Hukassa ja lukossa (M)

Pitkästä aikaa tänne kirjoittelen enkä oikeastaan millään varsinaisella teemalla, mutta tämän hetken kuulumisia ainakin. Aloitin vuoden valtavalla tarmolla ja innostuneena kaikesta uudesta mitä oli luvassa. Nautin kiireestä ja ajattelin että se oli ratkaisu mielessä pyöriviin asioihin. Vähän turhan toiveikkaana luulin että jos pidän itseni tarpeeksi kiireisenä, en ehtisi miettiä asioita mutta tosiasiassa kiireen ja paineen keskellä kaikki mieltä ennestään kuormittava on päässyt enemmän valloilleen ajatuksissa. Kun on jo valmiiksi herkkä ja helposti kuormittuva ihminen ei paras ratkaisu ole vain sysätä tunteitaan ja ajatuksiaan syrjään sillä että menee kuin päätön kana ympäriinsä koska lopulta päässä onkin ihan mieletön kaaos sen sijaan että kaikki olisi jotenkin paremmin. Olen ollut kaikin tavoin aika hukassa viime aikoina.

Olen kyseenalaistanut tekemiäni päätöksiä, jopa palannut takaisin lähtöruutuun vain ymmärtääkseni että olinkin koko ajan oikeassa ja tehdäkseni saman päätöksen uudelleen. Tuntuu että en luota itseeni enkä tunne itseäni. En ole jaksanut huolehtia itsestäni ja hyvät itseä hoitavat keinot ovat vaihtuneet vähemmän hyviin. Jos olen hermostunut ja ahdistunut jostain, en ole tehnyt mitään mielikuvaharjoitusta vaan mennyt kiskomaan hermotupakan- joka jo ilmaisuna on täysin absurdi. Suunnilleen sama aika ja vaiva kuluisi molempiin mutta jostain syystä valitsen sen tyhmemmän vaihtoehdon. Iltaisin väsyneenä avaan Netflixin ja kasvatan juuret sohvan nurkkaan sen sijaan että tekisin jotain järkevää. Niin ja mikä ihmeen meditaatio? Voiko sitä syödä? Sen sijaan että tekisin erilaisia harjoituksia ja kestäisin vaikeat hetket oikeasti, on helpompi ottaa lääkkeitä ja kietoutua pehmeään pumpuliin joka suojaa vaikeilta tunteilta. Kauan kaivattu itku joka jo vähäksi aikaa palasi on taas poissa. Tuntui liian pahalta tuntea joten lopetin tuntemisen. Tunteista voi puhua vasta viinipullollisen jälkeen ja mielellään ei silloinkaan.

Välillä mietin millä ihmeen asialla tässä puhun ihmisten edessä itsensä hoitamisesta, toivosta, motivaatiosta ja parantumisesta, kun jo kotimatkalla riisun itsevarman onnistujan maskin ja jäljellä on taas vaan hukassa oleva tekopyhä surkimus. Tuntemattomien ihmisten kehut ja palautteet tuntuvat lähinnä kiusallisilta ja saavat syyllisen olon. Haluaisin kuitenkin mielelläni myös olla sellainen ihminen kuin mitä annan ymmärtää olevani ja toimia itse kuten neuvon muita toimimaan.

Mistä tässä sitten on kysymys? Ehkä en yritä tarpeeksi kovasti tai ehkä en koe ansaitsevani parempaa. Vaikka en ihan ymmärräkään omia ajatuksiani ja tunteitani yritän kuitenkin hyväksyä sen tosiasian että joskus on kausia kun on vähän hukassa, on kiire eikä jaksa.

Ja se on ihan ok. Tärkeintä on kai vaan osata myöntää se ja olla itselleen armollinen. Ehkä ei ole hedelmällisin vaihtoehto jumittua sohvalle katsomaan muiden ihmisten fiktiivisiä ihmissuhdekiemuroita ettei tarvitsisi ajatella omiaan. Ehkä ei ole loogisesti fiksuin ratkaisu mennä vetämään ne hermosavut sen sijaan että kuuntelisi jotakin rentoutusnauhaa ja hengittelisi sisään ja ulos. Ehkä hyvinvointiani ei palvele se että tartun pulloon ja hukutan murheeni sen sijaan että puhuisin niistä.

Mutta ainakin tiedostan nämä muutokset huonompaan jo varhaisessa vaiheessa ja pystyn toivon mukaan paremmin kääntymään taas oikeaan suuntaan.

Sen lisäksi että kaikki menee konkreettisesti aivan päin persettä olen myös emotionaalisesti enemmän lukossa kuin koskaan. En todellakaan osaa puhua tunteistani tai näyttää niitä vaikka haluaisinkin.

Tunnelukot ei ole mikään uusi juttu mutta tämä jatkuva lukossa olo on hiljalleen kasvanut varmasti jonkinlaisena sivutuotteena siitä asti kun aloin kylmettää itseäni tietoisesti. Viimeisen vuoden aikana se on pahentunut koko ajan rajusti ja menneen puolen vuoden aikana tapahtunut ihmissuhdekriiseily ei varsinaisesti auttanut asiaa. Pelkään että en pysty enää koskaan puhumaan tai tuntemaan normaalisti. Se että tein itsestäni tunnekylmän oli pakollinen selviytymiskeino mutta toivon että olisin silloin tiennyt miten vakavia ja kauaskantoisia seurauksia sillä on. Että en pystyisikään vain palaamaan takaisin normaaliin sitten kun haluan. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä että pakenen keskusteluja ja läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin, enkä osaa sanoa mitä milloinkin tunnen tai ajattelen. Kysymykset tunteistani ja mietteistäni saavat minut välittömästi raivon ja turhautuneisuuden valtaan.

Tunnen että minulta vaaditaan jotain mitä en osaa antaa, vastauksia joita itsekin kaipaisin, joten lukkiudun vain lisää ja noidankehä on valmis. Jotain positiivista sentään, ei ihan kaikki itku ole kadonnut. Juuri muutama päivä takaperin ikään kuin havahduin keskustelukäynnilläni siihen miten turhalta kaikki tuntuu juuri nyt. Tajusin että katson siitä samasta ikkunasta ulos viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen kuinka muu maailma menee eteenpäin ja ihmiset elävät elämäänsä. Kun minä istun siinä huoneessa ja tuntuu että se ikkuna ei olisikaan ikkuna vaan televisio josta katselisin jotakin fiktiivistä maailmaa. Niin kaukana se kaikki tuntuu olevan. Sanoin miten epäreilulta se tuntuu että minä olen siellä ikkunan toisella puolella yksin. Silloin itkin ja olen tyytyväinen siitä.

Enää ei oikeastaan edes ole kiire. Vasta pari kuukautta sitten olin ihan eri mielentilassa ja tilanteessa kuin nyt. Oli paljon kaikkea uutta ja hienoa mitä odottaa, olin toiveikas ja innostunut. Kuitenkin hitaasti mutta varmasti jokainen niistä asioista on epäonnistunut ja pahinta on että kaikesta voin loppujen lopuksi syyttää vain itseäni. Hetken olin jo siinä uskossa että voisin vihdoin päästä eteenpäin elämässä mutta tipuin kyllä ryminällä alas niistä pilvilinnoista. Tuntuu että tässä yhteiskunnassa niillä jotka ovat mokanneet tai pudonneet kelkasta syystä tai toisesta, mutta kuitenkin haluavat muuttua tai toipua, ei ole mitään sijaa. Jos kaikki on sujunut alusta asti hyvin on kaikki ovet avoinna mutta jos olet kerrankin luisunut pohjalle niin sieltä on aivan turha yrittää pyristellä ylöspäin. Olen mokannut, pahasti, mutta kärsin rangaistustani ja vaikka empatia ja omatunto ovat hiukan vieraita minulle niin tunnen kuitenkin jonkinlaista pahaa oloa teoistani aidosti.Yritän kaikkeni hyvittää pahoja tekojani ja antaa yhteiskunnalle takaisin siitä mitä olen vienyt mutta minulle ei haluta antaa siihen tilaisuutta.

Se mitä paperilla lukee, minkä työ- tai opiskelupaikan antaja näkee, näyttää pahalta mutta en ole toiminut täysissä järjissäni enkä ole koskaan satuttanut yhtäkään viatonta ihmistä. Silti en pääse edes siivoojaksi. Ajatella. Etten vaan täräyttäisi ketään päähän pölyhuiskulla, imppaisi pesuainetta tai varastaisi mikrokuituliinaa epäpyhiin tarkoituksiini. Tuntuu epäreilulta että vaikka mitä tahansa teen ja kuinka kovasti yritän en silti saa siitä mitään. No, ehkä sen ettei kukaan ihan avoimesti tule räkimään päin naamaa. Vaikkakin ennakkoluuloja, ihmisarvon loukkaamista ja suoranaista vittuilua saan edelleen kuulla ihan riittämiin.

Ehkä jopa enemmän kuin ennen, koska nyt puhun menneisyydestäni avoimesti joten saan pahimmassa tapauksessa ihan samaa kohtelua kuin aiemmin. Kaikki eivät suinkaan ole sitä mieltä että olen rohkea ja vahva vaan pelkkä kasa paskaa koska olen ylipäätään ollut sellaisessa tilanteessa kuin ennen olin.

Jotkut ennakkoluulot ovat niin käsittämättömiä että meinaa järki lähteä niiden logiikkaa pohtiessa. Ehkäpä eniten keittää yli väite että mielenterveys- ja päihdeongelma voi olla vain tyhmällä ihmisellä tai että ne jotenkin laskevat älykkyysosamäärää. Tietenkään huonokuntoinen ihminen ei voi työskennellä vastuullisesti ja hyvin mutta se että on joskus ollut sekaisin kuin seinäkello, ei tarkoita että sitä olisi loppuelämänsä. Väkisinkin joskus mietityttää miksi edes yritän. Viime aikoina aika paljonkin. Mitä konkreettisesti saan ja olen saanut siitä että yritän? Muutaman neliön lisää asuintilaa mutta kuitenkin talosta jossa huudetaan joko kännissä tai tapellessa koko päivä, milloin yrittää joku tappaa kaverinsa ja milloin itse joudun ahdistelluksi. Taloudellinen tilanne on ihan yhtä kuralla kuin ennen, tosin kamapäissään se ei stressannut niin paljon ja rahaa saattoi tehdä kyseeenalaisin keinoin.

Sanotaan että tärkeintä on se että yrittää. Se ei valitettavasti juuri lämmitä. Yrittämisellä ei makseta laskuja tai saada lisää sisältöä elämään. Häpeän, stressin ja ahdistuksen määrä on oikeastaan vaan lisääntynyt. Miten minun kaltaisteni ihmisten oletetaan pääsevän takaisin yhteiskuntaan kiinni kun jokainen ovi josta yritän pyrkiä sisään pamautetaan nenän edestä kiinni? Tai kun pääsen yhden portaan ylemmäs joku portaikon yläpäästä potkaisee minua päähän niin että tipun taas monta askelmaa alaspäin. Epäreiluuden ja kohtuuttomuuden tunne vaivaa usein. Vaikka elämä tuntuukin vain loputtomalta rämpimiseltä tällä hetkellä, en aio suoda kellekään sitä iloa että luovuttaisin. Olen vain välillä vähän väsynyt yrittämään. Olen kuitenkin tehnyt valinnan. Olen valinnut tehdä kaikkeni ja yrittää loppuun asti kävi miten kävi. Enkä yritä ainoastaan itseni ja perheeni vuoksi vaan siksi että voisin vaikuttaa, että jonain päivänä ihmisen menneisyys ei määrittäisi tulevaisuutta. Että ei aina tarvitsisi vain yrittää.

Kiitos Tukilinja (H)

Kiitos Tukilinja <3
Postauksessa muutamia otoksia uudella kamerallani. Vielä on hakemista ja harjoittelua kun en ikinä ole omistanut järkkäriä, mutta pikkuhiljaa <3

Tukilinjalta tukea oman elämän hallintaan ja harrastuksiin

Olen siis tällä hetkellä määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä (toisinsanoen kuntoutustuella) ja kh-tuella kun pikkuneiti on 1,5v. Mies työttömänä. Perheemme taloudellinen tilanne on paska. Laskuja erääntyy ja joutuu säätelemään osamaksuille asioita yms. Perusarkea aika monelle mielenterveys ongelmia omaaville.

Kokeilin kepillä jäätä ja laitoin Tukilinjalle hakemuksen. Oon itsekseni kuvaillut paljon, omaksi iloksi ja mun toiseen blogiin Hulluna häihin. Oon kierrellyt häämessuja ja kateellisena katsellut muiden bloggaajien hienoja kameroita ja hävennyt omia paskalaatuisia kuviani... lisäksi koin että saisin enemmän irti "muutenvaankuvailusta" ja voisin tehdä sitä ikäänkuin terapiana itselleni. Sitten tajusin Tukilinjan olemassaolon ja laitoin heille hakemuksen tuesta kameraan. 

Perusteina oli perheemme taloudellinen tilanne, liitteenä lääkärinlausunto sairaudesta ja lisälausunto miksi kameraa haetaan. Hakuohjeet ja lisätietoja löytyy Tukilinjan sivuilta.

Olen saanut paljon jo irti kamerasta, tuntenut oloni messuilla käydessä erilaiseksi kuin ennen. Ollut vähän tyytyväisempi itseeni enkä kokenut oloani muita huonommaksi. Lisäksi olen tuottanut lapsilleni paljon iloa kun olen saanut räpsiä heistä kuvia, ja he hymy naamalla tuijottaa omia kuviaan :D Pari kertaa olen jopa päässyt yksinäni ulos räpsimään kuvia :D

Vielä kerran kiitos!

#tukilinja