Päivä kerrallaan ja hetkessä eläminen (M)

Minä olen aina ollut todella kärsimätön ja epätietoisuutta sietämätön ihminen. Olen kuvitellut että jos vain saisin tietää etukäteen kaikesta kaiken ja suunniteltua asiat pitkälle eteenpäin, en enää olisi ahdistunut. Kesti todella pitkään että ymmärsin tuon ajatustavan vain lisäävän stressiä ja ahdistusta, sillä aina kun joku mennyt tiukan suunnitelmani mukaan, romahdin, ja ajattelin että kaikki on pilalla. Jos en vielä tiennyt jostakin tulevasta asiasta kaikkia yksityiskohtia, en kyennyt rauhoittumaan ennen kuin se oli ohi ja mikäli se oli jokin positiivinen tapahtuma, en siitä myöskään pystynyt nauttimaan.

En ole aivan varma missä vaiheessa ajatus muutoksesta lähti kytemään, mutta huumeiden käyttöä lopetellessa lause "Päivä kerrallaan" pomppaa esiin usein. Ajattelin sen olevan täyttä humpuukia koska minähän vain päättäisin kuinka monta päivää olisin ilman mitään päihteitä ja suunnittelisin kaiken tarkkaan, eihän silloin voisi mikään mennä pieleen? En ole retkahtanut kertaakaan 2 vuoden ja 8 kuukauden aikana tosin alkoholia ja tupakkaa käytän jokseenkin maltillisesti, mutta jostain syystä en olekaan laskenut päiviä tarkkaan. Ehkä ymmärsin jo silloin että pakonomainen päivien laskeminen ei sovi vaan aiheuttaa lisää paineita jotka lisäävät riskiä retkahtaa, ja näinollen jonkinlainen muutosten ketju oli lähtenyt liikkeelle.

Raskaus oli kaltaiselleni kontrollifriikille melkoisen vaikeaa aikaa. Olin toki onnellinen ja uusi elämäntilanne oli minulle helppo, mutta mieheni ei sopeutunut yhtä hyvin. Yrittäessäni pakottaa häntä muuttumaan ja kasvamaan minun valamaani muottiin, hän vain karkasi yhä kauemmas ja minä ahdistuin kun en pystynyt hallitsemaan elämääni. Purin ahdistuksen pakonomaisella siivoamisella ja järjestelyllä, oli vain pakko saada olla kontrollissa jostakin.

On erikoista että vasta nyt kun koen erityisen vaikeaa kautta vointini suhteen, olen todella sisäistänyt hetkessä elämisen ajatuksen ja tuon "Päivä kerrallaan" - mantran joka ennen sai vain ärsyyntymään. Voisi kuvitella että hyvävointisena muutokset ja uudet oivallukset olisivat todennäköisempiä, mutta ehkä minun on ollut pakko löytää keino selviytyä tästä huonosta olosta ja näin muutos onkin tapahtunut toisaalta pakolla, mutta silti luonnollisesti. Ja se tuntuu todella hyvältä.

Viimeiset lähes kolme vuotta olen ollut jatkuvalla tutkimusmatkalla omaan sisimpääni. Ilman huumeita, lähes ilman minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja ja suurimmaksi osaksi kotona. Tämä on ollut elintärkeä matka jota ilman en olisi kehittynyt henkisesti tai oppinut tuntemaan itseäni. Matka on vasta alussa, mutta kolmen vuoden jälkeen olen uskaltautunut takaisin ihmisten pariin, luomaan terveitä ihmissuhteita ja hyödyntämään potentiaaliani koulutuksessa. Jatkamalla yksin oloa en olisi onnistunut, vaan koulutus ja kaikki uudet ihmiset ovat tulleet elämääni juuri oikeaan aikaan opettamaan uusia asioita ja toimimaan peilinä omille ajatuksilleni ja tunteilleni auttaen niitä kehittymään ja kasvamaan.

Tämä hetkessä ja päivä kerrallaan eläminen on ollut ehdottomasti tärkein oppimani asia. Ensinnäkin olen ymmärtänyt mistä kontrollin tarve on alunperin lähtenyt. Hylkäämisen pelosta, ja siitä että minuun on kajottu vastoin tahtoani sekä elämääni on ohjailtu niin etten ole kokenut voivani siihen vaikuttaa. Ymmärrys siitä että kontrollinhalulle on jokin selitys, on antanut luvan myös olla itselleni armollinen. En minä olekaan vain hullu ja hankala ihminen, minulla on ongelma jonka voin oppia ratkaisemaan!

Mitä tämä hetkessä eläminen sitten käytännössä on ja miten sitä voi harjoitella?
Itse koen eläväni tässä hetkessä kun kykenen keskittymään ympäristööni ilman disso-oireita ja vastaanottamaan ja ymmärtämään mitä minulle sanotaan sekä osallistumaan keskusteluun ja toimimaan täydellä teholla. Vaipumatta traumamuistoon, tai stressaamatta tulevaa. Olo on seesteinen ja ajatukset kirkkaita.

Mutta miten tässä onnistua? Jokaisen on tärkeää löytää omat keinonsa niin ympäristönsä kuin itsensä rauhoittamiseen. Minulle hetkessä elämisen avainsana on mindfullness ja erilaiset mielikuvaharjoitukset. Näitä harjoituksia on netti pullollaan ja hoitotaholta löytyy varmasti apuja jos kysyy rohkeasti, ja jokaiselle löytyy varmasti oma toimiva harjoitussetti. Pääpointtina on opetella keskittymään ja ymmärtämään olevansa tässä hetkessä turvallisesti. Maadoittamaan itsensä tähän hetkeen.

Mindfullness- harjoitusten pohjalta olen oppinut että vaikka en olisikaan suoranaisesti tekemässä harjoitusta, pystyn silti paremmin hallitsemaan ajatustulvaani, stressiä ja ahdistusta. Tunnistan herkästi hetken jolloin täytyy pysähtyä, vetää muutama syvä henkäys ja sanoa jopa ääneen "Minä olen tässä, näitä esineitä ja ihmisiä on ympärilläni enkä ole missään muualla."

Osaan keskittyä luontoon ja ammentaa siitä voimaa ja energiaa. Minun täytyy muistaa nauttia arjen pienistä iloista jotka yleensä vaikuttavat itsestäänselvyyksiltä. Tärkeää on ollut myös avoimesti kertoa ihmisille ympärilleni että minulla on tällaisia vaikeuksia jolloin joku osaa huomata poissaolevuuteni ja muistuttaa missä ollaan.

Tällä hetkellä olen elämäntilanteessa jossa tapahtuu suuria muutoksia ja päivä kerrallaan eläminen tuntuu haastavalta kun kaikki muuttuu enkä voi kontrolloida kaikkea. Mutta silti olen ihmeen rauhallinen ja toiveikas. En tiedä mitä ja millä aikataululla tapahtuu, mutta mitä sitten?

Teen vain sen mikä on omissa käsissäni, ja mitä minun täytyy ja kaiken muun jätän tapahtumaan itsekseen, hyväksyen kaiken.

Nyt, tässä ja tänään.

Jatkoa kuntoutumiseen ? (H)

Nyt ollaan jännän äärillä. Alkuviikosta laitoin postin matkaan hakemuksen terapian jatkosta, ja lausunnot lääkäriltä sekä terapeutilta odottaa jo Kelassa. Terapian muotona olis sit Kelan tiedoissa vaativa lääkinnällinen kuntoutus. Ja tänään näpyttelin hakemuksen laitoskuntoutuskurssille! Toivon tosiaan et noi molemmat menis läpi!

Taustalla on siis jo täydet 3 vuotta Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa. Viimeinen käyntini oli elokuun alussa. Meidän taloudellinen tilanne ei todellakaan anna periksi jatkaa terapiaa ilman kelan vähennyksiä, kun aiemminkin sain täydentävänä toimeentulotukena ne omavastuut kun ei olisi ollut varaa käydä terapiassa.

Psykoterapia kuitenkin katsottiin minulle olennaiseksi hoitomuodoksi tuolloin 2015, kun kunnallisella puolella ei olisi riittänyt resurssit minun hoitoon. Nyt kävi niin, että terapia kun päättyi, jäin tyhjän päälle. Mulla on vain lääkekontrollit ja sairasloman jatkamis käynnit psykiatrian polilla, muuten ei periaatteessa mitään. Kyllä ne sieltä yrittää jotain kolmannen sektorin palveluita mulle tarjota, mutta mitä oon itsestäni tässä 15-16vuoden aikana oppinut, niin tarviin säännöllistä keskusteluapua kaiken muun oheen. En pärjää omillani pelkästään lääkkeiden avulla.

Tässä yritetään viimeistä oljenkortta millä terapiaa voisi jatkaa samalla terapeutilla millä nyt kävin tuon kolme vuotta. Ei olisi mitään järkeä vaihtaa terapeuttia, kun olemme saaneet toimivan potilassuhteen meidän välille, ja voin luottaa häneen. Mahdollisuudet on kyllä lääkärin mukaan tosi hyvät saada jatkoa, mutta kaikki on nyt Kelasta kiinni. Terapeuttini ei ole listattuna vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen palveluntarjoajiin, se on todennäköisesti yksi ainoista syistä mihin hakemus voi kaatua.

Pakko kyllä sanoa että toi ihan täysin paska "käytäntö" (ei oo mikään virallinen juttu, mutta näin tuppaa tapahtuun) että kun olet käynyt läpi tuon kolme vuotta niin Kela vähän niinkuin olettaa että oot kuntoutunu ja samalla sit julkinen hoitopuoli ajattelee et ei tolle tarvii antaa säännöllistä puheapua enää polilla kun on jo käynyt terapian.. ymmärrän et polille on tunkua ja potilaita olis enemmän ku apua pystytään tarjota mutta kuitenkin, luulis et jotain sais järjestyyn. ei ne voi olettaa et jos on yli puolet elämästään oireillut ja sairastanut niin se parantuis kolmessa vuodessa. Tietty sitä sais jatkaa omakustanteisesti terapiaa, mut kuinka monella oikeesti olis varaa maksaa 300e kuussa??

Olin 2015-2016 kolme viiden päivän jaksoa laitoskuntoutuksella Kuntoutuskeskus Kankaanpäässä "masennuskurssilla", josta oli kyllä apua. En päässyt silloin vielä kaksisuuntaiselle kurssille, kun se ei ollut diagnoosina vielä paperilla :( Sain kuitenkin vertaistukea ja apua masennusoireiluun. Olin porukan nuorin, kaikki muut oli melkein 20 vuotta (tai enemmän) vanhempia kuin mä... 

Nyt laitettin hakemus sitten ihan kaksisuuntaisen mielialahäiriön ryhmään Peurungalle. Mä niin toivon et pääsisin tonne. Edellisestä jaksosta oli tosi paljon apua, mutta se ei ihan vastannut täysin sitä mitä tarvitsin - tämä täyttäisi siihen nähden ehkä enemmän niitä mun "vaatimuksia" mistä voisin hyötyä.

Kaikki pitämään peukkuja pystyssä mulle <3

Lääkekokeiluja (A)

Oksettaa. Keinuttaa niin kuin olisin laivalla. Neuroosini on saanut uusia kierroksia ja paniikkikohtaukset ovat herkässä. Aloitin uuden SSRI-lääkkeen reilu viikko sitten. Saan herkästi aloitusoireita, joten lääke aloitettiin varovaisesti: otan ensimmäisten parin viikon ajan puolikkaan tabletin joka toinen päivä, ennen kuin annosta portaittain nostetaan hoitotasolle.

Sain silti oireita. Pian lääkkeen aloituksen jälkeen juhlimme esikoisen 3-vuotissyntymäpäivää. Pelkäsin hysteerisesti, että kaikki juhlavieraat saavat ruokamyrkytyksen. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta neljään päivään kuin sitä, mitä kaikkia mikrobeja leipomani kakku sisältää. Googlailin tietoa ruokamyrkytyksistä, ja ahdistuin lisää. Juhlien jälkeen teki mieli lähettää kaikille vieraille viesti ja kysyä kuinka moni on sairastunut, ja kuinka vakavasti.

Juhlista on nyt viikko, eikä kukaan sairastunut. Olen huojentunut. Silti mieleni kehittelee jatkuvasti uusia huolenaiheita. Iltaisin on vaikea käydä nukkumaan, kun kierrän irrottamassa sähkölaitteiden töpseleitä pistorasioista ja tarkistelen, ettei hella vain ole päällä. Yhä uudelleen ja uudelleen. Taipumus tällaiseen oli olemassa jo ennen lääkkeen aloitusta, mutta aloitus on selvästi pahentanut oireita.

Toivon, että aloitusoireet pian helpottavat ja saan lääkkeestä apua paniikkikohtauksiin ja ahdistuneisuuteen. Edellisen lääkekokeilun kohdalla näin ei käynyt. Kun kerroin lääkärille oireistani, hän sanoi aina vaan, että annosta pitää nostaa, jotta siitä olisi minulle apua. Aina annoksen noston jälkeen ahdistus vain syveni. Mielialani kyllä koheni ja jaksoin hoitaa arkiaskareita paremmin, mutta kodin kynnys nousi aina korkeammaksi ja korkeammaksi ylittää, kun en tiennyt milloin ja missä paniikkikohtaus yllättää. Pyörryin paniikista kerran töissä ja kerran junassa, ja säikähdin sitä niin että aloin vältellä kotoa poistumista. Lääke ei tuonut missään kohtaa helpotusta, vaikka söinkin sitä puolitoista vuotta.

Tämä on nyt kolmas SSRI-lääke, jota kokeilen. Minulla on ollut paniikkikohtauksia, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja yleistynyttä ahdistuneisuutta jo lapsuudessa. Olen käynyt vuosien terapian, mikä auttoi minua kyllä ymmärtämään itseäni paremmin ja olemaan itselleni armollisempi, mutta ei vaikuttanut paniikkitaipumukseen mitenkään. Vuosien varrella olen kokeillut ravintolisiä ja luontaistuotteita, vähentänyt kofeiinia, sokeria ja hiilihydraatteja, lisännyt kasviksia ja liikuntaa ja opetellut meditoimaan, mutta paniikkikohtaukset tulevat ja menevät omaa tahtiaan riippumatta siitä, mitä teen. Tai no, sen olen huomannut, että jos olen kovin kiireinen ja stressaantunut, ahdistun helpommin. Olen karsinut kaiken sellaisen stressin elämästäni, mihin voin itse vaikuttaa, mutta uskon että sopivan lääkkeen löytyminen voisi vielä parantaa elämänlaatua.

Harmittaa vaan, että sopivan lääkkeen etsiminen on tällaista arpapeliä, jossa vointi saattaakin paranemisen sijaan mennä huonompaan suuntaan. Jälleen kerran olen kuitenkin toiveikas, että juuri tämä lääke taittaisi pahimman huipun paniikkikohtauksista, ja auttaisi katkaisemaan samaa kehää kiertävien ahdistavien ajatusten kulun. Ei auta kuin odotella mitä tuleman pitää.  

Heipparallaa!

Tervetuloa lukemaan blogiamme Kolme lensi yli käenpesän!

(ulkoasu tulee kokemaan vielä muutoksia, tämä on tälläinen väliaikainen pikaversio)

Ollaan kolme tyyppiä jotka halusivat alkaa pitää blogia porukalla, jotta voisimme omien kokemuksien kautta auttaa muita. Meillä on kaikilla erilaiset taustatarinat mutta meitä yhdistää tällä hetkellä käymämme kokemusasiantuntija koulutus, jossa olemme tutustuneet toisiimme. Valmistumme ensi kuussa, jonka jälkeen aletaan pitää keikkaa - ja siihen ohelle haluttiin tehdä tämä blogi.

Toivomme syvästi, että tästä on apua mahdollisimman monelle - ainakin itsellemme, on sillä kaikille meille ominaista on purkaa asioita kirjoittamalla. Lisäksi blogiin voi tulla mm. runoja. laulunsanoja, tarinoita, turinoita ja kuvia!

Välilehtiin laitamme erikseen jokaisesta meistä oman esittelyn, jos haluatte tutustua tarkemmin blogin taustalla oleviin ihmisiin. Jokaisen postauksen otsikkoon tulee joko A, H tai M, jotta tiedät kuka sen on kirjoittanut heti alkuun :)

Blogi saattaa sisältää välillä vähän rankempaakin tavaraa, yritämme mainita asiasta (TW= trigger warning) aina blogitekstin alussa jotta osaatte varautua!

Meille saa laittaa viestiä ja kommenttia ja toiveita mitä haluaisitte, jos vaikka haluatte tietää jostain enemmän! Muistakaa kuitenkin, että ollaan "normaaleja" ihmisiä ja meilläkin on tunteet, joten loukkaavat jutut voi jättää suoraan sanomatta! 

Rakentavaa palautetta saa toki antaa :)