Ystävyys ja mielenterveysongelmat (H)

Olisi ihana jos kaikki pystyisivät ymmärtää mitä tarkoittaa kun diagnoosina on kaksisuuntainen mielialahäiriö, tai tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö. En lähde tähän tekstiin niitä avaamaan, jos kiinnostaa enemmän niin googlaa. Kerron vain sen, että en aina välttämättä tiedä/tiedosta mitä teen. Olen herkkä ja tunteellinen ja ailahtelevainen. Alempana on kuva johon olen kasannut oireiluja. Saatan hetkittäin kokea pieniä masennus- ja itsetuhoisuuskohtauksia, mutta ne menee nopeasti ohi! Sairauteen kuuluu jaksottaiset maniat ja masennukset - deal with it! Lääkkeet lieventää niitä, mutta niitä tulee jokatapauksessa olemaan. Olen myös psykoosiin taipuvainen. Olen kuitenkin tasapainoinen, kun elämässäni ei tapahdu mitään hirveän mullistavia asioita ja kun lääkitys on kunnossa. (Esim. naimisiin meno :D (lue eteenpäin niin ymmärrät))
(Marraskuun alussa julkaisin tekstin jonka olin kirjoittanut vuosi sitten toukokuussa 2018. Tämä saattaa sisältää lainauksia siitäkin tekstistä tai sisällöltään vaikuttaa samantyyliseltä mutta ajatus on kuitenkin se tärkein tuoda ulos.)

Koomisinta sairastamisessani on, että oireilut tulee pitkissä jaksoissa (pitkä masennus/
pitkä maniakausi) ja sitten ne voi kuitenkin hyppiä päivän aikana miten vain.
Koita nyt elää sellaisen ihmisen kanssa :D

Perhesuhteiden jälkeen tärkeimpiä elämässäni ovat ystävät! Niinkuin varmaan monella muullakin. Olen koko elämäni yrittänyt vaalia ja ylläpitää ihmissuhteitani, ja todella pitkään tein sitä oman jaksamiseni kustannuksella. Sanotaan näin arviolta, että vähän ennen Lahteen opiskelemaan lähtöäni aloin jo hieman ymmärtämään omaa arvoani ihmisenä, mutta viimeistään Lahdessa tovin oltuani olikynnysmaton elämäni vihdoinkin ohi. Ainakin suurimmaksi osaksi. Olen monelle sanonutkin että Lahteen muutto on ollut yksi elämäni parhaimmista päätöksistäni. En pelännyt uudelle paikkakunnalle lähtöä, sillä olen aina ollut hyvä solmimaan uusia ihmissuhteita - ongelmat on ollut lähinnä siinä suhteen ylläpidossa.

Ennen rippikoulua voisin sanoa että periaatteessa mulla ei ollut yhtäkään "hyvää ystävää". Siskoni on tosin aina ollut ystäväni jahka se taakka mun vahtimisesta oli ohi ja olin tarpeeks vanha :DD Luokalla oli muutama tyyppi jotka luokittelisin hyviksi kavereiksi kyllä, varsinkin yksi jonka kanssa olen tekemisissä edelleen. Luulin löytäneen ystäväporukan rippikoulun jälkeen isoskoulutuksesta/nuorten illoista ja lukiosta. Silloin se kyllä oli sitä, ystävyyttä, ja se kesti siihen asti kunnes muutin Lahteen... Kaksi tuosta porukasta jäi elämääni aktiivisesti paluumuuttoni jälkeen... Meitä oli seitsemän hengen porukka. Toisen näistä kahdesta menetin vuosi sitten, kun hän päätti ettei enää pysty tähän suhteeseen. 

Kuulemma emme ikinä ehkä olleetkaan niin hyviä ystäviä... Tätä en oikeesti ymmärtänyt, pyysinhän mä tätä henkilöä toisen lapsemme kummiksi!!! Kuulemma aina kun nähtiin niin vain valitin elämästäni ja hän ei enää jaksanut sitä, ja että hän ei uskaltanut/halunnut puhua mulle omista ongelmistaan koska pelkäsi miten reagoin siihen (lue- hilkka voi tappaa ittensä)... Tämäkin ajatuksena absurdi, sillä oma oloni paranee jos mulle puhutaan ja voin auttaa ystäviäni... En mä muiden ongelmien takia itselleni tekisi mitään, huolehtia saatan tietenkin, ja auttaa! Välitän ystävistäni ja haluan auttaa heitä - saan itselleni myös apua ja paremman olon siitä jos saan auttaa muita. On ikävä kuulla, että mulle ei uskalleta puhua omasta olosta, kun pelkää miten minä reagoin siihen! Ei näin! Hakeuduin kokemusasiantuntijakoulutukseenkin juuri sen takia, että saan auttaa muita! Seurani voi olla ajoittain raskasta, mutta pääasiassa toivottavasti kivaa - jos vaan vietät kanssani aikaa useammin kuin kerran puolessa vuodessa (mikä taisi lähtökohtaisesti olla se ongelma ylempänä olevassa ihmissuhteessa; nähtiin niin harvoin että kun vaihtoi kuulumiset niin siihen saattoi sitten vain mahtua ne lasten sairastelut ja oman pään ailahtelut).<3

Viime vuoden tammikuussa 2018 meidän häissä tapahtui eräs... kohtaus. Ja viime keväänä tulin siihen tulokseen, että nyt en enää jaksa - taistella ihmissuhteista joihin en voi vaikuttaa muuta kuin pyytämällä anteeksi tapahtunutta, ja se ei näytä olevan tarpeeksi. Halusin että saisin asiat korjattua mitä on tapahtunut, ja mitä olen tehnyt, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja muiden ajatusmaailmaa on vaikea muuttaa. Tuntuu, että he olisivat jo ennen tuota tapahtumaa päättäneet päässään että "ei halua jatkaa mun kanssa" mutta tarvitsivat siihen vain jonkun syyn minkä piikkiin pistää eron...

Olen saanut karsittua elämästäni sellaisia ihmisiä, jotka ei ymmärrä tai osaa käsitellä mun sairautta (pohjimmiltaan ymmärtää mua) - osa lähtenyt itse omalla päätöksellään elämästäni ja osan kanssa vain hiipunut välit. Tähän tehtävään sain paljon apua mun ihanalta terapeutilta, jonka kanssa kävin läpi elämäni ihmissuhdekiekuroita kolme vuotta :D Ymmärrän täysin, ettei mun kanssa eläminen ole helppoa, mutta jos asian ymmärtää ja on sinut sen kanssa, niin sitten ei pitäisi olla ongelmaa. Olen huomannut, että parhaimpia ystäviä nykyään on minun koke-koulutuksesta saamani tyypit, ja tajusin että osittain tämäkin johtuu siitä, kun heilläkin on jotain, ja me ymmärretään toisiamme, ja sen takia homma toimii. Ja tietty henkilökemiat toimii :D Lisäksi parhaimpiin ystäviini kuuluu kaksi serkkuani. Heistä olen niin kiitollinen, enkä ole ihan täysin ymmärtänyt miten he pystyvät ja osaavat ymmärtää mun toilailuja sun muita niin hyvin, että edelleen ollaan niin läheisiä.... Mutta olen onnellinen että he ovat elämässäni - ja ymmärtää ja välittää <3

******
Alustus: Kuvitelkaa tilanne. Ihminen, perfektionisti, kaksi vuotta melkeinpä yötä päivää suunnitellut häitä. Koko elämänsä odottanut ja haaveillut sitä päivää. Siihen päälle mielenterveysongelmia. Juhlat on ohi. Nautittu vähän alkoholia. Pari pikku mokaa ollut häissä. Mm. Iltapala 2h myöhässä, lääkkeet ja vaihtovaatteet unohdettu juhlapaikalle, epämääräistä känniriitelyä siskon kanssa... :D Mitä tapahtuu yöllä? Stressi ja paineet purkaantuu, ajatukset että mitä tapahtuu seuraavaksi, mitä mä nyt teen? Kaksi vuotta ajatellut häitä ja sit muutaman tunnin jälkeen se on ohi....

Mulla oli neljä kaasoa, joista olen tällä hetkellä kahden kanssa tekemisissä (ja ne on aiemmin mainitsemani kaksi serkkua). Sain juhlapaikalta mökille päästyäni sellaisen kohtauksen, josta mulla ei ole itsellä jälkeen päin hirveesti havaintoa mitä tapahtui. Stressi, paniikki, psykoosi, humala - kaikkien sekoitus. Who knows? Muutamia flashbäkkejä puskee välillä jotka ehkä enemmän jopa sekoittaa pakkaa... (Mm. Luulin yhden kaason hyökänneen mun kimppuun, mutta hän olikin pidellyt musta kiinni etten tyylii repisi silmiäni päästä). Joudun sokeasti luottamaan siihen mitä muut sanovat mun tehneen. En pysty uskoa tehneeni asioita joita tein, mutta kai sitten niin on tapahtunut. En voi peruuttaa tapahtunutta, mutta en koe olevani täysin ja yksin syyllinen, kaikkeen mitä on sattunut. Pohjalla on kuitenkin ollut asioita, joista pahinkin bridezilla todennäköisesti oikeesti normi tilanteessakin (ilman sairauksia) vetäisi herneet nenään. Miksen siis minäkin saisi vetää? En mene yksityiskohtiin, tilanteessa tuli sanottua pahoja asioita _joita en tarkoittanut_ ja minulle sanottiin asioita joita toivottavasti ei tarkoitettu. Loppupeleissä tilanne meni siihen että paikalle soitettiin ambulanssi. Ambulanssimiehet ei oikeastaan tajunnu et miks heidät kutsuttiin sinne, tämähän oli vain kännistä riitelyä. Yksi kaaso miehineen oli kuulemma ollut sitä mieltä et mut olis pitäny viedä osastolle, että mä sekosin. En mä kyl puhaltanu paljoa enää ainakaan siinä vaiheessa viiden aikaan aamulla :D

Noiden kahden kaason kanssa tilanteemme on edelleen kysymysmerkki, mikä on tosi surullista sillä toinen on esikoisemme kummi jota ei ole nähnyt nyt yli vuoteen ja toinen on kuopuksemme kummi. 

******
Opin pienentämään piiriä joiden perään huolehdin ja hoivasin - ennen se oli lähestulkoon jokainen ihminen kenet tunsin. Kuuntelin kaikkien ongelmia ja parhaani mukaan yritin niitä ratkoakin. Olin monen ihmisen terapeutti, tai siltä ainakin tuntui. Oli minulla ihmisiä jotka vasta vuoroisesti olisivat olleet valmiita kuuntelemaan minuakin, mutta en ole ikinä halunnut kuormittaa läheisiäni omilla ongelmillani. Minulla oli ulkokuori, jonka alle en montaa päästänyt. Kyllä puhuin avoimesti omista ongelmista siinä määrin, että ihmiset tiesivät että minulla on mielenterveydellisiä ongelmia, mutta syvimmät syyt sun muut pidin pimennossa.

Kanssani eläminen on oma haasteensa, sen ymmärrän, ja tätä en voi sanoa liikaa. Mulla on mielenterveysongelmia, kyllä. Tulen loppuelämän syömään lääkkeitä enkä voi aina vaikuttaa omaan olooni tai tekemisiin. Ailahtelevuus on valtavaa, ja jos ei ymmärrä kunnolla taudin kuvaa, niin toiset ei välttämättä ymmärrä etten aina tarkoita kaikkea jota sanon tai teen. Se on ollut miehelleni vaikeinta ymmärtää että masennukseni ja alakuloisuuteni ei tarkoita sitä, että hän olisi tehnyt jotain väärää tai pahaa. Mielialani pomppivat mihin sattuu päivänkin aikana riippumatta siitä millainen päivä on muuten on ollut. Vuodenajoilla tai säällä ei ole vaikutusta. Tietenkin, en väitä etteikö elämässä tapahtuvat asiat vaikuta olooni, sehän on itsestäänselvää. Mutta aina se ei vaadi mitään sen suurempaa, että oloni muuttuu sellaiseksi että haluan tappaa itseni tai karata elämästäni muuten vaan.

Parisuhde onkin sitten asia erikseen :D Siinä kun ollaan yhteisessä elämässä yhteisten lasten kanssa koko ajan, niin oppii asioita toisesta paremmin ja on pakostakin oppinut ymmärtämään toisten vikoja - ja arvostamaan hyviä puolia. Siitä voinkin kirjoittaa myöhemmin oman juttunsa, kun tää on jo niin pitkä :D

En syytä ketään mistään. Uskon, että voi olla vaikeaa olla mun ystävä. Päätökseni on, että en halua elämääni asioita ja/tai ihmisiä, jotka eivät pysty hyväksymään minua sellaisena kuin olen. Minä pyrin hyväksymään minun elämässäni olevat ihmiset - kaikkine virheineen! Niitä löytyy minustakin. Kukaan ei ole täydellinen, pitää vain oppia olemaan epätäydellisiä yhdessä. Asioista voi aina puhua, ja useimmiten ne ovat sovittavissa jos niistä puhutaan ajoissa.

Jos kuitenkin ajatellaan että ystävät on yleensä ihmisten tärkeimpiä tukipilareita, niin toivoisi ja olettaisi että he ymmärtäisivät - olit sitten sairas tai et.. joillekin ihmisille riittää yksi sydänystävä, joillakin on useampia. Itse voin sanoa, että onneks mulla nykyään on useampia. Varsinkin kun ihmiset on nykyään niiiiin kiireisiä ettei ehdi nähdä, niin se että on useampi melkein mun tilanteessa takaa sen että säännöllisesti pääsen näkemään edes jotain heistä. Ja onneks on some ja Whatsapp sun muut että voi pitää yhteyttä näkemättä toista. Koomisinta kaikessa on se, että oon saanu miehen suvusta lyhyen tuntemisen aikana kans tosi läheisen ystävän.. ja miehen suku muutenkin on ottanut mut avosylin vastaan <3 Oon kiitollinen siitä että edes näin aikuisiällä mulle on suotu näin laadukkaita ihmissuhteita. Kiitos teille <3

Pahoittelut tästä pitkästä romaanista :D Jos haluat, niin kysy vain rohkeasti jos jotain tulee mielen päälle :) Pyrin vastaamaan kaikkeen!

Ja jos joku asianomaisista sattuu tämän lukemaan niin toivottasti ette tästä enempää pahastu, tai jos vaikka ymmärtäisitte mua paremmin asioiden suhteen.. 

Mulla on ikävä teitä E & S (&A)! <3 Oon tosi pahoillani kaikesta.

Elämää erityislapsen kanssa (H)

Aloitin tämän tekstin luonnostelun ajat sitten. Ajatus oli lähtenyt sitäkin aiemmin. Vasta nyt olen saanut aikaiseksi kirjoitettua jotain, kun innostus iski lapsen kuntoutuksessa. Vappuviikolla oltiin kuntoutuksessa tästä aiheesta, poikani diagnoosia kielellinen erityisvaikeus (nykyään kehityksellinen kielihäiriö) koskien.

Kuntoutuksessa oltiin 5 päivää, koko perhe. Paikkana oli Oulun Eden, järjestäjä Kela/MediFamilia. Kuntoutuksessa oli neljästä perheestä lapsia joilla oli kielellistä häiriötä. Yhteensä lapsia oli 5, plus sisarukset. Ohjelmassa oli yhteistä juttua sekä vanhemmat ja lapset erikseen juttua. Askartelua, keskustelua ja kalvosulkeisia.

Isoin hyöty jonka henkilökohtaisesti sain kuntoutuksesta oli se, että iso paino tippui harteilta kun sain sen syyllisyydentunteen pois että olisin jollain tavalla aiheuttanut tämän. Se on kalvanut tässä jo pari vuotta kun pojan ongelmat todettiin.. Tämä on kuitenkin suht yleistä, eikä kotona tehdyt asiat paljon vaikuta siihen että tuleeko ongelmia vai ei. JA isoin bonus oli se, että jopa vain tuon viiden päivän jälkeen Miksun puhe kehittyi paljon!

Toinen suuri hyöty oli se, että saatiin elämäämme ihmisiä, jotka elää samanlaisessa tilanteessa. Yksi perhe tuli todella läheiseksi, ja he onneksi asuvat aivan lähellä. Vertaistuki on tällaisessa tilanteessa aivan mahtava juttu!

Kolmas asia oli se, että saatiin tietää mihin kaikkeen olemme oikeutettuja tämän ongelman kanssa ja miten voimme vaikuttaa tähän nykyisten hoitojuttujen lisäksi.

Lisäksi pelkoni koulunaloittamisesta pieneni ihan vähän. Vuoden päästä olis tarkoitus aloittaa eskari :o

******
Kielellisen kehityksen viivästymä - tämä on poikani diagnoosi. Se näkyy arjessa puheen ongelmien ohessa myös vilkkautena ja lievinä ruokailuongelmina.

Itselläni isoin ongelma itseäni ajatellen tämän diagnoosin saannin jälkeen on ollut se, että syyllistin itseäni siitä että tällainen ongelma on tullut. Miksu on ollut niin vilkas, ettei lukeminen ole onnistunut ja puhelimen sekä tabletin käyttö on ollut aika runsasta. Lisäksi häneltä alkoi tulla paljon englannin kieltä, kun meillä ei kotona katsota telkkarista muuta suomenkielistä ohjelmaa kuin Salkkarit :D Syyllisyys painoi paljon, ja se vaikutti omaan olooni paljon. Aluksi kun Miksu ei itse ymmärtänyt sitä että häntä ei ymmärretä ja ei ollut tietoinen asiasta, niin syyllisyys ei ollut niin vahva, mutta sitten kun hänellä alkoi näkyä turhautuminen siitä ettei ymmärrystä ollut niin oma syyllisyys kasvoi.

Aluksi ajattelin että Miksulla olisi ollut puheen ongelman lisäksi jonkin asteinen ad-hd tms, mutta kuntoutuksessa opin, että vilkkaus on liitännäisoire tuohon diagnoosiin. Ja vilkkaus näkyy muunmuassa siinä että meteli on kova ja riehumisaste valtava, hypitään seinille, tehdään tuhmia ja ei kuunnella mitä sanotaan. Silloin kun itsellä on pahoja päiviä, niin tämä on aivan kamalaa siihen päälle. En vaan jaksa ja jaksa ja jaksa kuunnella. Enkä hallitse aina itseäni tämän suhteen ja alan lepsuilla. Lahjon rauhoittumaan vaikka karkilla tms....

Parhaina päivinä jaksan touhuta Miksun kanssa, panostaa puheeseen ja jaksan käyttää kuva-apuja kotona ja ulkona ollessa.

Harmittaa, että meillä alkoi hoito "myöhässä", sillä neuvolassa puututtiin ongelmaan pikkuhiljaa vasta 3-vuotis neuvolan jälkeen. Aluksi käytiin neuvolan puheterapeutilla ja pyskologilla, ja muutaman käynnin jälkeen saatiin lähete foniatrian poliklinikalle. Sitten alettiin hakea puheterapeuttia ja sen aloitukseen menikin useampi kuukausi... Syksyllä 2018 Miksu vaihtoi päiväkotia (hän aloitti päiväkodin 2017 vuoden alussa kun täytti 3vuotta), jossa hän on integroidussa ryhmässä.

Meillä on hoitona tällä hetkellä se, että Miksu käy kaksi kertaa viikossa puheterapiassa. Käytössä on myös kuvatukijuttuja ja päiväkodissa ja terapiassa tukiviittomat.

******
Jos haluat kysyä jotain, niin laita ihmeessä kommenttia :)

Kuvaterapiaa (H)

KUULUMISIA KUVINA

Jouduimme laittaa toisen kissamme nukkumaan... :(

Kesäistä ruokaa

KAKKUTASTING PIKKUPALATSISSA

 

KUNTOUTUSREISSU OULUUN 

(Aiheesta lisää myöhemmin, aiheena elämä erityislapsen kanssa)

Yksin jäämisen pelko (M)

Olen pelännyt yksinoloa niin kauan kuin muistan. Niin konkreettisesti yksin kotona olemista, kuin ilman kumppania elämistä. Pakonomaisen tarpeeni olla aina parisuhteessa ja syyt sen taustalla olen kyllä ymmärtänyt aina mutta vasta aikuisiällä minulle valkeni miksi en pysty olemaan yksin kotona. Yksinolon vaikeuden huomasin ensimmäistä kertaa teini-iässä kun jäin kotiin perheeni ollessa lomamatkoilla.

Tykkäsin kyllä jollain tavalla yksinolosta, mutta en osannut nauttia siitä normaalilla tavalla. Olin levoton ja ahdistunut, välillä melkeinpä pakokauhuinen. En osannut nukkua sitäkään vähää mitä yleensä. En yksinkertaisesti kestänyt ajatusta siitä että nukkuisin aivan yksin ja heräisin yksin yöllä. Ymmärsin että tunteeni eivät olleet lainkaan normaaleja ikäiselleni nuorelle mutta olin siinä uskossa että yksin oleminen oli vaikeaa koska olin lapsellinen tai koska minulla oli mielenterveysongelmia. 

Myöhemmin kun asuin omillani tuo ongelma kasvoi kasvamistaan. Asuin soluasunnossa joten yksinolon kesti kun tiesi etten ollut kuitenkaan aivan yksin. Jonkin aikaa. Kun asiat alkoivat mennä todenteolla pieleen, saivat kämppikseni tottua siihen että meillä hiippaili harva se yö eri tyyppi. Ihan vain koska en kestänyt olla yksin. Kun myöhemmin muutin asumaan oikeasti yksin, olin kauhuissani ja hukassa. Olin kyllä ainakin jonkinlaisessa parisuhteessa koko ajan mutta jouduin tietysti silti olemaan joskus öitä yksin. Ja jos joku kaveri ei tullut yöksi oli pakko pyytää ihan kuka tahansa. Ja millä hinnalla, sen voi jokainen kuvitella itsekseen. Kaikki se vain siksi että en joutuisi valvomaan yötä yksin peläten vaan voisin nukahtaa niin että joku on vierellä. Koska pelko oli niin raastava että nukuin mieluummin rakastamani ihmisen ystävän kanssa kuin yksin. Se jätti syvät jäljet itseenikin. Tämänkin voin sanoa häpeästä huolimatta koska kertomani kuvastaa miten hallitsevasta ja suuresta pelosta on kyse.

Silloin harvoin kun kykenin olemaan yksin, olin tiedottomuuden rajamailla päihteiden takia ja silti pidin väkisin silmiä auki. Kaikki valot ja joko television tai radion päällä. Ajattelin edelleen että olen vain ikäistäni epäkypsempi tai sen tyyppinen ihminen joka vaan tykkäsi olla seurassa. En edes tajunnut miten voimakas pelkoni oli koska en halunnut myöntää sitä vaan selittelin asiaa parhaani mukaan. Kun olin ihan oikeasti parisuhteessa ja elämäntilanteessa jossa en halunnut kotiini ketään ylimääräistä, homma eskaloitui totaalisesti. Meillä oli silloin kotona paljon riitoja ja jäin usein yksin. Yleensä täysin ilman ennakkovaroitusta ja silloin sekosin täysin. Uhkailin, kiristin ja takerruin. Pelkäsin henkeni edestä. Kun sitten olin yksin, itkin lohduttomasti ja huusin niin että naapureita en kehdannut ikinä tervehtiä. En ymmärtänyt miksi ihmeessä reagoin niin. Tiesin kyllä järjellä että mitään pahaa ei tapahtuisi minulle enkä olisi yksin koko maailmassa mutta siltä se tuntui. Valvoin silmät verestäen aamuun asti itseäni keinutellen ja rauhoitellen. Usein kävelin ulkona tunteja keskellä yötä kun en kestänyt kodin hiljaisuutta. Jostain syystä kuitenkin ajan myötä yksin olemisesta tuli kerta kerralta helpompaa.

Varmasti myös ikä teki osansa mutta tärkeimpänä apuna olivat oppimani tunteidensäätelykeinot ja keinot itseni rauhoittamiseen. Mutta jos joskus harvoin olen yön yksin, saattaa paniikki iskeä. Ainakin yksi iso apu on se kun tietää että kerrostalossa asuessa ei ole ikinä yksin, jostain syystä se ajatus helpottaa jo kummasti. Ja tietoinen ajattelu siitä että yö ei kestä ikuisesti vaikka siltä tuntuisikin, vaan aamu koittaa taas. Päivisin osaan jopa nauttia yksinolosta eikä paniikista ole tietoakaan. Olen toki hieman levoton mutta se on pientä entisiin oloihin verrattuna. Uskon löytäneeni ainakin jonkinlaisen sisäisen rauhan ja hyväksynnän alun kaiken itsetutkiskelun ja asioiden käsittelyn jälkeen. Vaikka se tuntuu välillä raskaalta, jopa turhalta, motivaatio pysyy tallessa kun tiedän että teen töitä itseni ja oman hyvinvointini eteen joten miksi ihmeessä luovuttaisin. 

Mistä tämä järjetön pelko sitten johtuu? Vastaus ei tipahtanut mieleeni pommin lailla yhtäkkiä vaan yhdistelin palapelin palasia pitkään päässäni. Muistot ovat kulkeneet mukanani aina mutta jostain syystä vasta nyt olen antanut niiden oikeasti tulla mieleen. Tai ehkä en enää pysty niitä pakenemaan. Käyttäydyn kuin pieni lapsi yksin jäädessäni koska olen jäänyt yksin lapsena. Muistan kyllä useita tilanteita mutta eräs yksittäinen muisto on aivan erityisen painostava. Herään yksin ja on pimeää. Minulla on kova vessahätä ja yritän herättää aikuista avukseni. Ymmärrän että ketään ei ole kotona ja olen oikeasti aivan yksin. Seison keskellä olohuoneen lattiaa, pimeässä, ja itken. Itken niin lohduttomasti että räkä ja kyyneleet valuvat ja samalla lasken alleni. Muistan tismalleen miltä kylmä muovimatto tuntui jalkojeni alla ja miten häpeissäni olin kun pissasin housuuni, miten pelko kuristi kurkkua.

Tunnemuistot ovat erikoinen asia. Vaikka muistan todella vähän lapsuudesta ilmeisesti jonkin alitajuisen suojamekanismin vuoksi, ja minulla on somaattisen sairauden takia heikentynyt muisti, tunnemuistoja ei voi mikään tauti syödä. Juuri siksi joka ikinen kerta kun ovi sulkeutuu, minusta tulee se pieni tyttö joka jäi yksin. Siksi paniikki on niin kova ettei siinä ole mitään järkeä, siksi raivoan ja itken kuin lapsi. Koska olen edelleen se lapsi. Pienempiäkin haasteita on yksin jäämisistä seurannut, esimerkiksi muistan kerran lapsena olleeni todella pitkään yksin autossa. En enää muista missä auto oli mutta joka tapauksessa minulle vieraassa paikassa ja autossa oli todella kuuma ja painostava ilma. Aikuinen jonka vastuulla olin oli lähtenyt johonkin enkä yhtään tiennyt koska hän tulisi takaisin. Tilanteessa pahinta oli se että autossa ollut puhelin soi. Kovaäänisesti ja pitkään. En joko osannut tai uskaltanut vastata puhelimeen, en tiedä, mutta joka tapauksessa tilanne oli niin ahdistava että en ole koskaan tykännyt pitää ääniä päällä puhelimessa. En vieläkään pidä. Meni pitkään ennenkuin tämänkään asian ymmärsin ja se tuntuu todella hassulta. Niin vaan traumamuistot vaikuttavat, vaikka kyseessä olisi jokin noin vähäpätöiseltä ja hölmöltä tuntuva juttu.

Nyt tiedän että osaan olla yksin kotona mutta entäs ilman parisuhdetta? Nykyinen parisuhteeni on kestänyt vielä kauemmin kuin tähänastinen toipumiseni. En tiedä osaisinko olla sinkkuna, tuskin. Sekin on varmasti asia joka pitäisi aivan konkreettisesti opetella mutta toivon että siihen ei koskaan tarvitse joutua. Ei siksi etten haluaisi kehittyä ihmisenä vaan siksi että kun olen löytänyt rinnalleni sen ainoan ihmisen jota olen pystynyt rakastamaan omalla kieroutuneella tavallani, en halua että se päättyy koskaan. Siksi kai täytyykin tehdä vain ajatustyötä asian kanssa. Ymmärrän kyllä varsin hyvin mikä on johtanut siihen että en kestä ilman vähintään yhden, parhaassa tapauksessa useamman ihmisen jatkuvaa huomiota ja huolenpitoa ; ennen kuin olin edes peruskoulua päättänyt, elämässäni oli kolme miestä joille en ikinä ollut tarpeeksi hyvä omana itsenäni. Isäni, isäpuoleni ja luoja tietää mitä se yksi oli.

Kasvoin siihen ajatukseen ja totuuteen että minä ihmisenä ja naisena en ollut riittävä tai kelvollinen. Ajatusta toki tuki koulukiusaaminen ja yksinäisyys. Kun vihdoin vaihdoin maisemaa huomasin kyllä järjellä että vika ei ollutkaan ollut minussa, mutta sellainen ajatusmalli ei poistu hetkessä. En koskaan joutunut olemaan yksin ja olinkin yhtäkkiä se joka oli aina niskan päällä mutta silti sisimmässäni pelkäsin kuollakseni yksin oloa. Niin paljon että käyttäydyin kuin hirviö ja siten ajoin ihmisiä pois läheltäni. Hyvin ristiriitaista mutta mikäpä tässä ei olisi. Tähän asti olen pallotellut kahden ääripään välillä, toisaalta koen olevani hyvinkin kelpaamaton, avuton ja huomionkipeä tyyppi joka pelkää hylkäämistä sairaalloisesti. Toisaalta taas olen se ihminen joka haluaa itse satuttaa ja hylätä ennenkuin toinen ehtii tehdä sen, pitää itseään täydellisenä eikä joudu mitenkään ansaitsemaan saamaansa huomiota ja rakkautta. Nyt kuitenkin tiedostan tuon kaiken enkä halua enää satuttaa, enkä myöskään ripustautua. Tasapainon löytymiseen kuluu varmasti vähintään yhtä kauan kuin tätä sekoilua on jatkunut mutta onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä aivan yksin.

Pitkä matka pelon kanssa on pitänyt kulkea ennenkuin olen ymmärtänyt kaiken tämän ja hyväksynyt pelkoni. En enää pidä yksinolon pelkoa lapsellisena tai häpeile sitä. Samaa toivoisin jokaiselle saman asian kanssa kamppailevalle. Ja ehdottomasti kannustan siihen että jos jollakin on tällainen selittämätön, oudolta tuntuva pelko, pitäisi ottaa asiakseen selvittää mistä se johtuu. Kätkettyjen tai unohdettujen muistojen palaaminen voi olla hurjan pelottavaa mutta se on ainoa keino päästä pelon kanssa sopuun. Yksinolon taito kun on tärkeä ja tarpeellinen kaikille. Oli sitten kyse minkälaisesta hylätyksi tulemisen pelosta tahansa, on tärkeää selvittää syyt sen taustalla ja oppia pärjäämään sen kanssa niin ettei hajota itseään enempää. Jokaisella on mahdollisuus voittaa pelkonsa. Jokainen meistä ansaitsee arvokkaan elämän, niin yksin kuin yhdessä.

----------------------------------------------

Jos olet aikuinen joka on vastuussa lapsesta, saatat joskus tuntea pakottavaa tarvetta tai halua poistua tilanteesta. Saatat ajatella että lapsi kyllä pärjää yksin jos hän on esimerkiksi asunnossa tai autossa lukkojen takana. Yöllä lapsen jättäminen yksin voi tuntua helpolta jos ajattelet että tämä kuitenkin vain nukkuu eikä edes huomaa poissaoloasi. Mikä ikinä syysi poistumiselle onkaan, se ei ole pakollista. Jos kyse on hätätilanteesta otat lapsen mukaasi. Voi tuntua vaikealta asettua lapsen paikalle ja katsoa asiaa hänen näkökulmastaan jos olet masentunut ja näköalaton, tai kärjistettynä esimerkkinä vaikkapa menojalkaa vipattaa tai jos olet todella väsynyt. Yritä kuitenkin. Koska se mikä on sinun elämässäsi täysin merkityksetön hetki, jota sinä et koskaan saa tietää koska olet poissa, on lapselle valtava juttu joka voi seurata häntä koko elämän.

Jos olet aikuinen joka ei keksi mitään muuta keinoa pahan olonsa purkamiseen kuin kohdistaa se lapseen, hae apua. Et ole yksin eikä sinua tuomita. Muutos on mahdollista missä iässä tahansa. Jos olet aikuinen joka haluaa olla suhteissa huomattavasti nuorempiin lapsiin tai nuoriin, hae apua. Itsesi ja muiden takia. Sinäkään et ole yksin ja on mahdollista toipua siitä mitä ikinä taustalla onkin.

Jos olet aikuinen jolla ei ole kykyjä ja jaksamista olla mukana lapsen elämässä, hyväksy se äläkä vieraile siinä silloin kun sinulle sopii vaan pysy poissa kokonaan.

Älä ole se ihminen jonka vuoksi jonkun täytyy kulkea läpi elämänsä etsien lohtua hinnalla millä hyvänsä, vain koska sinä et sitä antanut. Älä jätä yksin.