Kokemus kuulluksi -paneelikiertue

Olen nyt osallistunut jo muutamaan paneelikeskusteluun jotka on järjestetty Pirkanmaan alueella. Konsepti on se että meitä on neljä kokemusasiantuntijaa, kaksi kuntoutujaa ja kaksi omaista. Kaikki käyneet kokemusasiantuntija-koulutuksen. Kaikki tämä liittyy Finfami Pirkanmaan hankkeeseen Itua - isille tukea arkeen. Hanke on sellainen että tässä autetaan omaisisiä, joilla on puoliso tai lapsi josta on huoli.  Alueena on koko Pirkanmaa. He tarjoavat yksilökeskustelua, verraisryhmiä sekä luentoja (kuten tämä paneeli) yms ammattilaisille. Hankkeesta voit lukea lisää täältä. 

 sitä.

Aiheena meillä on se, että puhumme hoitohenkilökunnalle sekä muilla ammattilaisille saamastamme hoidosta tai läheisen saamasta hoidosta. Nämä ammattilaiset ovat sellaisia jotka ammatissaan kohtaavat ihmisiä joilla on mielenterveysongelmia tai perheenjäsenellä on mielenterveysongelmia. Ehkä meidän avulla he oppivat hieman lisää miten kohdata ihminen, hoitaa tilanteita ja kuinka auttaa heitä.

Kysymyksiä joihin vastaamme paneelissa ovat: 

- mitä tapahtui ja mitä fiiliksiä oli kun ensimmäisen kerran huomasimme että kaikki ei ole kunnossa

- miten hoitoon hakeutuminen meni

- millaista hoito oli

- mikä on tilanne nyt

Lisäksi tietenkin näiden sisällä oli lisäksi tarkentavia kysymyksiä joita paneelin puheenjohtaja sekä yleisö sai kysyä

Pohjatietona siis: minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuus ja traumaperäinen stressihäiriö. Minulla on kaksi lasta (3 ja kohta 7vuotiaat) ja aviomies. Olen 31v. 

Tähän alle hieman ehkä sekavasti omia näkökulmia yllä mainittuihin asioihin:

- Ensimmäinen hoitotahoni on ollut perheneuvola noin eka luokkalaisena. Sitten joskus neljännellä luokalla aloin käydä koulun terveydenhoitajalla kun jäin kiinni viiltelystä. Sen jälkeen seiska luokan lopussa kävin muutaman käynnin nuorisopsykan polilla josta viiden käynnin jälkeen ohjattiin Pitkäänniemeen jossa olin puoli vuotta.

- Itselleni paras hoitomuoto ja positiivinen kokemus hoidosta on ollut kolmen vuoden psykoterapia jakso. Tämä johtuen osittain siitä luotosta siihen että sama hoitava henkilö pysyy koko tämän ajan. Oma aiempi kokemus oli ollut hoitokontaktin jatkuva vaihtuminen. Psyketrapiani loppu elokuussa 2018 ja aion hakea siihen uudelleen heti kun se on mahdollista.

- Olen itse katkaissut muutaman kerran elämäni aikana hoidon maniapäissäni kun olen ajatellut että en tarvitse hoitoa. Kerran hoitosuhteeni on katkaistu sen takia että en suostunut lopettamaan sitä tapaa että töiden jälkeen join oluen (n. 4-5 olutta viikossa). Hoitosuhteiden katkaisun jälkeen olen palannut hoitosuhteeseen ensiavun kautta. 

- Koen olevani "hoitoriippuvainen" tarkoittaen sitä että tarvitsen jonkun ulkopuolisen tahon elämääni jonka kanssa keskustella elämästä ja oloistani, sillä omille läheiselle en hirveästi halua avata tilanteita, koska pelkään kuormittavani heitä. Tähän tosin riittäisi myös esimerkiksi tukihenkilö tms, ei välttämättä terveydenhuollon ammattilainen. Hoitoriippuvuus on "tauolla" mainiapäissäni jolloin olen pikemminkin hoitovastainen. Kunnes häntä koipien välissä palataan hoidon piiriin...

- Diagnooseista sen verran että. Näitä saadessani olisi ollut kiva että niitä olisi avattu hieman. Vaikka edes niin että olisi annettu joku esite jossa kerrottaisiin vähän aiheesta. Mitä diagnoosi tarkoittaa, miten se ilmenee ja miten sitä hoidetaan.

- Lääkityksistä. Koen tarvitsevani lääkkeitä. Ensimmäiset lääkkeet sain Pitkässä niemessä kaksi luokalla. Koen että minulla parhaista toimiva lääkitys on löydetty vasta pari vuotta sitten. Lääkkeitä on kokeiltu montaa kymmentä. Olen oppinut itse nykyisen lääkityksen kanssa pelaamisen aina tilanteen tarpeen, tietenkin konsultoiden myös lääkäriä. Mieheni yleensä tunnistaa ennen minua koska alkaa lähteä lapsesta, jolloin tiedän että lääkitystä tulisi muuttaa. 

- Jälkeenpäin ajateltuna näin aikuisiällä koen että laitosjaksosta tuolloin yläasteella oli oikeasti todella paljon hyötyä vaikkei se sillä hetkellä tuntunut siltä. En olisi elossa jossen olisi sinne joutunut. Laitosjaksokmja on ehdotettu myös aikuisiällä mutta olen kauniisti kieltäytynyt niistä ja hakenut sitten enemmän apua ja tukea läheisiltä.

- En avautunut läheisilleni ennen lukioikää lähes yhtään. Vanhemmat tiesi sen vähän mitä hoitothaot olivat velvollisia kertomaan, ei sen enempää. Lukioiässä aloin jo hieman avautua ja kertoa vähän missä mielialoissa mennään.

- Koen erittäin tärkeänä että hoitotaho/-kontakti pysyisi mahdollisimman stabiilina. Jos on ennalta jonkinasteinen käsitys siitä että asiakas tarvitsee pidempiaikaista hoitosuhdetta, älkää ihmeessä antako häntä hoitavalle taholle joka jää esim. eläkkeelle parin kuukauden päästä.

- Olen kiitollinen koulun opettajalle joka tuolloin neljännellä luokalla puuttui tilanteeseen. Tämä on juuri sellainen asenne joka koulun henkilökunnalla pitäisi olla, puuttua asioihin eikä pelätä ja jättää tilanteita huomiotta.

- Vertaistuki. Siitä on ollut hoidon ja lääkityksen ohella ollut eniten hyötyä. Suosittelen ohjaamaan asiakkaita Kelan järjestämille laitoskuntoutusjaksoille. Itse olen ollut kahdella, masennusryhmässä sekä kaksisuuntaisille tarkoitetussa ryhmässä. Molemmista on löytynyt ystäviä, etenkin jälkimmäisestä. Lisäksi käymäni kokemusasiantuntijakoulutus on ollut yksi parhaista asioista elämässäni. Se oli myös eräänlainen hoitojakso. Josta myöskin sain hyviä ystäviä. On tärkeää saada elämään ihmisiä joista voi peilata omia tuntemuksia ja saada tukea.

- On tärkeää puuttua asiakkaan arkeen ja rutiineihin. Nämä vaikuttavat vahvasti mielialaan ja muuhun oireiluun. Tarkoitus hoidolle pitäisi olla saada asiakas pärjäämään mahdollisimman paljon omillaan ja itsenäisesti, mutta ei kuitenkaan jättää heitteille. 

- Hoitosuunnitelma on tärkeä luoda asiakkaalle. Siinä tärkeintä on luoda selkeät tavoitteet hoitosuhteeseen ja muuhun elämään. Itselläni on etenkin tällä hetkellä toimiva hoitosuunnitelma joka on toteutumassa oikein mainiosti. Tavoitteet ja miten niihin päästään. 

- Ja teemaan liittyen tärkeimpänä: OMAISET!

Heidät tulisi vahvasti ottaa huomioon. On ihana kun käydään neuvolassa nuoremman juttuja hoitamassa niin neuvolantäti aina kysyy mieheltäni miten hän jaksaa. Ja tietenkin myös minulta. Mutta oikeasti kuuntelee hänen jaksamistaan. Minun hoitohistoriassani ei ole kertaakaan mainittu omaisia tai heidän jaksamistaan. Heitä ei myöskään ole otettu huomioon tai hoitoon mukaan sen jälkeen kun tulin täysi-ikäiseksi. Tämä olisi tärkeä juttu ottaa huomioon. Vanhemmilla tai puolisolla, ja jopa sisaruksilla, voi olla iso huoli asiakkaasta ja heillä voi olla todella vaikeaa. Ja sitten jos asiakkaalla on lapsia, niin ne täytyy ehdottomasti ottaa huomioon. Me olemme käyneet MTKLn järjestämän perheleirin jossa oli teemana kuinka kertoa lapselle että vanhempi sairastaa. Lapselle ei saa valehdella, vaan ikätasosta riippuen kertoa rehellisesti mistä on kyse. Ettei tilanne mene siihen miten itselläni meni, että syytin äidin pahasta olosta itseäni. Toistaiseksi meillä on puhuttu että äiti on väsynyt, annetaan äidin levätä jos olen masentunut. Lapset osaavat kyllä piristää minua hyvin, ja saattavat tulla vaikkapa viereen sänkyyn makaamaan pitämään seuraa väsyneelle äidille. 

- Meillä kävi hyvä tuuri että heti esikoisen syntymän jälkeen meidät otettiin lastensuojelun asiakkaaksi. Kuuden ja puolen vuoden ajan olimme asiakkaina joko perhetyössä tai lastensuojelussa. Saimme kotiin apua kun äiti tarvitsi tukea arkeen. Aluksi emme olleet iloisia asiakkuudesta mutta opimme arvostamaan.

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun saakka!

Työkokeilussa pt.1 (H)

 Heipä hei taasen.

Aloitin maanantaina työkokeilun Hope - Yhdessä ja yhteisesti ryssä täällä Tampereella.
Tää on ollut ihan mahtavaa! Oon saanut näin alkuun olla päivät koneella ja vastannut kesän jäljiltä miljoonaan sähköpostiin. Aika hauskaa se on, tosin rankkoja tarinoita saanut lukea.

Jatkossa pääsen, jahka vähän harjaannun tässä, niin vastaanottoon ja vastaamaan puhelimeen. Ja todennököisesti jossain kohtaa täyttelemään hyllyjä jos on tarve.

Pelkäsin ihan sikana, ja näköjään turhaan, että en jaksa noita aamuherätyksiä ja sitä että en saa vetää hitaita aamuja enää. Kun aiemmin se on ollut sitä että herätys, lapset päikkyyn ja takas nukkuun. Mutta ainakin vielä pelko on ollut turha. Oon jaksanut tuon 5tuntia yllättävän hyvin, ja aina on päivän päätteeks ollut sellainen olo et kyl tätä pari tuntia olisi vielä jaksanut tehdä.

Mulla on näin ekan kuukauden ajan 20h/vko, jota tein ainakin tän ekan viikon niin että olin neljänä päivänä 5tuntia ja tämä perjantai oli siten vapaa. Mutta katsotaan miten jatkossa. Toisaalta se tuntuu hölmöltä olla vain neljä tuntia, kun näköjään jaksan tuon viisikin tuntia ihan hyvin. Ja tuossa hommassa kun pääsee vauhtiin niin ei malttaisi lopettaa, ja sähköposteja riittäisi kyllä siihen kahdeksaankin tuntiin!

Tää eka viikko on siinä mielessä ollut muista syistä rankka, kun molemmat ipanat kipeinä. Perusfllunssaa vain, ei koronaa. Ei ainakaan oo mitenkään vahvat oireet, nenä vaan vuotaa ja vähän lämpöä vaihtelevasti :D karanteeniinhan he joutui jokatapauksessa, ainakin siihen asti kun päästään testeihin, joita jouduttiin odottaa loppupeleissä neljä päivää. Mennään siis tänään illalla testeihin... Odotan kauhulla sitä kun alle kolmevuotiaalle tungetaan se tikku nenään :(

 Kerron taas jossain kohtaa miten sujuu :)

Aika psykoterapian jälkeen (H)

Siitä tuli eilen kaksi vuotta kun Kelan tukema kuntoutuspsykoterapiani loppui. Tuli pieni herkistyminen kun muisteli tuota aikaa kun Facebook tuppasi naamani eteen muistoja. Terapeuttini oli aivan mahtava, ja sain kolmen vuoden aikana niin paljon itseäni eteenpäin ja vastauksia itsestäni. Vaikka hoito jäikin vähän kesken ja yritimme hakea neljättä vuotta, siinä epäonnistuen. Silloin asiat oli kuitenkin suht hyvällä tolalla ja ajattelin että pärjään kyllä kun hoito loppuu. Kuitenkin saisin kunnalta hoitoa.

Hoitoni kunnallisella... Kun terapia loppui sain tiedon että hoitoni psykiatrian polilla oli katkaistu kun hoitava lääräini olli jäänyt eläkkeelle. Siispä siirryin terveyskeskuksen piiriin. Hoitoni kesti siellä suunnassa puoli vuotta. Puolen vuoden aikana minulla oli aika monta käyntiä, sillä lääkitykseni ei sopinut silloiseen olotilaani ja sitä piti säätää paljon. Joka kerta kun kävin lääkärillä, hän joutui kuitenkin soittamaan ja konsultoimaan jotakuta psykan puolelta. Tätä kun jatkui vähän aikaa, terveyskeskuksen lääkärit totesivat että paras ratkaisu on takaisin psykan polille. Ymmärrän täysin että ei yleislääkärin koulutuksessa ole pitkää jaksoa mielenterveydestä, ja tämän puolen lääkitykset voivat olla yleislääkärille vähän kompastuskiviä. Mutta on se naurettavaa sinänsä että selkeä tapaus (kaksisuuntainen ja epävakaa persoonallisuus) heitetään pihalle psykan polilta, ja laitetaan (en halua loukata ketään tällä) "tavallisten" lääkäreiden hoidettavaksi. Ja mulle se tärkein hoito on aina ollut säännöllinen tukikontakti ja käynnit jossa pääsee keskustelemaan asioista.

Tälläiseen hoitoon pääsin sitten kun minut otettiin psykan polille takaisin. Aloin käydä todella mukavan ja ammattitaitoisen sosiaalityöntekijän juttusilla kahden viikon välein. Välillä tarvittaessa tiheämmin. Sen lisäksi minulla oli lääkärikäynnit lääkkeiden hoidon suhteen ja lausuntojen saamiseksi kuntoutustuen jatkoa varten.

Näin hoito jatkui vuoden. Kunnes nyt viime keväänä korona iski. Hoitotapaamiset siirtyi puhelimeen, ja se lähikontaktin hyöty ja kasvokkain olon tuoma tuen tunne katosi. En saanut näistä puheluista niin paljon apua kun normaalisti olisin saanut. Kaiken lisäksi, sain tietää että hoitava sosiaalityöntekijäni jäisi eläkkeelle. Näin kävi sitten toukokuussa... Tämän vuoden aikana lääkärini vaihtui useaan otteeseen, minulla kävi niin hyvä tuuri että se kenelle alunperin menin ja joka jäi eläkkeelle jonka jälkeen hoitoni katkaistiin, niin hänelle ei ole vielä löytynyt pysyvää korvaajaa, vaan työntekijät ovat olleet lyhytjaksoisia.

Nyt olen ollut kesän täysin ilman hoitoa, kunnes jouduin itkien viime viikolla soittamaan lääkärille ettei tästä tule mitään. Eläkkeelle jääneen sosiaalityöntekijän korvaava tyyppi tulee syyskuussa ja sitten pitäisi minun hoidon taas jatkua. Odotan mielenkiinnolla että millainen tyypi tulee. Tätä ennen sain yhden lääkärikäynnin tuota uutta työntekijää odotellessa. Lääkkeitäni on nyt pelattu uudelleen, vastaamaan olojani, mutta ne ei vieläkään ole kohdallaan. 

Köyhyysrajan alapuolella (H)

Köyhyys ei tarkoita että ihminen on köyhä.

Rahalla ei todellakaan saa kaikkea.

Sosiaalitoimen asiakkuus ei ole kirosana.

Lapsi voi saada hyvän lapsuuden myös ilman suuria summia rahaa.

Lähipiiriin tukeutuminen voi olla joskus vaikeaa.

Ainakin taito budjetoida asioita on kehittynyt, ja osaa käyttää rahaa fiksummin. Ainakin meillä on näin. Ei me juosta aina tarjousten perässä, mutta jos hyvä sellainen tulee vastaan niin totta kai tartutaan siihen.

Myös nettikirpparit on tullut tutuiksi, ja sitä kautta on tutustunut myös uusiin mukaviin ihmisiin

Kun ei ole rahaa tehdä asioita, niin oppii arvostamaan perheen yhteistä aikaa, ja keksimään tekemistä mihin ei tarvita rahaa ollenkaan tai todella vähän.

Osaamme nykyään ottaa apua vastaan.

Olemme oppineet sen mitä elämässä oikeasti tarvitsee. Perhe on se tärkein. Yhdessäolo. Rahalla ei saa kaikkea,. on ollut surullista huomata kuinka joissakin perheissä korvataan läheisyys ja vanhemman poissaolo lahjoilla. Saahan sitä lahjoja antaa, mutta se että sillä korvataan jotain suurempaa ja tärkeämpää on harmi.

 

TUNTEET.

Toivo elää koko ajan..

Toivo "paremmasta", se että voisi joskus antaa lapsille jotain ylimääräistä. 

Suru siitä, että ei voida talvella käydä uimahallissa kun se on niin kallista, ja lapset rakastaa uida. Tai kesällä huvipuistossa kun lapset haluaisivat, Tai yleensä suru siitä, kun joutuu nähdä pettymyksen lapsen kasvoilta kun hänelle ei voi tarjota juuri sitä mitä hän haluaa. Tai joskus jopa jotain mitä oikeasti tarvitsee.

Pelko siitä että rahat loppuu kesken kuun, varsinkin jos tulee yllättäviä menoja, on suuri. Meillä on myös kaksi kissaa, niin niistä täytyy huolehtia myös. Esimerkiksi nyt meillä on toinen kissa kipeänä.... kahdesta kissasta olemme joutuneet luopumaan sen takia että varaa heidän hoitoon ei ole ollut, emmekä löytäneet heille uusia koteja... Tästä on aiheutunut surua. Moni olisi varmaaan sitä mieltä että meillä ei pitäisi olla lemmikkejä ollenkaan sen takia että tälläisiä tilanteita voi tulla...

Viha siitä, että meitä kohdellaan erilailla siksi että olemme köyhempiä kuin jotkut. Se, että ei pysty tarjota lapsille kaikkea, mitä he haluaisivat ja ansaitsisivat.  Viha siitä, että joutuu käydä tämän läpi ikään kuin uudelleen, kun omassa lapsuudessa ei ole ollut paljoa rahaa silloinkaan. Ja viha itseä kohtaan kun en ole ollut työkykyinen ja pysty tarjota lapsille asioita. Tai itselle.

Turhautuminen siitä, kuinka nyt olimme hakeneet miehelle töitä melkein seitsemän vuotta, eikä mikään ole ottanut osuakseen. Vaikka kouluttautui jopa uudelle alalle.

Turhautuminen kun kauppa nostaa tuotteiden hintoja :D

Mutta myös positiivisia tunteita. Se että ollaan kuitenkin pärjätty on auttanut omaa oloa välillä, se että olemme kuitenkin elossa ja voidaan hyvin, Ja meillä lapset on terveitä ja voivat hyvin. Ei heiltä ole kuitenkaan puuttunut perustarpeita. 

Rakkaus lähipiiriä kohtaan. Kuinka olemme saaneet apua kun sitä on tarvittu, niin taloudellisesti ja jaksamisen suhteen. Kuitenkin se on välillä vaikeaa ottaa vastaan isältäni isompia rahasummia, esimerkiksi auton korjaamiseen tai lemmikkien lääkärikuluihin. Arvostan suuresti sitä, että minun isäni ei ole lopettanut auttamista ja tukemista siihen kun minusta tuli täysi-ikäinen, vaan on ollut läsnä koko ajan. Isi <3

Sosiaalitoimen kanssa toimiminen oli aluksi omien lasten syntymän jälkeen pelottavaa ja olin todella pettynyt itseeni. tällekö tielle sitä taas jouduttiin. heillä ei ole ollut huolta lapsista niinkään, vaan äidin jaksamisesta ja siitä miten se vaikuttaa lapsiin. LLisäksi he ovat auttaneet todella paljon. Se on sääli, miten itse aluksi häpesi niin paljon sitä että olemme sossun asiakkaita. Eikö me parempaan pystytä itse. Mutta sitten sen oppikin ottaa vastaan, kun tajusi että ei me oikeasti olisi pärjätty itse. Se apu mitä saimme alkukankeuksien jälkeen oli todella hyvää, saimme niin taloudellista kuin lastenhoidollista apua, sekä keskusteluapua. Olen kiitollinen kuudesta vuodesta mitä olimme sosiaalitoimen asiakkaita. Nyt kun huoli minusta on heidän osaltaan lakannut, kun asiat alkaa menemään parempaan suuntaan oman jaksamisen kanssa, niin kyllä se vähän pelottaa että miten me nyt pärjäämme ilman heidän apua. Mutta tieto siitä, että apua voi aina hakea, lohduttaa. 

Yhteiskunnalle myös kiitos siitä, että olemme saaneet laittaa lapset päiväkotiin. Vaikka mies on ollut työttömänä ja minä itse myös kotona, meidän jaksaminen ei olisi tällä hetkellä niin hyvällä tolalla kuin jos lapset olisivat olleet koko ajan kotona. Poika aloitti päiväkodin kun täytti kolme (hän on nyt 6,5v), ja nuorempi lapsi, meidän tyttö aloitti nyt tämän vuoden alussa (hän täyttää syksyllä 3v). Monet ovat tätäkin katsoneet pahalla, että miksi meillä on lapset päiväkodissa vaikka olemme molemmat kotona. Ja vielä ilmaiseksi, sehän tuottaa vihaa monille jos tämän saavat tietää. Nyt  vanhempi aloittaa eskarin ja pienempi siirtyi päiväkodissa isompien lasten ryhmään.

Elokuun Kodin kuvalehdessä oli pieni sivun juttu minun näkökulmasta millaista on elää köyhyysrajan alapuolella...

Tupakointi loppuu - vai loppuuko? (H))

Heh, aloitettiin maanantaina miehen kanssa Champix-lääkitys tupakoinnin lopettamisen tueksi.

Ens viikolla olisi tarokoitus sitten lopettaa se itse tupakointi. Lääkityksen tokalla viikolla olisi suositus että polttaisi viimeiset tupakat. Odotan kauhulla että miten tää sujuu, ja ekat yöt ilman tupakkaa on aivan tuskaa. Hikeä ja koiran unta :D

Mies on polttanut 24vuotta ja mä oon noin 15vuotta on/off. Raskausajat ollut täysin ilman tupakkaa. Molemmilla menee vähintään se aski päivässä - mulla ehkä jopa enemmän. Päätös lopettaa lähti oikeastaan mieheltä, mutta se oli kytenyt omassakin mielessä vähän aikaa. Herätys asiaan tuli viimeistään silloin kun 6-vuotias poikamme otti pienen oksan maasta ja alkoi ikäänkuin polttaa sitä.. HERÄTYS ÄITI!

Eipä tässä muita uutisia olekaan :D

(Epä)Kiitollinen tästä puhtaasta päivästä (M)

Tänään kun kävelin ulos seuloilta, mieleeni juolahti se lausahdus jota usein kuulee esimerkiksi päihderiippuvaisten vertaisryhmissä. ”Kiitos tästä puhtaasta päivästä/Olen kiitollinen tästä puhtaasta päivästä. ” Ihan mielettömän hienoa. Te jotka noin tunnette ja kykenette sanomaan sen, olkaa onnellisia! Koska jostain syystä minä en vain osaa kuvitella noita sanoja tulemaan ulos suustani. Haluaisin todella että esimerkiksi tänään nähdessäni puhtaan huumetestini, olisin voinut tuntea kiitollisuutta ja hyvää mieltä. Ainoa mitä noissa viikottaisissa tilanteissa tunnen, on ylpeys siitä että pystyn pitämään itseni ja riippuvuuteni hallinnassa. Ongelmana vain on se että miksi niin teen.

(Ja pieni välihuomautus, kyllä, olen huhtikuusta asti käynyt taas seuloilla ja jatkan elokuun loppuun asti koska pian starttaavan terapian kanssa uskon olevani sen verran vahvoilla että en tarvitse seuloja tuekseni.)

Olen rämpinyt puhtaat vuoteni, tai oikeastaan jo hyvän aikaa puhtaat päiväni, toisten ihmisten vuoksi. Siksi, että minun on ollut pakko valita päihteiden ja läheisteni väliltä. Edes jollakin lailla normaali ja turvallinen elämä tässä yhteiskunnassa edellyttää päihteettömyyttä tai kykyä niiden kohtuukäyttöön. Rakastan syvästi perhettäni ja ystäviäni, mutta joskus kipeä pimeys sisälläni on syvempää. Jos olisin lapseton, en tiedä olisiko yksikään ihminen tai asia elämässä minulle oikeasti niin tärkeä että valitsisin päihteettömyyden, mutta lapseni on kaikkeni, ainoa täysin hyvä asia elämässäni, joten vaikka vielä elämäni aikana retkahtelisinkin, ei ole mitään mitä voisin laittaa hänen edelleen.

Toivon kuitenkin, että jonain päivänä tuntisin aitoa halua olla puhtaana itseni vuoksi, en siksi että minut pakotetaan valitsemaan niin. Sitä kohti yritän työskennellä jatkuvasti. Jonkinlainen alku on ollut se, että olen miettinyt itseäni lapsena. Eikö se lapsi joka minä olin, ole aivan samalla tavalla kaikkein arvokkain kuin minun lapseni? On vielä toistaiseksi mahdotonta ajatella että aikuinen, tämänhetkinen minä, olisi niin arvokas että ansaitsisi hyviä asioita. Ei kaiken sen jälkeen mitä olen tehnyt ja mitä minulle on tehty, mutta lapsi sisälläni ansaitsee.

Haluan tahtoa olla puhtaana sen tytön takia, jolla oli kullankeltaiset letit ja leveä hymy, koska muulle kuin hymylle ei ollut tilaa. Sen pienen ihmisen takia joka itki yksin huoneessaan toivottomana ja listasi ruutuvihkoon tuttujen ihmisten nimiä, yritti keksiä kenen luokse voisi mennä kun koti ei ollut koti, mutta repi sivut irti ja heitti ne roskakoriin koska ei keksinyt ketään jolle olisi ollut muuta kuin taakka. Sen säälittävän mytyn takia joka piilotteli koko pitkän päivän leikkikentän liukumäen suojassa pakkasella koska ei kestänyt olla koulussa pilkattavana.

Se loputtoman surullinen, seinän vieriä pitkin kulkeva haamu joka ei kelvannut kenellekään, ansaitsee minun puhtauteni ja ansaitsee hyvää. Kaikkein eniten kuitenkin minun pitää haluta olla puhdas sen tytön takia, joka lopulta kelpasi ja pääsi pois kotoa, piiloon humisevan metsän keskelle siihen huoneeseen jossa oli liian kovaäänisesti raksuttava kello, vaikka aika oli pysähtynyt. Sen, joka

tukehtui hitaasti olemattomiin alkoholilta ja partavedeltä löyhkäävän painon alla, sen painon joka vielä tähänkin päivään asti makaa rintakehäni päällä ja estää minua hengittämästä ja elämästä, vaikka edelleen pyydän sitä nousemaan.

Sen vuoksi minun täytyy haluta olla puhtaana. Sen näkymättömän lapsen jolta vietiin mahdollisuus normaaliin, hyvään kotiin ja mahdollisuus saada opiskella rauhassa. Sen, jolta vietiin mahdollisuus normaaliin ja hyvään lapsuuteen ja nuoruuteen. Joka ei osannut tai saanut olla lapsi, teini tai nuori aikuinen oikealla tavalla.

Ja tietysti myös sen vanhemman teini-ikäisen takia, jolla ei ollut ketään turvallista aikuista vetämässä pois prostituutiosta ja huumeista ja kaikesta siitä silmittömästä pahuudesta mitä siihen maailmaan liittyy.

Sen pienen ja isommankin tytön vuoksi joka ei saanut olla lapsi muttei koskaan opi aikuisuutenkaan. Sen, joka ei kestänyt ajatukset kirkkaina omaa todellisuuttaan vaan kaipaa ikuisesti helpotusta, hakee ympärilleen turvallista lämmintä hattarasumua ja kovaa kuorta joka suojaa koska kukaan ei koskaan suojannut. Minä haluan vihdoin kasvaa jotta voisin olla se suojelija. Suojelija kaikille lähelläni oleville pienille tytöille ja pojille. Suojelija myös kaikille aikuisille lähelläni.

Jonain päivänä, oli se sitten missä ja milloin hyvänsä, minä tunnen kiitollisuutta puhtaista päivistäni ja halua pysytellä puhtaana ITSENI vuoksi. Sitä päivää odotan todella.

Totuus (M)

MITÄ TODELLA TAPAHTUI 25.6.2010

Olen aloittanut tämän kirjoittamisen jo yli vuosi sitten. Se kuvaa hyvin sitä miten vaikeaa tämä on.

En koskaan ole kertonut sukulaisilleni, tuttavilleni ja perheelleni totuutta siitä mikä alkoi 14-vuotissyntymäpäivänäni. Toivon koko sydämestäni että mahdollisimman moni lukisi tämän ja että yksikin uskoisi ja sisäistäisi kertomani. Ei ole mitenkään tarkoitukseni syyllistää ketään mutta tahtoisin saada teidät miettimään asioita kun saatte tietää totuuden.

Minä ymmärrän, että jotkut, varsinkin vanhemmat ihmiset ja miksei nuoremmatkin, ehkäpä jonkinlaisesta ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsineet, ajattelevat että ikäero esimerkiksi 20-vuotiaan ja 13-14-vuotiaan välillä on ihan normaalia. Sen ikäisenä on aikanaan alettu perustaa perheitä. Se on täysin ymmärrettävää. Mutta jo todella hyvän aikaa tässä sivistyneessä valtiossa suojaikäraja on ollut 16 vuotta, ja aivan syystä. Alle 16- vuotias ei ole valmis intiimiin kanssakäymiseen aikuisen kanssa, eikä välttämättä edes omanikäisensä kanssa. Tämän on määrittänyt laki kehittyvän lapsen turvaksi eikä se ole mielipidekysymys. Ajat muuttuvat ja viisastumme jatkuvasti, vain siten ihmiskunta kehittyy eteenpäin. On jokaisen yksilön vastuu opetella ja myöntää että vaikka joskus jokin on ollut oikein, se ei sitä nykytiedon valossa ole.

Tänään, 24:nä syntymäpäivänäni, on kulunut tasan 10 vuotta siitä kun 3 vuotta kestänyt seksuaalinen hyväksikäyttöni alkoi. Kymmenen vuotta olen pitänyt sisälläni totuutta, ja nyt on sen aika tulla ilmi. 

Tämä on jokaiselle joka oli osallisena minun tarinaani. Jokaiselle joka tiesi, luuli tietävänsä, näki, kuuli.

En ole pyytänyt paljoa, oikeastaan en mitään. Olen selviytynyt yksin hirvittävä kipu sisälläni kymmenen pitkää vuotta. Mutta nyt pyydän yhtä asiaa. Olkaa kilttejä, ja uskokaa minua. En keksi yhtäkään järjetöntä tai järjellistä syytä miksi valehtelisin tästä asiasta. On osittain minun syytäni, että olette ehkä valinneet väärän puolen tai ette puuttuneet tarpeeksi, koska enhän minä ole kertonut mitä oikeasti tapahtui. 

Nyt kerron, ja toivon että tämä muuttaisi asioita. Että voisin saada tärkeitä ihmisiä takaisin elämääni. Että voisin katsoa vuosien ulkopuolisuuden jälkeen sukulaisiani silmiin ja te näkisitte minut toisin. Minä ikävöin lapsuuden turvallista henkilöä joka tuntui isoveljeltä. Jos et usko mitä pian kerron, ja jatkat kaveeraamista hyväksikäyttäjäni kanssa, toivon, että katkaiset kaikki siteet minuun lopullisesti etkä tavatessamme juttele niitä näitä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minkä ikäinen vanhin tyttäresi on nyt? Minä pyydän, ja rukoilen, ettet anna hyväksikäyttäjäni tavata lapsiasi ilman valvontaa, jos et pysty katkaisemaan välejä häneen.

Koen myös että kokemusasiantuntijana on tärkeää puhua aiheesta, vaikka tämä tuntuu valtavan nöyryyttävältä ja pelottavalta. Tässä ei ole kyse vain minun tarinastani.

Toivon että tällä voisin kenties rohkaista muitakin uhreja kertomaan totuuden, tai että voisin tämän avulla antaa jonkinlaista tukea muille. Tämä on myös jokaiselle joka on itse joko kokenut tai nähnyt saman. Jokainen meistä tuntee jonkun joka on kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä tai muuta seksuaalista väkivaltaa. Tämä koskettaa jokaista. Oikeastaan, tämä on kaikille.

Asioita, joita minä sanoin ensimmäisen kerran kun se tapahtui:

- Mä täytän tänään neljätoista

- Voitaisiinko vaan jutella

- Mä en oo varma haluanko

- Mua pelottaa

- Mä en halua

- Älä

Asioita, joita minulle sanottiin ensimmäisen kerran kun se tapahtui:

- Oot kyllä ikäistäs vanhemman näköinen/kypsemmän oloinen

- Tässä sulle juotavaa

- Juo nyt vaan, tässä lisää

- Olen ollut sua nuoremmankin kanssa (12v)

- Sammuta puhelin että kukaan ei löydä sua

- Shh, ei mitään hätää, nyt vaan tehdään näin

- Otan tän kumin pois, haet jälkiehkäisyn aamulla

Minä sanoin että en halua. Minä en kuitenkaan tapellut vastaan enkä vastustellut vaan lamaannuin paikalleni. Se ei tarkoita, että olisin halunnut sitä.

Kun se oli ohi, hän nukahti tyytyväisenä. Minä tuijotin seinää. Tuijotin kattoa. Kello raksutti liian kovaa ja pahaenteisesti. Minuun sattui ja tunsin oloni likaiseksi vaikka olin peseytynyt. Se sama likaisuuden tunne on minussa vielä tänään, tuhansien suihkujen jälkeenkin. Makasin paikoilleni jähmettyneenä aamuun asti. Jokin alkoi kehittyä pääni sisällä. Olin rikki eikä mieleni kestänyt ymmärtää totuutta. Joten minä katselin miestä vierelläni ja päätin rakastua, ei, rakastuin. Ajattelin, tässä on ihminen joka välittää minusta, jolle minä kelpaan. Olin vain ollut intiimisti hänen kanssaan kuten ihmisillä on tapana.

Pahinta ei ollut se mitä tapahtui sinä yönä, vaan se mitä ei tapahtunut seuraavana päivänä. Kun sain luvan lähteä kotiin, kysyin tutulta taksikuskilta olisiko apteekki auki sinä päivänä, mutta hän tuhahti että ei ole. Hän kuljetti koululaisia. Hän tiesi minkä ikäinen olin, ja mitä hän teki? Mulkoili halveksuvasti. Kotonani minua odotti isäpuoleni, joka oli sitoutunut pitämään minusta huolta, olemaan minulle isä ja suojelija, ottanut minut lapsekseen. Ja hän vain naureskeli katsoen samalla päästä varpaisiin kuin roskaa. Menin omaan huoneeseeni, vaihdoin valkoisen likaantuneen juhlamekkoni paksuihin collegehousuihin ja liian isoon t-paitaan koska tunsin oloni turvallisemmaksi niin eivätkä mustelmani näkyneet niin selvästi. Käperryin sänkyyn sikiöasentoon. Kuukautiseni eivät alkaneet silloin kun piti, mutta en kertonut siitä kellekään. En edes, kun sain varmistuksen sille minkä jo tiesin. Enkä siitäkään, että eräänä päivänä, pitkän ajan kuluttua, minuun alkoi sattua todella paljon ja vuosin verta enemmän kuin koskaan. Raskautuminen raiskauksen/seksuaalisen hyväksikäytön johdosta ja keskenmeno ovat sellaisia asioita joita kenenkään ei ikinä pitäisi joutua kokemaan, varsinkaan lasten.

Pirstaleiksi lahonnut mieleni kehitti pakkomielteen, harhakuvan. Seuraavat kolme vuotta elin vain tekstiviestistä ja puhelinsoitosta ja muutamasta harvasta tapaamisesta toiseen. Vaikka tapasimme fyysisesti vain harvakseltaan, olin näkymättömän talutushihnan päässä. Hän ilmoitti tekstiviestein aina kun näki minut jossain. Kertoi miten minun pitäisi muuttaa ulkonäköäni tai pukeutua niin että miellyttäisin häntä. Manipuloi ja käytti henkistä väkivaltaa. Väitti välittävänsä, että olin hänelle erityinen, jopa rakkaudesta puhuttiin.

Olen saanut anteeksipyynnön, useamminkin kuin kerran. Olen saanut kuulla tai lukea sanat : ”Olen todella pahoillani siitä mitä tein sinulle. 

KUINKA NORMAALIA ON INTIIMIN KANSSAKÄYMISEN JÄLKEEN PYYTÄÄ TOISELTA OSAPUOLELTA ANTEEKSI SITÄ MITÄ ON TEHNYT?

Minä en tiedä. En todella tiedä. Koska ei minulla ole ikinä ollut harmainta aavistustakaan siitä mikä tuolla saralla on normaalia tai sopivaa, väärin tai oikein. Mutta jos tämä ei riitä todisteeksi, niin ei sitten mikään.

Miten raiskaus ja siitä syntynyt vuosien hyväksikäyttö on vaikuttanut minuun?

- En koskaan ole oppinut mitä todellinen rakkaus on ja mitä siihen kuuluu. Vasta viime vuosina olen saanut tilaisuuden opetella sitä.

- Minulle ei koskaan kehittynyt normaalia seksuaalisuutta tai seksuaalikäyttäytymistä. Joko riekun ympäriinsä täysin vastuuttomasti ja hallitsemattomasti yrittäen hakea hyväksyntää ja teen asioita joita en haluaisi vain koska kuvittelen että se on minun osani tässä maailmassa koska olen nainen. Tai sitten seksi tai mikä tahansa läheisyys tai kosketus tuntuu vastenmieliseltä ja välttelen sitä viimeiseen asti.

- En tunne rajojani tai oikeastaan niitä ei ole ollenkaan.

- Kehoni on minulle vieras ja ikäänkuin vääränlainen, en tunne sitä.

- Päädyin tekemään seksityötä jo alaikäisenä koska uskoin että kehollani tai minulla ylipäätään ei ollut enää mitään arvoa.

- Päädyin väkivaltaisiin ja muutoin myrkyllisiin suhteisiin.

- Muutuin tunnekylmäksi, empatiakyvyttömäksi ja katkeraksi. Menetin oman itseni. Haluan vain satuttaa ja manipuloida ja huijata muita, ikäänkuin se poistaisi oman kipuni.

- Sairastuin persoonallisuushäiriöihin, krooniseen masennukseen, paniikkihäiriöön, erilaisiin syömishäiriöihin, traumaperäiseen stressioireyhtymään, vaikeasti oireilevaan dissosiaatioon sekä krooniseen unettomuuten joista kaikkien kanssa kamppailen edelleen eikä loppua näy.

- Päädyin turruttamaan kipuani ja sekavia tunteitani päihteillä joka lopulta johti siihen että olin syvällä huumemaailmassa ja tulen kamppailemaan addiktioiden kanssa loppuelämäni.

Kymmenen vuoden ajan päälläni on ollut raskas pimeys joka ei liikahdakaan vaikka yritän työntää sitä pois, anelen sitä lopettamaan. Se estää minua hengittämästä ja elämästä.

Jos koet seksuaalista väkivaltaa (ahdistelua, hyväksikäyttöä tai raiskauksen), kerro totuus sitten kun olet valmis. Hae apua. Puhu läheisillesi ja kelle tahansa luotettavalle ihmiselle.

Laitan tähän muutaman linkin jotka saattavat olla hyödyllisiä.

https://tukinainen.fi/

https://suomendelfins.fi/

https://www.yhdistyslovery.com/loverylapsiin-kohdistuva-seksuaalinen-hyvaksikaytto

Etsi myös rohkeasti tietoa oman asuinpaikkasi palveluista ja mahdollisista vertaistukiryhmistä. Huomioi myös poliisin suosittelemat kriisitukikeskukset. Et ole yksin.

Minä olen myös aina valmis kuuntelemaan, tukemaan ja ohjaamaan oikeanlaisen avun piiriin, vaikka kädestä pitäen. Voit ottaa yhteyttä sähköpostilla mariafalt07@gmail.com tai Facebookista löydät minut nimellä Maria Fält, tai Instagramissa nimimerkillä borderline_babe. Minun kutsumukseni on olla täällä sinua varten.

Jos olet aikuinen joka tuntee vetoa lapsiin tai nuoriin teini-ikäisiin, tämä ei tarkoita sitä että olisit rikollinen. Jokaisella on oikeus tuntea vetoa mihin tahansa, kunhan halujaan ei toteuta. Jos kuitenkin päädyt tekemään seksuaalista väkivaltaa avun hankkimisen sijaan, olet rikollinen ja olet tehnyt kammottavan teon. Elämäsi on varmasti todella raskasta ja täynnä ristiriitaisia tunteita, mutta apua on saatavilla. Hakeudu hoidon piiriin, sekä oman hyvinvointisi että muiden turvallisuuden vuoksi.

Suunnitelmat muuttuu (H)

Niin vaan ne suunnitelmat muuttuu. 

Tästä tulee lyhyt ja ytimekäs postaus.

Vitutus on liian suuri kirjoittaa enempää.

Mies aloitti tänään työt, ja ne loppuikin sit siihen.

Kuulemma työkokemus ei sittenkään riitä.

Asenne ja innostus töitä kohtaan oli kohdillaan, mutta kokemus vain ei ollut heille riittävä.

Pettymys miehellä on suuri. Tosi suuri. Ja vitutus.

Se siitä sitten....

Työnhaku jatkukoon.

Uusi sivu elämässä (H)

Huihaihei. 

Koko perheen elämä mullistuu seuraavien kolmen kuukauden aikana :o

Miehelle soitettiin maanantaina. Aivan puskista tuli puhelu. Oltiin jo ehditty asennoitua että kesä menee taas työttömänä. Mutta eeei. Töitä tuli ukolle. Ensin kylläkin kuukauden koeaika, mutta kuulemma jos ei räplää puhelinta ja lorvi työpaikalla tekemättä mitään niin jatkolle ei pitäisi olla ongelmaa.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä että saan kesän ajan olla "oikeasti" kotiäiti. Hoitaa kodin ja lapset niin, että en voi kokea pahaa mieltä siitä että mies tekee vähemmän, hänhän käy sitten töissä. Lapset on päiväkodissa vielä yhden tai kaksi viikkoa, en ole vielä päättänyt satavarmaksi. Sitten ne jää kotiin kesälomalle, jolloin ollaan sitten kolmistaan kotona kun isi on töissä. (APUA :D ) Tällä hetkellä mulla on sentään ollut oikeus nalkuttaa välillä jos se vaan lorvii kun molemmat ollaan oltu kotona. Mutta älkää ymmärtäkö väärin - olen oikein tyytyväinen tulevaan :) Mielelläni hoidan asiat ilman että koen tarvetta nalkuttaa tai muuten vaan olemaan ämmä :D 

Ukon itsetunto pomppasi kattoon heti kun sai tietää että töihin ollaan menossa. Ihana nähdä toinen niin iloisena ja tyytyväisenä itseensä. Haaveena on hänellä ollut koko ajan että pystyisi elättää perheensä ja tehdä jotain järkevää. Koko Tampereella asumisen ajan mies on ollut työttömänä. Olemme 6,5vuotta aktiivisesti hakeneet töitä hänelle mutta mikään ei vaan ole tärpännyt tänä aikana. Oli hän kaksi vuotta koulussa tuossa välissä, aikuiskoulutuspuolella, mutta samaan aikaan haettiin töitäkin koko ajan. Uskomatonta että näin korona-aikana kun töiden saanti on monilla tuhat kertaa vaikeampaa kuin "normaalilla" aikakaudella niin nyt sitten ukolla tärppäs <3

Sitten kun kesä on ohi alkaakin taas uudenlainen ajanjakso. Mulla alkaa työkokeilu ja koulu. Pojalla alkaa eskari. Ja tyttö siirtyy päiväkodissa isojen ryhmään. Kaikille siis tulossa muutoksia. Jännittää tosi paljon.

 Työkokeiluun menen tosi hyvillä mielin, kun tiedän että se alkaa kevyesti ja tunnit lisääntyy pikkuhiljaa. Ei siis kovin suurta stressiä tästä. Mutta kouluun meno jännittääkin sit tosi paljon. Sekaan vaan muiden kanssa ja täysillä tunneilla sit eteenpäin... Ihana päästä elämään vähän niinkuin normaalit ihmiset :D Sellainen oikea, tasainen, järkevä- ajankäytöllinen arki. En ole satavarma olenko täysin työkykyinen vielä, mikä pelottaa paljon, koska en haluaisi, että koulu jää kesken. Mutta kuulemma tuo on sellainen opiskelupaikka jossa voidaan joustaa vähän asioissa - ainakin toivotaan että asia on niin.

Työkokeilu on sellainen joka kestää arvioilta 1-3kuukautta, tästä sovimme tapaamisessa ensi viikolla. Mulla todennäköisesti se menee yhdellä tai kahdella kuukaudella kun koulupaikka odottaa taustalla. Pakko kokeilulla todistaa eläkeyhtiölle että olen hyvä sijoitus opiskelun suhteen, jolloin he voisivat tukea opiskeluni, ettei tarvitsisi mennä opintotuella opiskelemaan, joka on paaaaljon pienempi kuin saamani kuntoutustuki. Koen olevani hyvä sijoitus, sillä olen aina koulussa ollessani ollut ahkera ja tehnyt asiat kunnolla, niinkuin olen oikeastaan kaikessa mitä teen. Jos jotain aloitan, niin pyrin tekemään sen loppuun, oman olonikin kustannuksella. Se tässä onkin sitten se ainoa asia mikä jännittää, etten pala loppuun. Ainakaan liian nopeasti. 

Tapanani on aloittaa asiat täysillä ja painaa täysillä, kunnes ei ole voimia tehdä ollenkaan enempää, ja silloin tiputaan kovaa ja korkealta. Jokainen koulu jonka olen aloittanut, on mennyt niin, että aloituksesta hetki niin on puhjennut mania :DD Tällä kertaa olen oppinut itsestäni jo jotain tän about 9vuoden opiskelemattomuuden aikana. Olen oppinut kuinka hallita sitä oloa (sitten kun tunnistan) et nyt lähtee liikkeelle liian lujaa. Olen opettanut miehen huomaamaan itseäni aiemmin milloin alkaa lähteä lapasesta. 

Opiskelua odotan oikeasti innolla. Etenkin sen takia että sitten voi sanoa et mulla on paaljon paremmat mahdolisuudet työllistyä tulevaisuudessa kun saan jonkun tutkinnon mun taustalle, muutakin kuin ylioppilaan paperit. Niillä vois melkein pyykiä pyllyä. Toivotaan että merkonomeille löytyisi parin vuoden päästä töitä hyvin :D Niin, siis menen opiskelemaan itseni merkonomiksi. Rakastan paperinpläräystä ja tietokoneella oloa ja asiakaspalvelua ja numeroita (en numeroita kuitenkaan niin paljon että haluaisin kirjanpitäkäksi). Joku sihteeri olisi aivan UNELMADUUNI.

Positiivista tässä kaikessa on ehkä se, että nyt me voidaan alkaa saada meidän taloutta kuntoon. Jos ukko nyt saisi vakkaripaikan, pystyttäisiin hakea lainaa ja maksaa mun velat pois ulosotosta. Pystyttäisiin käydä kaupassa ilman laskinta. Se olisi unelma. Kyllä sitä järki pidetään päässä ja edelleen eletään budjettia tehden, mutta se ettei tarvii kaupassa pelätä et meneekö kassalla ostokset vaikka 50cent yli tilin saldon... Noloa! Onneks tässä on silleen harjaantunut hyvä matikkapää, kun laskee päässä aina sitä mukaa kun laittaa tavaraa kärryihin :D

Tulevaisuuttakin mietittiin eilen kun lapset oli päiväkodissa ja oltiin hetki ulkona nauttimassa auringosta. Oli mielenkiintoista pitkästä aikaa taas jutella että millaisena me se nähdään, ja huomata kuinka samanlaiset meidän visiot on edelleen toistemme kanssa ja verrattuna siihen mitä aiempina vuosina oltiin juteltu. Ei me haaveilla miljoonista ja Ferrareista, vaan hyvästä perusarjesta. Omakotitalo en ehkä ainoa sellainen isompi juttu mikä olis molempien toivelistalla joskus. Tai edes oma omistusasunto.

Mua jännittää paljon myös tuo esikoisen eskariin meno. Kuinka se pärjää siellä... Onneksi koulu jatkuu integroidussa ryhmässä niin siellä pystytään ottamaan lapsen erityisyys huomioon edelleen. Ja jännittää yleensäkin tuo, miten saadaan aikataulutettua kaikki päiväkotiin/kouluun viemiset ja hakemiset sun muut. Ukko menee kuitenkin seiskaan töihin niin mulle jää todennäköisesti sit lapsien vienti ennen koulua. Kauheeta ajatella kuinka aikaisin lapset joutuu mennä jo. Mut eikös se oo aika normaalia arkea monelle lapselle jos vanhempi tekee sitä about kahdeksan tunnin työpäivää...

Mutta joo. uusia tuulia elämässä. Jännääääääää!!!

Masennuskausi kurkistelee nurkan takana (H)

Vähän olisi sellaiset fiilikset että masennus alkaa taas näyttää merkkejään.
Tämä "karanteenissa" olo ja sosiaalisen elämän puutos vaikuttaa muhun heti. 
Oon niin sosiaalinen eläin, ja tarvitsisin sen henk.koht kasvokkain olemisen. On sitä 
tullut ylläpidettyä suhteita tietenkin tänä korona-aikana, videopuheluilla sun muilla, 
ja aktiivisesti toimin KoKoAn hallituksen eri työryhmissä jossa se ihmiskontakti 
tulee läppärillä - mutta ei se korvaa sitä oikeaa ihmiskontaktia. Kauhea ikävä painaa 
läheisiin ja ahdistaa kun ei tiedä koska heitä saa taas tavata kasvokkain.

Olen yrittänyt aktivoida itseäni eri tavoilla, yrittänyt jaksaa siivota ja touhuta lasten 
kanssa. Mutta nyt kun sain äitini muuton hoidettua, johon meni kaksi viikkoa kauheeta säätämistä, niin nyt on mehut pois. Ei jaksa mitään. Pyykkikoneen päälle laittaminenkin
vaatii niin ison ponnistuksen ettei ole tosikaan. KoKoAn hallitushommat on ollut oikeastaan ainoat asiat mitä on jaksanut tehdä, ja halunnut tehdä - ja on ollut innoissaan tekemässä niitä. Muuten kaikki tuntuu pakkopullalta.

Lisäksi minua ahdistaa ihan sikana se, että mun hoitokontakti on nyt tauolla.
Tai oikeastaan jatko on täysin auki. Kun minua "hoitanut" sosiaalityöntekijä jää nyt
lomalle ja siitä sitten eläkkeelle niin hoitoni jatko on täysin auki ja se menee joka
tapauksessa jonnekin alkusyksyyn kuulemma. Lääkärisuhde onneks pysyy samana, 
mutta sen kanssa hoidetaan vaan kuntsarin jatkot ja lääkitykset. Joten ei paljon lohduta.

Lapsien kanssa olen yrittänyt jaksaa, mutta väsymys painaa ihan sikana. Nukun ehkä
liikaa jopa, mutta en vaan meinaa pysyä iltaisin hereillä ja aamuisin tekisi mieli jatkaa 
vain unia. Ja päikkäreille menen välillä nuoremman ipanan kanssa. Ulkona yritän käydä 

Itsetuhoiset ajatukset ovat onneksi pysyneet jossakin kaukana, mistä olen todella todella
onnellinen! Yleensä ne tulee ensimmäisten joukossa kun masennuskausi alkaa näyttää
merkkejään, ja siitä huomaan vasta että nyt on jotain vialla. Jotenkin tuohon jatkuvaan
väsymykseenkin tottuu ja oppii elämään sen kanssa. Mietin vaan että miten saisin
itseni jotenkin jaksamaan iltaisin valvoa vähän pidempään ettei tulisi nukuttua kellon ympäri.
Koska varmasti tuo liikaa nukkuminenkin väsyttää! Eikö?

Minä ja alkoholi (H)

Alkoholi.
En kannusta ketään juomaan. En tuomitse jos juot. Kerron vain omista kokemuksista.

Nuorempana sitä tuli nautittua enemmänkin. Yläaste ikäisenä ensimmäisen kerran join äidin baarikaapin tyhjäksi ja lääkekaapin. Ensimmäinen kokemus alkoholista ei siis mukava.
En yläasteella muuten juonut juuri ollenkaan, mutta lukioaikana sitten tutustuin siihen paremmin. Ysin päättäjäisbileisiin äiti osti ensimmäisen "luvallisen" pullon.

Lukioaikana mulla oli iso kaveriporukka jonka kanssa tuli sitten juhlittua. Oli lukiobileitä ja sitten erikseen omien kavereiden bileitä. Sitten kävin siskon ja serkkujen kanssa bilettämässä. Join jo alaikäisenä, ja kävin baareissa. Ajokortin saatuani olin pääasiassa kuskina.

Ammattikorkeakoulussa jossa olin vuoden, olin mukana huvitoimikunnassa, ja olin pääasiassa opiskelijabileissä töissä. Lisäksi olin baarimikkona opiskelujen ohessa ja sen jälkeen, ja pääasiassa tiskin takana, en edessä. Kun muutin omilleni, niin pidin kavereille bileitä ja tuli sitä alkoholia jonkin verran nautittua. Ei kuitenkaan niin että sitä voisi sanoa millään tavalla ongelmaksi, tissuttelua se pääasiassa oli.

Lasten syntymän jälkeen, syystäkin, alkoholin käyttö on vähentynyt huomattavasti. Joskus tulee juotua lasi viiniä silloin tällöin, ja jos saadaan lapset hoitoon niin voi ottaa muutaman lasin enemmän. Juhlatilanteissa saatetaan sitten ottaa enemmänkin, mutta ei enää kaatokännejä. Tissuttelua vain.

Miten alkoholi minuun vaikuttaa?

Nuorempana alkoholi ei vaikuttanut käyttäytymiseeni mitenkään ihmeellisesti erilailla kuin muihinkaan. Tuli itkupotkuraivareita ja humalaista pikkusekoilua. Ei sen kummempaa. Vasta 21vuotiaasta eteenpäin on pari kertaa alkoholia nautittuani tullut "kohtauksia". Lisäksi riskikäyttäytyminen ja impulsiivisuus voimistuu, etenkin jos on menossa maniavaihe.

Muutaman lasin jälkeen on mukava fiilis. Rentoutunut. On kivaa ja hauskaa. Seksuaalinen viettti herää :D Pystyn kuitenkin juoda aika paljon ennen kuin alkaa seuraava vaihe. Sitten kun juominen lisääntyy niin tulee herkkä fiilis, tosi itkuherkkä ja suuttumisherkkä, otan itseeni helposti. Sitten tulee oksennus. Aamulla on jo parin lasin jälkeen krapula. Ei oo mun juttu juoda paljon. Nykyään. 

Ammattikorkeakouluaikana pystyin juoda keissin kaljaa ja pullon viinaa eikä tunnu missään eikä ollut krapulaa. Ei tullut itkupotkuraivareita eikä oksennusta. Olin uskomattoman "hyvä" juoja. Vaihtareiden kanssa oli kivaa ja hauskaa ja bilettäminen oli loistavaa.

Kohtaukset ovat olleet vaihtelevan rankkoja.

Kerran päädyin putkaan. Tosin en tiedä sainko baarissa lasiin jotain vai johtuiko vain neljästä lasista viiniä. Kohtauksessa makasin keittiön lattialla ja potkin kaappeja ja sekoilin jotain omiani. Kaverit soitti ambulanssin mutta paikalle tuli myös poliisit. Kaverit sanoi että jossei Hilkkaa viedä sairaalaan niin sit se jää tänne, mut poliisit veikin mukanaan. Olisin kuulunut rauhoittavien kanssa sairaalaan. Elämäni toisiksi kamalin yö tuli vietettyä putkassa.

Elämäni kamalin yö oli hääyöni. (Koomista kyllä.) (Kamalin siksi, että pelkäsin kuollakseni että kohtauksen takia multa viedään lapset, ja menetin kaksi ystävää....) Tietenkin häissä tuli nautittua alkoholia. Kohtaus saattoi myös johtua siitä, kun kahden vuoden suunnittelustressi laukesi. Voisi melkein sanoa että se oli jonkin asteinen "psykoosikohtaus". En itse edes muista tästä paljoa, mutta olen ollut sekava ja mulle soitettiin ambulanssi. Ambulanssimiehetkin nauroi että ei heitä siellä tarvita, vaan olen vain kännissä... 

En aio lopettaa alkoholin käyttöä. Juon lasillisen viiniä rentoutuakseni. Saatan vetää bileissä vähän enemmän. Jos kohtaus tulee niin tulkoon. En juo kuin turvallisessa seurassa. Joku tuttu on aina mukana, niin se tietää miten toimia. SE ON TÄRKEÄÄ: Turvallinen seura ja että vähintään yks tietää mitä tehdä. Mihin soittaa tai kuinka rauhoittaa tilannetta.

Siinä vähän kokemuksiani alkoholista. 

Oireilua ja aikajana (H)

Mietin jossain kohtaa aiemminkin että laittaisin nämä tänne.

Nämä ovat minulla joskus (riippuen esityksen aiheesta) materiaalina kokemusasiantuntijaluennoilla.

Ensimmäisessä kuvassa on elämäni aikajana. Tätä harkitsin pitkään laitanko tätä esille julkisesti, mutta sitten totesin että tämä auttaa hahmottamaan minua, ja elämääni.

Ei tässä kuitenkaan todellakaan täysin avaudu kaikki, mutta vähän jotain pientä. Ja jos joku tuttu näkee tän, niin ehkä auttaa heitäkin ymmärtämään. Aikajanalla näkyvät itselle tärkeät ja merkittävät sekä jollain tavalla suuresti vaikuttaneet elämäntapahtumat.

Tässä toisessa kuvassa kuvailen vähän oireiluani elämän arjessa. Alunperin oli tarkoitus että vihreät nuolet kuvaavat enemmän maniaa ja vaaleanpunaiset masennusta, ja siniset oireilua yleisesti, mutta sitten huomasin että tätä voisi ehkä vähän muokkailla sillä jotkut menee vähän miten sattuu :D Mutta ainakin teksteistä saa jotain ymmärrystä, toivottavasti.

Ehkä tästä oli apua jollekin tutustumaan minuun paremmin, ehkä ei. Itselle koin tällä hetkellä vain tärkeäksi jakaa tämän jutun...Ehkä osittain siksi, että juuri oli keikka jossa näitä kävin läpi taasen, mutta tän julkaisun voi aina poistaa :D

Oireilu kuvaa saa käyttää jos haluaa itsekin omiin tarkoituksiin jos sen kokee sopivaksi :D

Elämää karanteenissa (H)

Huoh.
Yksi sana joka kuvaa tätä kaikkea. Tää on niin ahdistavaa aikaa, varsinkin kun itsellä menossa sekamuotoinen vaihe, jolloin koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain mutta kroppa ei vaan anna periksi. Siivoaminen alkaa jo kyllästyttää, sitä ei jaksa tehdä joka päivä. Mutta mitä sitä sitten tekisi. No LEIVOTAAN. Sitä on tullut tehtyä ihan liikaa, ja tätä myöden myös on tullut syötyä liikaa. Facebookia seuranneena todennut ja huomannut että tämä on melko yleinen ongelma tällä hetkellä. Ajantappamiseksi leivotaan herkkuja ja kokkaillaan kaikkea hyvää ja sitten ne syödään, ja kun kävely ulkona alkaa jo pikku hiljaa kyllästyttämään niin sitä vain paisuu ja paisuu... 

Itse olen saanut itseni jopa vapaaehtoisesti kävelylle ja ulos, mikä on todella harvinaista.. Yleensä kartan liikkumista viimeiseen asti. Olen pakon edessä kun auto on remontissa, niin vienyt poikaa kävellen päiväkotiin, ja se on loppupeleissä tuntunutkin aika kivalta. Aamuisin sellainen 3,5km lenkki. Ja jos joku ihmettelee, niin poika on erityislapsi, joten saa olla päiväkodissa. Nuorempi vauveli, neiti 2,5v onkin sitten kotona ja pitää kiireisenä.

Neidin "avulla" sitä on pysynyt jonkinmoiset rytmit, kun on pakko herätä ja syödä aina tiettyihin aikoihin. Ja pojan päiväkodin avulla olen pysynyt kärriyillä siinä mikä päivä on menossa :D Muuten jos olisin yksineläjä tässä karanteenissa, niin olisin varmaan jo lahonnut totaalisesti ja seonnut viikonpäivissä.

KoKoAn hallitukseen päästyäni on tullut hilluttua koneellakin vähän enemmän, kun ollaan kokoustettu Zoomin välityksellä. Lisäksi ainoat ihmissuhteen ylläpidot on vedetty nettitreffeillä videopuheluilla viiniä juoden :D

Olen yrittänyt saada aivoni sellaiselle moodille, että jaksaisin sen ajan mitä tämä epidemiakaranteenihärvelimikälie kestää, mutta ajatus siitä että tää kestää vielä vuoden on ihan kammottava. Oon niin ylisosiaalinen ihminen että tarviin mun ihmissuhteet, ja haleja ja läheisyyttä ja rakkautta, onneksi sitä saan mieheltä ja lapsilta, mutta haluan nähdä ihmisiä ihan oikeesti. Tää on ihan perseestä.

Nautin niistä hetkistä suunnattomasti kun pääsen yksin kauppaan. Tai tällä hetkellä siskon kyydillä kun auto on remontissa. Se hetki erossa kotoa olevista ihmisistä on tämän hetken ainoa hengähdystauko siitä arjesta mitä tullaan tässä vielä ikuisuus elämään. Rakastan perhettäni, mutta kyllä sitä oikeesti tarvii sekunnin itselleen silloin tällöin. Ja parisuhde voi paremmin jos ei olla 24/7 yhdessäääääääää... argh.

Mutta onneksi tänään pääsen kauppaan, ja aion nauttia siitä täysillä!

Miten sinä jaksat?

Uusi vuosi - uudet kujeet (H)

Vuosi nyt on ollut jo pari kuukautta mutta.. :D

Hui että kun jännittää.
Elämässä alkaa uudet tuulet puhaltaa!

Aloitin marraskuussa Koulutetut Kokemusasiantuntijat Ryn (KoKoA ry) Pirkanmaan
aluevastaavana ja nyt viime viikonloppuna mut valittiin myös hallitukseen! VAU! (Kiitos luottamuksesta <3 ) Olen aika aktiivisesti aloittanut nyt tuon KoKoAn aluetoiminnan, 
heti otin yhteyttä alueen muihin toimijoihin ja käynnistin kahvittelut alueen kokemusasiantuntijoille. Odotan mielenkiinnolla mitä kaikkea sitä saankaan aikaan ^_^

Kävin Kelan Ammatillisen kuntoutusselvityksen ensimmäisen jakson ennen joulua. 
Suunnitelmissa olisi nyt työkokeilu, jossa selvitellään onko harkitsemani ala
minulle sopiva, ja sitten olisikin vuoro hakea syksyksi opiskelemaan! ÄÄK! 
Oon miettinyt merkonomin tutkintoa, kun kakssuuntaisen takia toi säännöllinen 
päivärytmi on tosi tärkeä. Ja en vuorotyöhön kykene, ei toivoakaan. Nyt on vahvasti
auki että millä tasolla sitä alkaisin opiskella, AMK tutkinto sytyttäisi kovasti, mutta
neljä vuotta koulun penkillä ei. Aikuiskoulutuksen puolella olisi kiva mennä suorittamaan
tutkintoa, mutta se on melkeinpä oppisopimuspohjalla, ja pitäisi olla työpaikka sit jo
tiedossa - ja sitä ei meinaa löytää nykypäivänä kun suhteilla :( ja amikseen jänskättää 
mennä sinne peruskoulusta tulleiden joukkoon tälläisenä kolmekymppisenä vanhuksena :D

Työkokeilun aloitan heti kun eläkeyhtiö hyväksyy paikan, ja oon käynyt fysioterapeutin 
tutkimukset jossa katsotaan mun työkykyä suunnittelemalleni alalle. Paikka olis melkein
jo tiedossa, nyt vaan odotellaan koska se alkaisi...

Meillä aloitti myös pikkuneiti päiväkodin vuoden alussa, joten nyt on aikaa tehdä ja
panostaa omaankin oloon vähän enemmän. Ja syksyllä alkaisi isommalla eskari.. 
Kylläpäs oma olo on vanha kun nuo ipanat kasvaa :D

Mutta siinä vähän kuulumisia :) <3

Voiko ahdistuksesta päästä eroon? (A)

Ahdistus ja synkkyys ovat olleet osa minua lapsuudesta asti. Suuren osan elämästäni päässäni ei ole ollut tilaa millekään muulle kuin sille, että olen miettinyt mikä kaikki voi mennä pieleen. Raha loppuu enkä voi ostaa ruokaa, sairastun, jään yksin. Tämmöisiä pelkoja pyörittelen mielessäni vähän väliä, vaikka asiat olisivatkin kunnossa. Aina vähän aikaa olen jaksanut keskittyä opiskeluun, töihin, tässä hetkessä elämiseen, juuri sen verran että olen suoriutunut välttämättömistä asioista. Mutta sitten, erehdyn ajattelemaan että nyt ei olekaan pieneen hetkeen ahdistanut ja hätäännyn, koska olotila on minulle outo. Alan kehitellä jotain mistä ahdistua. Ihan varmasti liesi jäi päälle kun lähdin reissuun ja nyt koko kerrostalo savuaa. Jos ei muuta tule mieleen niin katson uutisia ja ahdistun jostain sodasta toisella puolella maailmaa.

Miksi minulla on jatkuva tarve olla ahdistunut? Mitä ahdistuksen tilalle tulisi, jos osaisin päästää siitä irti? Kirjoittaessa ja piirtäessä pääsen toisinaan hetkeksi irti ahdistuksesta, koska keskityn siihen mitä teen enkä ehdi pyöritellä kauhuskenaarioita mielessäni. Mutta aina kun lopetan se hiipii takaisin. Vaikka olisin juuri kokenut huikeaa onnistumisen riemua onnistuttuani vihdoin piirtämään sammakon näköisen sammakon, ahdistus alkaa kuiskia että eihän tuo tekele ole mistään kotoisin, sinusta ei ole mihinkään. Ja minä kuuntelen ja uskon. Ei kannata edes yrittää, olen maailman ainoa ihminen jolle ei ole annettu mahdollisuutta kehittyä missään. Heittäydyn sohvalle googlaamaan maailmalla kyteviä kriisejä ja luomaan piinaavia mielikuvia miten ne koskettavat lopulta minuakin. Ahdistuksessa koko maailma pyörii minun ympärilläni, olen itsekäs enkä ole läsnä.

En usko että tulen koskaan pääsemään ahdistuksesta eroon, se on niin syvällä minussa. Minä olen yhtä kuin ahdistukseni ja epäonnistumiseni. Tätä ajatusta yritän haastaa. En haluaisi antaa ahdistuksen määritellä mitä voin tehdä, ja estää yrittämästä. Konditionaalissa siksi, että yleensä siinä kuitenkin käy juuri niin. Olen kuullut usein neuvon, että koska ahdistusta ei saa taiottua sinne minne aurinko ei paista, sen kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Sillä matkalla teen asioita joista tulen iloiseksi ja jätän osan asioista tekemättä epäonnistumisen pelossa. Toipuminen ei ole suoraviivainen polku, takapakkia tulee ja silloin tekisi mieli luovuttaa. Ahdistukseni on niin pitkäikäistä laatua, että on turha kuvitella sen haihtuvan samantien. Voin vaientaa sen välillä alkoholilla, lääkkeillä, terapialla, myönteisillä kokemuksilla, mutta se hiipii taas ennen pitkää kuin muumilaakson mörkö ja jäädyttää kaiken.

Miten sen ahdistuksen kanssa pärjää? Pakotan itseni kiinnittämään huomion niihin hetkiin, kun en muista olevani ahdistunut ja voin hyvin. Kerään itselleni todistusaineistoa siitä että elämä ei ole kuitenkaan pelkkää ahdistumista, vaikka siltä huonolla hetkellä tuntuisikin. Tiedän jo, että ahdistukset tulee ja menee, vaikka juuri nyt tuntuisi siltä että minulla on sydänkohtaus ja happi loppuu, tunne menee kohta ohi, jotain muuta tulee tilalle. Ehkä se on uusi ahdistuksen aihe, tai ehkä uppoudun piirtelemään ja unohdan ahdistua vähäksi aikaa. Ja muistan kirjoittaa ylös että tänään(kin) oli hetki jolloin minua ei ahdistanut.