ihmisiä joista voi peilata omia tuntemuksia ja saada tukea.
- On tärkeää puuttua asiakkaan arkeen ja rutiineihin. Nämä vaikuttavat vahvasti mielialaan ja muuhun oireiluun. Tarkoitus hoidolle pitäisi olla saada asiakas pärjäämään mahdollisimman paljon omillaan ja itsenäisesti, mutta ei kuitenkaan jättää heitteille. 
- Hoitosuunnitelma on tärkeä luoda asiakkaalle. Siinä tärkeintä on luoda selkeät tavoitteet hoitosuhteeseen ja muuhun elämään. Itselläni on etenkin tällä hetkellä toimiva hoitosuunnitelma joka on toteutumassa oikein mainiosti. Tavoitteet ja miten niihin päästään. 
- Ja teemaan liittyen tärkeimpänä: OMAISET!
Heidät tulisi vahvasti ottaa huomioon. On ihana kun käydään neuvolassa nuoremman juttuja hoitamassa niin neuvolantäti aina kysyy mieheltäni miten hän jaksaa. Ja tietenkin myös minulta. Mutta oikeasti kuuntelee hänen jaksamistaan. Minun hoitohistoriassani ei ole kertaakaan mainittu omaisia tai heidän jaksamistaan. Heitä ei myöskään ole otettu huomioon tai hoitoon mukaan sen jälkeen kun tulin täysi-ikäiseksi. Tämä olisi tärkeä juttu ottaa huomioon. Vanhemmilla tai puolisolla, ja jopa sisaruksilla, voi olla iso huoli asiakkaasta ja heillä voi olla todella vaikeaa. Ja sitten jos asiakkaalla on lapsia, niin ne täytyy ehdottomasti ottaa huomioon. Me olemme käyneet MTKLn järjestämän perheleirin jossa oli teemana kuinka kertoa lapselle että vanhempi sairastaa. Lapselle ei saa valehdella, vaan ikätasosta riippuen kertoa rehellisesti mistä on kyse. Ettei tilanne mene siihen miten itselläni meni, että syytin äidin pahasta olosta itseäni. Toistaiseksi meillä on puhuttu että äiti on väsynyt, annetaan äidin levätä jos olen masentunut. Lapset osaavat kyllä piristää minua hyvin, ja saattavat tulla vaikkapa viereen sänkyyn makaamaan pitämään seuraa väsyneelle äidille. 
- Meillä kävi hyvä tuuri että heti esikoisen syntymän jälkeen meidät otettiin lastensuojelun asiakkaaksi. Kuuden ja puolen vuoden ajan olimme asiakkaina joko perhetyössä tai lastensuojelussa. Saimme kotiin apua kun äiti tarvitsi tukea arkeen. Aluksi emme olleet iloisia asiakkuudesta mutta opimme arvostamaan.

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun saakka!

perjantai 14. elokuuta 2020

Työkokeilussa pt.1 (H)

 Heipä hei taasen.

Aloitin maanantaina työkokeilun Hope - Yhdessä ja yhteisesti ryssä täällä Tampereella.
Tää on ollut ihan mahtavaa! Oon saanut näin alkuun olla päivät koneella ja vastannut kesän jäljiltä miljoonaan sähköpostiin. Aika hauskaa se on, tosin rankkoja tarinoita saanut lukea.

Jatkossa pääsen, jahka vähän harjaannun tässä, niin vastaanottoon ja vastaamaan puhelimeen. Ja todennököisesti jossain kohtaa täyttelemään hyllyjä jos on tarve.

Pelkäsin ihan sikana, ja näköjään turhaan, että en jaksa noita aamuherätyksiä ja sitä että en saa vetää hitaita aamuja enää. Kun aiemmin se on ollut sitä että herätys, lapset päikkyyn ja takas nukkuun. Mutta ainakin vielä pelko on ollut turha. Oon jaksanut tuon 5tuntia yllättävän hyvin, ja aina on päivän päätteeks ollut sellainen olo et kyl tätä pari tuntia olisi vielä jaksanut tehdä.

Mulla on näin ekan kuukauden ajan 20h/vko, jota tein ainakin tän ekan viikon niin että olin neljänä päivänä 5tuntia ja tämä perjantai oli siten vapaa. Mutta katsotaan miten jatkossa. Toisaalta se tuntuu hölmöltä olla vain neljä tuntia, kun näköjään jaksan tuon viisikin tuntia ihan hyvin. Ja tuossa hommassa kun pääsee vauhtiin niin ei malttaisi lopettaa, ja sähköposteja riittäisi kyllä siihen kahdeksaankin tuntiin!

Tää eka viikko on siinä mielessä ollut muista syistä rankka, kun molemmat ipanat kipeinä. Perusfllunssaa vain, ei koronaa. Ei ainakaan oo mitenkään vahvat oireet, nenä vaan vuotaa ja vähän lämpöä vaihtelevasti :D karanteeniinhan he joutui jokatapauksessa, ainakin siihen asti kun päästään testeihin, joita jouduttiin odottaa loppupeleissä neljä päivää. Mennään siis tänään illalla testeihin... Odotan kauhulla sitä kun alle kolmevuotiaalle tungetaan se tikku nenään :(

 Kerron taas jossain kohtaa miten sujuu :)

sunnuntai 9. elokuuta 2020

Aika psykoterapian jälkeen (H)

Siitä tuli eilen kaksi vuotta kun Kelan tukema kuntoutuspsykoterapiani loppui. Tuli pieni herkistyminen kun muisteli tuota aikaa kun Facebook tuppasi naamani eteen muistoja. Terapeuttini oli aivan mahtava, ja sain kolmen vuoden aikana niin paljon itseäni eteenpäin ja vastauksia itsestäni. Vaikka hoito jäikin vähän kesken ja yritimme hakea neljättä vuotta, siinä epäonnistuen. Silloin asiat oli kuitenkin suht hyvällä tolalla ja ajattelin että pärjään kyllä kun hoito loppuu. Kuitenkin saisin kunnalta hoitoa.

Hoitoni kunnallisella... Kun terapia loppui sain tiedon että hoitoni psykiatrian polilla oli katkaistu kun hoitava lääräini olli jäänyt eläkkeelle. Siispä siirryin terveyskeskuksen piiriin. Hoitoni kesti siellä suunnassa puoli vuotta. Puolen vuoden aikana minulla oli aika monta käyntiä, sillä lääkitykseni ei sopinut silloiseen olotilaani ja sitä piti säätää paljon. Joka kerta kun kävin lääkärillä, hän joutui kuitenkin soittamaan ja konsultoimaan jotakuta psykan puolelta. Tätä kun jatkui vähän aikaa, terveyskeskuksen lääkärit totesivat että paras ratkaisu on takaisin psykan polille. Ymmärrän täysin että ei yleislääkärin koulutuksessa ole pitkää jaksoa mielenterveydestä, ja tämän puolen lääkitykset voivat olla yleislääkärille vähän kompastuskiviä. Mutta on se naurettavaa sinänsä että selkeä tapaus (kaksisuuntainen ja epävakaa persoonallisuus) heitetään pihalle psykan polilta, ja laitetaan (en halua loukata ketään tällä) "tavallisten" lääkäreiden hoidettavaksi. Ja mulle se tärkein hoito on aina ollut säännöllinen tukikontakti ja käynnit jossa pääsee keskustelemaan asioista.

Tälläiseen hoitoon pääsin sitten kun minut otettiin psykan polille takaisin. Aloin käydä todella mukavan ja ammattitaitoisen sosiaalityöntekijän juttusilla kahden viikon välein. Välillä tarvittaessa tiheämmin. Sen lisäksi minulla oli lääkärikäynnit lääkkeiden hoidon suhteen ja lausuntojen saamiseksi kuntoutustuen jatkoa varten.

Näin hoito jatkui vuoden. Kunnes nyt viime keväänä korona iski. Hoitotapaamiset siirtyi puhelimeen, ja se lähikontaktin hyöty ja kasvokkain olon tuoma tuen tunne katosi. En saanut näistä puheluista niin paljon apua kun normaalisti olisin saanut. Kaiken lisäksi, sain tietää että hoitava sosiaalityöntekijäni jäisi eläkkeelle. Näin kävi sitten toukokuussa... Tämän vuoden aikana lääkärini vaihtui useaan otteeseen, minulla kävi niin hyvä tuuri että se kenelle alunperin menin ja joka jäi eläkkeelle
jonka jälkeen hoitoni katkaistiin, niin hänelle ei ole vielä löytynyt pysyvää korvaajaa, vaan työntekijät ovat olleet lyhytjaksoisia.

Nyt olen ollut kesän täysin ilman hoitoa, kunnes jouduin itkien viime viikolla soittamaan lääkärille ettei tästä tule mitään. Eläkkeelle jääneen sosiaalityöntekijän korvaava tyyppi tulee syyskuussa ja sitten pitäisi minun hoidon taas jatkua. Odotan mielenkiinnolla että millainen tyypi tulee. Tätä ennen sain yhden lääkärikäynnin tuota uutta työntekijää odotellessa. Lääkkeitäni on nyt pelattu uudelleen, vastaamaan olojani, mutta ne ei vieläkään ole kohdallaan. 

lauantai 8. elokuuta 2020

Köyhyysrajan alapuolella (H)

Köyhyys ei tarkoita että ihminen on köyhä.
Rahalla ei todellakaan saa kaikkea.
Sosiaalitoimen asiakkuus ei ole kirosana.
Lapsi voi saada hyvän lapsuuden myös ilman suuria summia rahaa.
Lähipiiriin tukeutuminen voi olla joskus vaikeaa.


Ainakin taito budjetoida asioita on kehittynyt, ja osaa käyttää rahaa fiksummin. Ainakin meillä on näin. Ei me juosta aina tarjousten perässä, mutta jos hyvä sellainen tulee vastaan niin totta kai tartutaan siihen.
Myös nettikirpparit on tullut tutuiksi, ja sitä kautta on tutustunut myös uusiin mukaviin ihmisiin
Kun ei ole rahaa tehdä asioita, niin oppii arvostamaan perheen yhteistä aikaa, ja keksimään tekemistä mihin ei tarvita rahaa ollenkaan tai todella vähän.
Osaamme nykyään ottaa apua vastaan.
Olemme oppineet sen mitä elämässä oikeasti tarvitsee. Perhe on se tärkein. Yhdessäolo. Rahalla ei saa kaikkea,. on ollut surullista huomata kuinka joissakin perheissä korvataan läheisyys ja vanhemman poissaolo lahjoilla. Saahan sitä lahjoja antaa, mutta se että sillä korvataan jotain suurempaa ja tärkeämpää on harmi.
 
TUNTEET.
Toivo elää koko ajan..
Toivo "paremmasta", se että voisi joskus antaa lapsille jotain ylimääräistä. 
Suru siitä, että ei voida talvella käydä uimahallissa kun se on niin kallista, ja lapset rakastaa uida. Tai kesällä huvipuistossa kun lapset haluaisivat, Tai yleensä suru siitä, kun joutuu nähdä pettymyksen lapsen kasvoilta kun hänelle ei voi tarjota juuri sitä mitä hän haluaa. Tai joskus jopa jotain mitä oikeasti tarvitsee.
Pelko siitä että rahat loppuu kesken kuun, varsinkin jos tulee yllättäviä menoja, on suuri. Meillä on myös kaksi kissaa, niin niistä täytyy huolehtia myös. Esimerkiksi nyt meillä on toinen kissa kipeänä.... kahdesta kissasta olemme joutuneet luopumaan sen takia että varaa heidän hoitoon ei ole ollut, emmekä löytäneet heille uusia koteja... Tästä on aiheutunut surua. Moni olisi varmaaan sitä mieltä että meillä ei pitäisi olla lemmikkejä ollenkaan sen takia että tälläisiä tilanteita voi tulla...
Viha siitä, että meitä kohdellaan erilailla siksi että olemme köyhempiä kuin jotkut. Se, että ei pysty tarjota lapsille kaikkea, mitä he haluaisivat ja ansaitsisivat.  Viha siitä, että joutuu käydä tämän läpi ikään kuin uudelleen, kun omassa lapsuudessa ei ole ollut paljoa rahaa silloinkaan. Ja viha itseä kohtaan kun en ole ollut työkykyinen ja pysty tarjota lapsille asioita. Tai itselle.
Turhautuminen siitä, kuinka nyt olimme hakeneet miehelle töitä melkein seitsemän vuotta, eikä mikään ole ottanut osuakseen. Vaikka kouluttautui jopa uudelle alalle.
Turhautuminen kun kauppa nostaa tuotteiden hintoja :D
Mutta myös positiivisia tunteita. Se että ollaan kuitenkin pärjätty on auttanut omaa oloa välillä, se että olemme kuitenkin elossa ja voidaan hyvin, Ja meillä lapset on terveitä ja voivat hyvin. Ei heiltä ole kuitenkaan puuttunut perustarpeita. 
Rakkaus lähipiiriä kohtaan. Kuinka olemme saaneet apua kun sitä on tarvittu, niin taloudellisesti ja jaksamisen suhteen. Kuitenkin se on välillä vaikeaa ottaa vastaan isältäni isompia rahasummia, esimerkiksi auton korjaamiseen tai lemmikkien lääkärikuluihin. Arvostan suuresti sitä, että minun isäni ei ole lopettanut auttamista ja tukemista siihen kun minusta tuli täysi-ikäinen, vaan on ollut läsnä koko ajan. Isi <3

Sosiaalitoimen kanssa toimiminen oli aluksi omien lasten syntymän jälkeen pelottavaa ja olin todella pettynyt itseeni. tällekö tielle sitä taas jouduttiin. heillä ei ole ollut huolta lapsista niinkään, vaan äidin jaksamisesta ja siitä miten se vaikuttaa lapsiin. LLisäksi he ovat auttaneet todella paljon. Se on sääli, miten itse aluksi häpesi niin paljon sitä että olemme sossun asiakkaita. Eikö me parempaan pystytä itse. Mutta sitten sen oppikin ottaa vastaan, kun tajusi että ei me oikeasti olisi pärjätty itse. Se apu mitä saimme alkukankeuksien jälkeen oli todella hyvää, saimme niin taloudellista kuin lastenhoidollista apua, sekä keskusteluapua. Olen kiitollinen kuudesta vuodesta mitä olimme sosiaalitoimen asiakkaita. Nyt kun huoli minusta on heidän osaltaan lakannut, kun asiat alkaa menemään parempaan suuntaan oman jaksamisen kanssa, niin kyllä se vähän pelottaa että miten me nyt pärjäämme ilman heidän apua. Mutta tieto siitä, että apua voi aina hakea, lohduttaa. 

Yhteiskunnalle myös kiitos siitä, että olemme saaneet laittaa lapset päiväkotiin. Vaikka mies on ollut työttömänä ja minä itse myös kotona, meidän jaksaminen ei olisi tällä hetkellä niin hyvällä tolalla kuin jos lapset olisivat olleet koko ajan kotona. Poika aloitti päiväkodin kun täytti kolme (hän on nyt 6,5v), ja nuorempi lapsi, meidän tyttö aloitti nyt tämän vuoden alussa (hän täyttää syksyllä 3v). Monet ovat tätäkin katsoneet pahalla, että miksi meillä on lapset päiväkodissa vaikka olemme molemmat kotona. Ja vielä ilmaiseksi, sehän tuottaa vihaa monille jos tämän saavat tietää. Nyt  vanhempi aloittaa eskarin ja pienempi siirtyi päiväkodissa isompien lasten ryhmään.

Elokuun Kodin kuvalehdessä oli pieni sivun juttu minun näkökulmasta millaista on elää köyhyysrajan alapuolella...

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Tupakointi loppuu - vai loppuuko? (H))

Heh, aloitettiin maanantaina miehen kanssa Champix-lääkitys tupakoinnin lopettamisen tueksi.
Ens viikolla olisi tarokoitus sitten lopettaa se itse tupakointi. Lääkityksen tokalla viikolla olisi suositus että polttaisi viimeiset tupakat. Odotan kauhulla että miten tää sujuu, ja ekat yöt ilman tupakkaa on aivan tuskaa. Hikeä ja koiran unta :D

Mies on polttanut 24vuotta ja mä oon noin 15vuotta on/off. Raskausajat ollut täysin ilman tupakkaa. Molemmilla menee vähintään se aski päivässä - mulla ehkä jopa enemmän. Päätös lopettaa lähti oikeastaan mieheltä, mutta se oli kytenyt omassakin mielessä vähän aikaa. Herätys asiaan tuli viimeistään silloin kun 6-vuotias poikamme otti pienen oksan maasta ja alkoi ikäänkuin polttaa sitä.. HERÄTYS ÄITI!

Eipä tässä muita uutisia olekaan :D

tiistai 7. heinäkuuta 2020

(Epä)Kiitollinen tästä puhtaasta päivästä (M)


Tänään kun kävelin ulos seuloilta, mieleeni juolahti se lausahdus jota usein kuulee esimerkiksi päihderiippuvaisten vertaisryhmissä. ”Kiitos tästä puhtaasta päivästä/Olen kiitollinen tästä puhtaasta päivästä. ” Ihan mielettömän hienoa. Te jotka noin tunnette ja kykenette sanomaan sen, olkaa onnellisia! Koska jostain syystä minä en vain osaa kuvitella noita sanoja tulemaan ulos suustani. Haluaisin todella että esimerkiksi tänään nähdessäni puhtaan huumetestini, olisin voinut tuntea kiitollisuutta ja hyvää mieltä. Ainoa mitä noissa viikottaisissa tilanteissa tunnen, on ylpeys siitä että pystyn pitämään itseni ja riippuvuuteni hallinnassa. Ongelmana vain on se että miksi niin teen.

(Ja pieni välihuomautus, kyllä, olen huhtikuusta asti käynyt taas seuloilla ja jatkan elokuun loppuun asti koska pian starttaavan terapian kanssa uskon olevani sen verran vahvoilla että en tarvitse seuloja tuekseni.)

Olen rämpinyt puhtaat vuoteni, tai oikeastaan jo hyvän aikaa puhtaat päiväni, toisten ihmisten vuoksi. Siksi, että minun on ollut pakko valita päihteiden ja läheisteni väliltä. Edes jollakin lailla normaali ja turvallinen elämä tässä yhteiskunnassa edellyttää päihteettömyyttä tai kykyä niiden kohtuukäyttöön. Rakastan syvästi perhettäni ja ystäviäni, mutta joskus kipeä pimeys sisälläni on syvempää. Jos olisin lapseton, en tiedä olisiko yksikään ihminen tai asia elämässä minulle oikeasti niin tärkeä että valitsisin päihteettömyyden, mutta lapseni on kaikkeni, ainoa täysin hyvä asia elämässäni, joten vaikka vielä elämäni aikana retkahtelisinkin, ei ole mitään mitä voisin laittaa hänen edelleen.

Toivon kuitenkin, että jonain päivänä tuntisin aitoa halua olla puhtaana itseni vuoksi, en siksi että minut pakotetaan valitsemaan niin. Sitä kohti yritän työskennellä jatkuvasti. Jonkinlainen alku on ollut se, että olen miettinyt itseäni lapsena. Eikö se lapsi joka minä olin, ole aivan samalla tavalla kaikkein arvokkain kuin minun lapseni? On vielä toistaiseksi mahdotonta ajatella että aikuinen, tämänhetkinen minä, olisi niin arvokas että ansaitsisi hyviä asioita. Ei kaiken sen jälkeen mitä olen tehnyt ja mitä minulle on tehty, mutta lapsi sisälläni ansaitsee.

Haluan tahtoa olla puhtaana sen tytön takia, jolla oli kullankeltaiset letit ja leveä hymy, koska muulle kuin hymylle ei ollut tilaa. Sen pienen ihmisen takia joka itki yksin huoneessaan toivottomana ja listasi ruutuvihkoon tuttujen ihmisten nimiä, yritti keksiä kenen luokse voisi mennä kun koti ei ollut koti, mutta repi sivut irti ja heitti ne roskakoriin koska ei keksinyt ketään jolle olisi ollut muuta kuin taakka. Sen säälittävän mytyn takia joka piilotteli koko pitkän päivän leikkikentän liukumäen suojassa pakkasella koska ei kestänyt olla koulussa pilkattavana.

Se loputtoman surullinen, seinän vieriä pitkin kulkeva haamu joka ei kelvannut kenellekään, ansaitsee minun puhtauteni ja ansaitsee hyvää. Kaikkein eniten kuitenkin minun pitää haluta olla puhdas sen tytön takia, joka lopulta kelpasi ja pääsi pois kotoa, piiloon humisevan metsän keskelle siihen huoneeseen jossa oli liian kovaäänisesti raksuttava kello, vaikka aika oli pysähtynyt. Sen, joka
tukehtui hitaasti olemattomiin alkoholilta ja partavedeltä löyhkäävän painon alla, sen painon joka vielä tähänkin päivään asti makaa rintakehäni päällä ja estää minua hengittämästä ja elämästä, vaikka edelleen pyydän sitä nousemaan.

Sen vuoksi minun täytyy haluta olla puhtaana. Sen näkymättömän lapsen jolta vietiin mahdollisuus normaaliin, hyvään kotiin ja mahdollisuus saada opiskella rauhassa. Sen, jolta vietiin mahdollisuus normaaliin ja hyvään lapsuuteen ja nuoruuteen. Joka ei osannut tai saanut olla lapsi, teini tai nuori aikuinen oikealla tavalla.
Ja tietysti myös sen vanhemman teini-ikäisen takia, jolla ei ollut ketään turvallista aikuista vetämässä pois prostituutiosta ja huumeista ja kaikesta siitä silmittömästä pahuudesta mitä siihen maailmaan liittyy.

Sen pienen ja isommankin tytön vuoksi joka ei saanut olla lapsi muttei koskaan opi aikuisuutenkaan. Sen, joka ei kestänyt ajatukset kirkkaina omaa todellisuuttaan vaan kaipaa ikuisesti helpotusta, hakee ympärilleen turvallista lämmintä hattarasumua ja kovaa kuorta joka suojaa koska kukaan ei koskaan suojannut. Minä haluan vihdoin kasvaa jotta voisin olla se suojelija. Suojelija kaikille lähelläni oleville pienille tytöille ja pojille. Suojelija myös kaikille aikuisille lähelläni.

Jonain päivänä, oli se sitten missä ja milloin hyvänsä, minä tunnen kiitollisuutta puhtaista päivistäni ja halua pysytellä puhtaana ITSENI vuoksi. Sitä päivää odotan todella.

torstai 25. kesäkuuta 2020

Totuus (M)


MITÄ TODELLA TAPAHTUI 25.6.2010


Olen aloittanut tämän kirjoittamisen jo yli vuosi sitten. Se kuvaa hyvin sitä miten vaikeaa tämä on.
En koskaan ole kertonut sukulaisilleni, tuttavilleni ja perheelleni totuutta siitä mikä alkoi 14-vuotissyntymäpäivänäni. Toivon koko sydämestäni että mahdollisimman moni lukisi tämän ja että yksikin uskoisi ja sisäistäisi kertomani. Ei ole mitenkään tarkoitukseni syyllistää ketään mutta tahtoisin saada teidät miettimään asioita kun saatte tietää totuuden.

Minä ymmärrän, että jotkut, varsinkin vanhemmat ihmiset ja miksei nuoremmatkin, ehkäpä jonkinlaisesta ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsineet, ajattelevat että ikäero esimerkiksi 20-vuotiaan ja 13-14-vuotiaan välillä on ihan normaalia. Sen ikäisenä on aikanaan alettu perustaa perheitä. Se on täysin ymmärrettävää. Mutta jo todella hyvän aikaa tässä sivistyneessä valtiossa suojaikäraja on ollut 16 vuotta, ja aivan syystä. Alle 16- vuotias ei ole valmis intiimiin kanssakäymiseen aikuisen kanssa, eikä välttämättä edes omanikäisensä kanssa. Tämän on määrittänyt laki kehittyvän lapsen turvaksi eikä se ole mielipidekysymys. Ajat muuttuvat ja viisastumme jatkuvasti, vain siten ihmiskunta kehittyy eteenpäin. On jokaisen yksilön vastuu opetella ja myöntää että vaikka joskus jokin on ollut oikein, se ei sitä nykytiedon valossa ole.


Tänään, 24:nä syntymäpäivänäni, on kulunut tasan 10 vuotta siitä kun 3 vuotta kestänyt seksuaalinen hyväksikäyttöni alkoi. Kymmenen vuotta olen pitänyt sisälläni totuutta, ja nyt on sen aika tulla ilmi. 
Tämä on jokaiselle joka oli osallisena minun tarinaani. Jokaiselle joka tiesi, luuli tietävänsä, näki, kuuli.
En ole pyytänyt paljoa, oikeastaan en mitään. Olen selviytynyt yksin hirvittävä kipu sisälläni kymmenen pitkää vuotta. Mutta nyt pyydän yhtä asiaa. Olkaa kilttejä, ja uskokaa minua. En keksi yhtäkään järjetöntä tai järjellistä syytä miksi valehtelisin tästä asiasta. On osittain minun syytäni, että olette ehkä valinneet väärän puolen tai ette puuttuneet tarpeeksi, koska enhän minä ole kertonut mitä oikeasti tapahtui. 

Nyt kerron, ja toivon että tämä muuttaisi asioita. Että voisin saada tärkeitä ihmisiä takaisin elämääni. Että voisin katsoa vuosien ulkopuolisuuden jälkeen sukulaisiani silmiin ja te näkisitte minut toisin. Minä ikävöin lapsuuden turvallista henkilöä joka tuntui isoveljeltä. Jos et usko mitä pian kerron, ja jatkat kaveeraamista hyväksikäyttäjäni kanssa, toivon, että katkaiset kaikki siteet minuun lopullisesti etkä tavatessamme juttele niitä näitä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minkä ikäinen vanhin tyttäresi on nyt? Minä pyydän, ja rukoilen, ettet anna hyväksikäyttäjäni tavata lapsiasi ilman valvontaa, jos et pysty katkaisemaan välejä häneen.


Koen myös että kokemusasiantuntijana on tärkeää puhua aiheesta, vaikka tämä tuntuu valtavan nöyryyttävältä ja pelottavalta. Tässä ei ole kyse vain minun tarinastani.
Toivon että tällä voisin kenties rohkaista muitakin uhreja kertomaan totuuden, tai että voisin tämän avulla antaa jonkinlaista tukea muille. Tämä on myös jokaiselle joka on itse joko kokenut tai nähnyt saman. Jokainen meistä tuntee jonkun joka on kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä tai muuta seksuaalista väkivaltaa. Tämä koskettaa jokaista. Oikeastaan, tämä on kaikille.



Asioita, joita minä sanoin ensimmäisen kerran kun se tapahtui:

- Mä täytän tänään neljätoista
- Voitaisiinko vaan jutella
- Mä en oo varma haluanko
- Mua pelottaa
- Mä en halua
- Älä

Asioita, joita minulle sanottiin ensimmäisen kerran kun se tapahtui:

- Oot kyllä ikäistäs vanhemman näköinen/kypsemmän oloinen
- Tässä sulle juotavaa
- Juo nyt vaan, tässä lisää
- Olen ollut sua nuoremmankin kanssa (12v)
- Sammuta puhelin että kukaan ei löydä sua
- Shh, ei mitään hätää, nyt vaan tehdään näin
- Otan tän kumin pois, haet jälkiehkäisyn aamulla



Minä sanoin että en halua. Minä en kuitenkaan tapellut vastaan enkä vastustellut vaan lamaannuin paikalleni. Se ei tarkoita, että olisin halunnut sitä.
Kun se oli ohi, hän nukahti tyytyväisenä. Minä tuijotin seinää. Tuijotin kattoa. Kello raksutti liian kovaa ja pahaenteisesti. Minuun sattui ja tunsin oloni likaiseksi vaikka olin peseytynyt. Se sama likaisuuden tunne on minussa vielä tänään, tuhansien suihkujen jälkeenkin. Makasin paikoilleni jähmettyneenä aamuun asti. Jokin alkoi kehittyä pääni sisällä. Olin rikki eikä mieleni kestänyt ymmärtää totuutta. Joten minä katselin miestä vierelläni ja päätin rakastua, ei, rakastuin. Ajattelin, tässä on ihminen joka välittää minusta, jolle minä kelpaan. Olin vain ollut intiimisti hänen kanssaan kuten ihmisillä on tapana.

Pahinta ei ollut se mitä tapahtui sinä yönä, vaan se mitä ei tapahtunut seuraavana päivänä. Kun sain luvan lähteä kotiin, kysyin tutulta taksikuskilta olisiko apteekki auki sinä päivänä, mutta hän tuhahti että ei ole. Hän kuljetti koululaisia. Hän tiesi minkä ikäinen olin, ja mitä hän teki? Mulkoili halveksuvasti. Kotonani minua odotti isäpuoleni, joka oli sitoutunut pitämään minusta huolta, olemaan minulle isä ja suojelija, ottanut minut lapsekseen. Ja hän vain naureskeli katsoen samalla päästä varpaisiin kuin roskaa. Menin omaan huoneeseeni, vaihdoin valkoisen likaantuneen juhlamekkoni paksuihin collegehousuihin ja liian isoon t-paitaan koska tunsin oloni turvallisemmaksi niin eivätkä mustelmani näkyneet niin selvästi. Käperryin sänkyyn sikiöasentoon. Kuukautiseni eivät alkaneet silloin kun piti, mutta en kertonut siitä kellekään. En edes, kun sain varmistuksen sille minkä jo tiesin. Enkä siitäkään, että eräänä päivänä, pitkän ajan kuluttua, minuun alkoi sattua todella paljon ja vuosin verta enemmän kuin koskaan. Raskautuminen raiskauksen/seksuaalisen hyväksikäytön johdosta ja keskenmeno ovat sellaisia asioita joita kenenkään ei ikinä pitäisi joutua kokemaan, varsinkaan lasten.


Pirstaleiksi lahonnut mieleni kehitti pakkomielteen, harhakuvan. Seuraavat kolme vuotta elin vain tekstiviestistä ja puhelinsoitosta ja muutamasta harvasta tapaamisesta toiseen. Vaikka tapasimme fyysisesti vain harvakseltaan, olin näkymättömän talutushihnan päässä. Hän ilmoitti tekstiviestein aina kun näki minut jossain. Kertoi miten minun pitäisi muuttaa ulkonäköäni tai pukeutua niin että miellyttäisin häntä. Manipuloi ja käytti henkistä väkivaltaa. Väitti välittävänsä, että olin hänelle erityinen, jopa rakkaudesta puhuttiin.


Olen saanut anteeksipyynnön, useamminkin kuin kerran. Olen saanut kuulla tai lukea sanat : ”Olen todella pahoillani siitä mitä tein sinulle. 

KUINKA NORMAALIA ON INTIIMIN KANSSAKÄYMISEN JÄLKEEN PYYTÄÄ TOISELTA OSAPUOLELTA ANTEEKSI SITÄ MITÄ ON TEHNYT?
Minä en tiedä. En todella tiedä. Koska ei minulla ole ikinä ollut harmainta aavistustakaan siitä mikä tuolla saralla on normaalia tai sopivaa, väärin tai oikein. Mutta jos tämä ei riitä todisteeksi, niin ei sitten mikään.


Miten raiskaus ja siitä syntynyt vuosien hyväksikäyttö on vaikuttanut minuun?

- En koskaan ole oppinut mitä todellinen rakkaus on ja mitä siihen kuuluu. Vasta viime vuosina olen saanut tilaisuuden opetella sitä.
- Minulle ei koskaan kehittynyt normaalia seksuaalisuutta tai seksuaalikäyttäytymistä. Joko riekun ympäriinsä täysin vastuuttomasti ja hallitsemattomasti yrittäen hakea hyväksyntää ja teen asioita joita en haluaisi vain koska kuvittelen että se on minun osani tässä maailmassa koska olen nainen. Tai sitten seksi tai mikä tahansa läheisyys tai kosketus tuntuu vastenmieliseltä ja välttelen sitä viimeiseen asti.
- En tunne rajojani tai oikeastaan niitä ei ole ollenkaan.
- Kehoni on minulle vieras ja ikäänkuin vääränlainen, en tunne sitä.
- Päädyin tekemään seksityötä jo alaikäisenä koska uskoin että kehollani tai minulla ylipäätään ei ollut enää mitään arvoa.
- Päädyin väkivaltaisiin ja muutoin myrkyllisiin suhteisiin.
- Muutuin tunnekylmäksi, empatiakyvyttömäksi ja katkeraksi. Menetin oman itseni. Haluan vain satuttaa ja manipuloida ja huijata muita, ikäänkuin se poistaisi oman kipuni.
- Sairastuin persoonallisuushäiriöihin, krooniseen masennukseen, paniikkihäiriöön, erilaisiin syömishäiriöihin, traumaperäiseen stressioireyhtymään, vaikeasti oireilevaan dissosiaatioon sekä krooniseen unettomuuten joista kaikkien kanssa kamppailen edelleen eikä loppua näy.
- Päädyin turruttamaan kipuani ja sekavia tunteitani päihteillä joka lopulta johti siihen että olin syvällä huumemaailmassa ja tulen kamppailemaan addiktioiden kanssa loppuelämäni.


Kymmenen vuoden ajan päälläni on ollut raskas pimeys joka ei liikahdakaan vaikka yritän työntää sitä pois, anelen sitä lopettamaan. Se estää minua hengittämästä ja elämästä.


Jos koet seksuaalista väkivaltaa (ahdistelua, hyväksikäyttöä tai raiskauksen), kerro totuus sitten kun olet valmis. Hae apua. Puhu läheisillesi ja kelle tahansa luotettavalle ihmiselle.
Laitan tähän muutaman linkin jotka saattavat olla hyödyllisiä.




Etsi myös rohkeasti tietoa oman asuinpaikkasi palveluista ja mahdollisista vertaistukiryhmistä. Huomioi myös poliisin suosittelemat kriisitukikeskukset. Et ole yksin.

Minä olen myös aina valmis kuuntelemaan, tukemaan ja ohjaamaan oikeanlaisen avun piiriin, vaikka kädestä pitäen. Voit ottaa yhteyttä sähköpostilla mariafalt07@gmail.com tai Facebookista löydät minut nimellä Maria Fält, tai Instagramissa nimimerkillä borderline_babe. Minun kutsumukseni on olla täällä sinua varten.



Jos olet aikuinen joka tuntee vetoa lapsiin tai nuoriin teini-ikäisiin, tämä ei tarkoita sitä että olisit rikollinen. Jokaisella on oikeus tuntea vetoa mihin tahansa, kunhan halujaan ei toteuta. Jos kuitenkin päädyt tekemään seksuaalista väkivaltaa avun hankkimisen sijaan, olet rikollinen ja olet tehnyt kammottavan teon. Elämäsi on varmasti todella raskasta ja täynnä ristiriitaisia tunteita, mutta apua on saatavilla. Hakeudu hoidon piiriin, sekä oman hyvinvointisi että muiden turvallisuuden vuoksi.