Yksin jäämisen pelko (M)

Olen pelännyt yksinoloa niin kauan kuin muistan. Niin konkreettisesti yksin kotona olemista, kuin ilman kumppania elämistä. Pakonomaisen tarpeeni olla aina parisuhteessa ja syyt sen taustalla olen kyllä ymmärtänyt aina mutta vasta aikuisiällä minulle valkeni miksi en pysty olemaan yksin kotona. Yksinolon vaikeuden huomasin ensimmäistä kertaa teini-iässä kun jäin kotiin perheeni ollessa lomamatkoilla.

Tykkäsin kyllä jollain tavalla yksinolosta, mutta en osannut nauttia siitä normaalilla tavalla. Olin levoton ja ahdistunut, välillä melkeinpä pakokauhuinen. En osannut nukkua sitäkään vähää mitä yleensä. En yksinkertaisesti kestänyt ajatusta siitä että nukkuisin aivan yksin ja heräisin yksin yöllä. Ymmärsin että tunteeni eivät olleet lainkaan normaaleja ikäiselleni nuorelle mutta olin siinä uskossa että yksin oleminen oli vaikeaa koska olin lapsellinen tai koska minulla oli mielenterveysongelmia. 

Myöhemmin kun asuin omillani tuo ongelma kasvoi kasvamistaan. Asuin soluasunnossa joten yksinolon kesti kun tiesi etten ollut kuitenkaan aivan yksin. Jonkin aikaa. Kun asiat alkoivat mennä todenteolla pieleen, saivat kämppikseni tottua siihen että meillä hiippaili harva se yö eri tyyppi. Ihan vain koska en kestänyt olla yksin. Kun myöhemmin muutin asumaan oikeasti yksin, olin kauhuissani ja hukassa. Olin kyllä ainakin jonkinlaisessa parisuhteessa koko ajan mutta jouduin tietysti silti olemaan joskus öitä yksin. Ja jos joku kaveri ei tullut yöksi oli pakko pyytää ihan kuka tahansa. Ja millä hinnalla, sen voi jokainen kuvitella itsekseen. Kaikki se vain siksi että en joutuisi valvomaan yötä yksin peläten vaan voisin nukahtaa niin että joku on vierellä. Koska pelko oli niin raastava että nukuin mieluummin rakastamani ihmisen ystävän kanssa kuin yksin. Se jätti syvät jäljet itseenikin. Tämänkin voin sanoa häpeästä huolimatta koska kertomani kuvastaa miten hallitsevasta ja suuresta pelosta on kyse.

Silloin harvoin kun kykenin olemaan yksin, olin tiedottomuuden rajamailla päihteiden takia ja silti pidin väkisin silmiä auki. Kaikki valot ja joko television tai radion päällä. Ajattelin edelleen että olen vain ikäistäni epäkypsempi tai sen tyyppinen ihminen joka vaan tykkäsi olla seurassa. En edes tajunnut miten voimakas pelkoni oli koska en halunnut myöntää sitä vaan selittelin asiaa parhaani mukaan. Kun olin ihan oikeasti parisuhteessa ja elämäntilanteessa jossa en halunnut kotiini ketään ylimääräistä, homma eskaloitui totaalisesti. Meillä oli silloin kotona paljon riitoja ja jäin usein yksin. Yleensä täysin ilman ennakkovaroitusta ja silloin sekosin täysin. Uhkailin, kiristin ja takerruin. Pelkäsin henkeni edestä. Kun sitten olin yksin, itkin lohduttomasti ja huusin niin että naapureita en kehdannut ikinä tervehtiä. En ymmärtänyt miksi ihmeessä reagoin niin. Tiesin kyllä järjellä että mitään pahaa ei tapahtuisi minulle enkä olisi yksin koko maailmassa mutta siltä se tuntui. Valvoin silmät verestäen aamuun asti itseäni keinutellen ja rauhoitellen. Usein kävelin ulkona tunteja keskellä yötä kun en kestänyt kodin hiljaisuutta. Jostain syystä kuitenkin ajan myötä yksin olemisesta tuli kerta kerralta helpompaa.

Varmasti myös ikä teki osansa mutta tärkeimpänä apuna olivat oppimani tunteidensäätelykeinot ja keinot itseni rauhoittamiseen. Mutta jos joskus harvoin olen yön yksin, saattaa paniikki iskeä. Ainakin yksi iso apu on se kun tietää että kerrostalossa asuessa ei ole ikinä yksin, jostain syystä se ajatus helpottaa jo kummasti. Ja tietoinen ajattelu siitä että yö ei kestä ikuisesti vaikka siltä tuntuisikin, vaan aamu koittaa taas. Päivisin osaan jopa nauttia yksinolosta eikä paniikista ole tietoakaan. Olen toki hieman levoton mutta se on pientä entisiin oloihin verrattuna. Uskon löytäneeni ainakin jonkinlaisen sisäisen rauhan ja hyväksynnän alun kaiken itsetutkiskelun ja asioiden käsittelyn jälkeen. Vaikka se tuntuu välillä raskaalta, jopa turhalta, motivaatio pysyy tallessa kun tiedän että teen töitä itseni ja oman hyvinvointini eteen joten miksi ihmeessä luovuttaisin. 

Mistä tämä järjetön pelko sitten johtuu? Vastaus ei tipahtanut mieleeni pommin lailla yhtäkkiä vaan yhdistelin palapelin palasia pitkään päässäni. Muistot ovat kulkeneet mukanani aina mutta jostain syystä vasta nyt olen antanut niiden oikeasti tulla mieleen. Tai ehkä en enää pysty niitä pakenemaan. Käyttäydyn kuin pieni lapsi yksin jäädessäni koska olen jäänyt yksin lapsena. Muistan kyllä useita tilanteita mutta eräs yksittäinen muisto on aivan erityisen painostava. Herään yksin ja on pimeää. Minulla on kova vessahätä ja yritän herättää aikuista avukseni. Ymmärrän että ketään ei ole kotona ja olen oikeasti aivan yksin. Seison keskellä olohuoneen lattiaa, pimeässä, ja itken. Itken niin lohduttomasti että räkä ja kyyneleet valuvat ja samalla lasken alleni. Muistan tismalleen miltä kylmä muovimatto tuntui jalkojeni alla ja miten häpeissäni olin kun pissasin housuuni, miten pelko kuristi kurkkua.

Tunnemuistot ovat erikoinen asia. Vaikka muistan todella vähän lapsuudesta ilmeisesti jonkin alitajuisen suojamekanismin vuoksi, ja minulla on somaattisen sairauden takia heikentynyt muisti, tunnemuistoja ei voi mikään tauti syödä. Juuri siksi joka ikinen kerta kun ovi sulkeutuu, minusta tulee se pieni tyttö joka jäi yksin. Siksi paniikki on niin kova ettei siinä ole mitään järkeä, siksi raivoan ja itken kuin lapsi. Koska olen edelleen se lapsi. Pienempiäkin haasteita on yksin jäämisistä seurannut, esimerkiksi muistan kerran lapsena olleeni todella pitkään yksin autossa. En enää muista missä auto oli mutta joka tapauksessa minulle vieraassa paikassa ja autossa oli todella kuuma ja painostava ilma. Aikuinen jonka vastuulla olin oli lähtenyt johonkin enkä yhtään tiennyt koska hän tulisi takaisin. Tilanteessa pahinta oli se että autossa ollut puhelin soi. Kovaäänisesti ja pitkään. En joko osannut tai uskaltanut vastata puhelimeen, en tiedä, mutta joka tapauksessa tilanne oli niin ahdistava että en ole koskaan tykännyt pitää ääniä päällä puhelimessa. En vieläkään pidä. Meni pitkään ennenkuin tämänkään asian ymmärsin ja se tuntuu todella hassulta. Niin vaan traumamuistot vaikuttavat, vaikka kyseessä olisi jokin noin vähäpätöiseltä ja hölmöltä tuntuva juttu.

Nyt tiedän että osaan olla yksin kotona mutta entäs ilman parisuhdetta? Nykyinen parisuhteeni on kestänyt vielä kauemmin kuin tähänastinen toipumiseni. En tiedä osaisinko olla sinkkuna, tuskin. Sekin on varmasti asia joka pitäisi aivan konkreettisesti opetella mutta toivon että siihen ei koskaan tarvitse joutua. Ei siksi etten haluaisi kehittyä ihmisenä vaan siksi että kun olen löytänyt rinnalleni sen ainoan ihmisen jota olen pystynyt rakastamaan omalla kieroutuneella tavallani, en halua että se päättyy koskaan. Siksi kai täytyykin tehdä vain ajatustyötä asian kanssa. Ymmärrän kyllä varsin hyvin mikä on johtanut siihen että en kestä ilman vähintään yhden, parhaassa tapauksessa useamman ihmisen jatkuvaa huomiota ja huolenpitoa ; ennen kuin olin edes peruskoulua päättänyt, elämässäni oli kolme miestä joille en ikinä ollut tarpeeksi hyvä omana itsenäni. Isäni, isäpuoleni ja luoja tietää mitä se yksi oli.

Kasvoin siihen ajatukseen ja totuuteen että minä ihmisenä ja naisena en ollut riittävä tai kelvollinen. Ajatusta toki tuki koulukiusaaminen ja yksinäisyys. Kun vihdoin vaihdoin maisemaa huomasin kyllä järjellä että vika ei ollutkaan ollut minussa, mutta sellainen ajatusmalli ei poistu hetkessä. En koskaan joutunut olemaan yksin ja olinkin yhtäkkiä se joka oli aina niskan päällä mutta silti sisimmässäni pelkäsin kuollakseni yksin oloa. Niin paljon että käyttäydyin kuin hirviö ja siten ajoin ihmisiä pois läheltäni. Hyvin ristiriitaista mutta mikäpä tässä ei olisi. Tähän asti olen pallotellut kahden ääripään välillä, toisaalta koen olevani hyvinkin kelpaamaton, avuton ja huomionkipeä tyyppi joka pelkää hylkäämistä sairaalloisesti. Toisaalta taas olen se ihminen joka haluaa itse satuttaa ja hylätä ennenkuin toinen ehtii tehdä sen, pitää itseään täydellisenä eikä joudu mitenkään ansaitsemaan saamaansa huomiota ja rakkautta. Nyt kuitenkin tiedostan tuon kaiken enkä halua enää satuttaa, enkä myöskään ripustautua. Tasapainon löytymiseen kuluu varmasti vähintään yhtä kauan kuin tätä sekoilua on jatkunut mutta onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä aivan yksin.

Pitkä matka pelon kanssa on pitänyt kulkea ennenkuin olen ymmärtänyt kaiken tämän ja hyväksynyt pelkoni. En enää pidä yksinolon pelkoa lapsellisena tai häpeile sitä. Samaa toivoisin jokaiselle saman asian kanssa kamppailevalle. Ja ehdottomasti kannustan siihen että jos jollakin on tällainen selittämätön, oudolta tuntuva pelko, pitäisi ottaa asiakseen selvittää mistä se johtuu. Kätkettyjen tai unohdettujen muistojen palaaminen voi olla hurjan pelottavaa mutta se on ainoa keino päästä pelon kanssa sopuun. Yksinolon taito kun on tärkeä ja tarpeellinen kaikille. Oli sitten kyse minkälaisesta hylätyksi tulemisen pelosta tahansa, on tärkeää selvittää syyt sen taustalla ja oppia pärjäämään sen kanssa niin ettei hajota itseään enempää. Jokaisella on mahdollisuus voittaa pelkonsa. Jokainen meistä ansaitsee arvokkaan elämän, niin yksin kuin yhdessä.

----------------------------------------------

Jos olet aikuinen joka on vastuussa lapsesta, saatat joskus tuntea pakottavaa tarvetta tai halua poistua tilanteesta. Saatat ajatella että lapsi kyllä pärjää yksin jos hän on esimerkiksi asunnossa tai autossa lukkojen takana. Yöllä lapsen jättäminen yksin voi tuntua helpolta jos ajattelet että tämä kuitenkin vain nukkuu eikä edes huomaa poissaoloasi. Mikä ikinä syysi poistumiselle onkaan, se ei ole pakollista. Jos kyse on hätätilanteesta otat lapsen mukaasi. Voi tuntua vaikealta asettua lapsen paikalle ja katsoa asiaa hänen näkökulmastaan jos olet masentunut ja näköalaton, tai kärjistettynä esimerkkinä vaikkapa menojalkaa vipattaa tai jos olet todella väsynyt. Yritä kuitenkin. Koska se mikä on sinun elämässäsi täysin merkityksetön hetki, jota sinä et koskaan saa tietää koska olet poissa, on lapselle valtava juttu joka voi seurata häntä koko elämän.

Jos olet aikuinen joka ei keksi mitään muuta keinoa pahan olonsa purkamiseen kuin kohdistaa se lapseen, hae apua. Et ole yksin eikä sinua tuomita. Muutos on mahdollista missä iässä tahansa. Jos olet aikuinen joka haluaa olla suhteissa huomattavasti nuorempiin lapsiin tai nuoriin, hae apua. Itsesi ja muiden takia. Sinäkään et ole yksin ja on mahdollista toipua siitä mitä ikinä taustalla onkin.

Jos olet aikuinen jolla ei ole kykyjä ja jaksamista olla mukana lapsen elämässä, hyväksy se äläkä vieraile siinä silloin kun sinulle sopii vaan pysy poissa kokonaan.

Älä ole se ihminen jonka vuoksi jonkun täytyy kulkea läpi elämänsä etsien lohtua hinnalla millä hyvänsä, vain koska sinä et sitä antanut. Älä jätä yksin.