Muutos - totta vai tarua? (M)

En ole pitkään aikaan saanut kirjoitettua mitään ja syy siihen löytyy yksinkertaisesti masennuksesta. Suurimpana osana päivistä se saa minut täysin kyvyttömäksi tekemään mitään muuta kuin suorittamaan pakolliset arjen askareet, mutta taas toisaalta joinain päivinä naksauttaa jonkin maanisen vaihteen päälle ja näin syntyy yhtäkkiä jotain odottamatonta, kuten nyt tämä postaus. Muutos on tosiaan päivän sana ja masennuskin on eräänlainen muutos koska en ole ikinä ennen ollut näin masentunut.

Olen joskus ollut niin masentunut että useampana päivänä viikossa kun heräsin kipeänä ja sekavana paskaisesta kämpästäni, nappasin mukaani köyden tai partateriä tai kaikki lääkkeeni, ja lähdin ulos kuitenkaan lopulta uskaltamatta tehdä mitään. Nyt olen kuitenkin niin masentunut että en todellakaan jaksaisi tappaa itseäni koska sehän on kamalan vaivalloinen urakka. En oikeastaan keksi parempaa vertausta sille miten paljon pahempi tämä masennus on kuin ne joita olen kokenut aiemmin.

Viime vuosien ajan olen jatkuvasti pyöritellyt päässäni yhtä ja samaa kysymystä – voiko ihminen todella muuttua? Oikeastaan se kysymys on vain jäävuoren huippu. Miten voi muuttua, miksi muututaan, onko olemassa ihmisiä jotka voivat muuttua ja sitten taas sellaisia jotka yksinkertaisesti eivät voi ja mistä se johtuu? En tiedä voiko näihin kysymyksiin koskaan saada vastausta tai onko niihin edes olemassa oikeita vastauksia. Jostain syystä minun on ainakin tällä hetkellä mahdotonta ajatella että ihminen voisi muuttua. Toki joitain muutoksia syntyy aivan itsestään. Esimerkkinä se että ennen syytin pahasta olostani ja siitä johtuvasta sekoilusta aina jotakuta toista. Oli helppoa kuitata kaikki vetoamalla siihen miten minua on kohdeltu tai mitä minulle on tapahtunut.

Nyt en vain enää ajattele niin. En tiedä miksi, mutta sellainen muutos vain on tapahtunut. Tälläkin hetkellä tiedostan sen että masennukseni on syventynyt sen vuoksi miten jotkut ihmiset ovat minua kohdelleet viime aikoina, mutta se ei kuitenkaan ole millään tavalla heidän syytään. On minun vastuullani miten reagoin siihen miten minua kohdellaan. Tietenkään tunteilleen ei voi mitään, en voi olla tuntematta katkeruutta, surua, ikävää tai vihaa, mutta voin päättää miten toimin tunteideni kanssa. Ei ole kenenkään toisen ihmisen syytä mitä minä tunnen tai mitä teen, se on kiinni omasta päästäni. Tämä muutos ajattelussani saattaa olla normaalia emotionaalista kypsymistä tai sitten jokin narsistinen päähänpisto siitä että minuun ei voi kukaan toinen ihminen vaikuttaa koska olen muiden yläpuolella, mutta yhtä kaikki, se on muutos ja vieläpä ihan hyvä sellainen.

Jotkut muutokset siis tuntuvat tapahtuvan itsestään mutta toiset eivät vain ota tuulta alleen vaikka niiden eteen tekisi kaikkensa. Sanotaan, että muuttua voi jos vaan haluaa tarpeeksi. Paskanmarjat, sanon minä. En halua mitään muuta tässä maailmassa niin paljon kuin muuttaa käytöstäni ja ajatteluani mutta silti en vain tunnu pystyvän siihen. Ei voi olla suurempaa motivaatiota koko maailmassa kuin mitä minulla jo on enkä todellakaan halua elää elämää jossa aiheutan vain kipua ja pahaa itselleni ja kaikille jotka erehtyvät lähelleni. Enkä ainakaan haluaisi heittää hukkaan sitä kaikkea työtä mitä olen tehnyt tähän mennessä. Siitä kaikesta palavasta halusta huolimatta olen varmasti ruksinut jokaisen kohdan siltä kuvitteelliselta ”en enää koskaan aio”- listaltani ja useimmat vielä moneen kertaan.

Mistä sitten voi todella tietää että on muuttunut? En usko että sitä voi mitenkään todistaa. Ehkä kaikki muutokset jotka eivät tapahdu itsestään, ovatkin vain sitä että muutamme vääriä ajatus- ja toimintatapojamme väliaikaisesti olosuhteiden pakosta. Mielemme tekisi tehdä tai ajatella jotenkin tietyllä tavalla mutta niin tehdessämme menettäisimme esimerkiksi perheemme, terveytemme, työpaikkamme tai omaisuutemme. Siksi toimimme toisin, yksinkertaisesti koska meidän on pakko. Osa ei aina onnistu ja heitä siitä tietenkin moititaan. Onko todella niin että ne jotka onnistuvat täysin hautaamaan halunsa ja perimmäisen luontonsa, ovat onnistujia ja niitä joita ihaillaan ja kiitellään vuolaasti. Sitten kuolinvuoteella ajatellaan että hahaa, onnistuinpas, nyt voikin vihdoin hengähtää ja rentoutua. Se, onko tämä todellista muutosta vai koko elämän mittainen näytelmä, on varmasti mielipidekysymys.

Olen huomannut että ajatuksena muuttuminen on meille vähän samankaltainen kuin joillekin uskovaisille rukous tai jumala. Se on jotakin joka luo toivoa paremmasta mutta myös jotain mitä voi myydä epätoivoisille turhaan. Voimme sanoa muille ihmisille ; katsokaa nyt, minä olen muuttunut, voitte luottaa minuun. Jäämme huonoihin ihmissuhteisiin koska ajattelemme ; mutta kyllähän tämä voi vielä muuttua, ehkä hän muuttuu. Annamme periksi taisteluissamme ja ajattelemme ; ei tämä haittaa, kyllähän minä voin vielä muuttua. Tiedän uskovaisia ihmisiä jotka hokevat vain että ei hätää, kyllä Jumala auttaa ja hoitaa. Siten he luopuvat vastuusta omasta elämästään ja ennenkuin huomaavatkaan, se alkaa olla ohi ja hukattu, eikä kukaan ole sitä heidän puolestaan muuttanut paremmaksi. Tuo kuulostaa mielestäni aika samanlaiselta kuin se että tuudittaudutaan ajatukseen jostakin ihmeellisestä täydellisestä muutoksesta. 

Ehkä muutos on kuin tekonauru. Kun oikein kovasti hohottaa ja hihittää, alkaa väkisinkin oikeasti naurattaa. Kun meidän on pakko muuttaa jotakin itsessämme, se saattaa jossain vaiheessa muuttua osaksi meitä, täysin luonnolliseksi. Mutta sitä odotellessa ja siltä varalta että niin ei tapahdukaan, ehkä voisimme luopua muutoksesta ja alkaa kehittyä sen sijaan. Voisimme sanoa että jokainen voi kehittyä jos vain tarpeeksi haluaa. Koska kehitys voi olla hyvin pienieleistä ja vaatimatonta jatkumoa ja siinä on hyväksytty myös mahdolliset takapakit. Muutos on ehdotonta ja mustavalkoista, epävakaata. Muutut pahasta hyväksi ja jos hetkeksikin lipsahdat, muutut taas pahaksi. Entä jos hautaisimme harhakuvan täydellisestä muutoksesta joksikin toiseksi ja sen sijaan hyväksyisimme itsemme omana itsenämme vikoineen päivineen, kuitenkin pyrkien kehittymään parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestämme.

Kehitys antaa tilaa epäonnistumisille ja erilaisuudelle. Se ei anna turhaa toivoa eikä siihen voi tuudittautua ja luottaa hukaten samalla itsensä. Sitä ei voi käyttää hatarana lupauksena tai petoksena. Se on jotain joka luo aivan oikeaa toivoa, sitä joka saa avaamaan verhot aamuisin ja nousemaan ylös sängystä, tekemään jotakin pientä eri lailla kuin eilen - tai hyväksymään sen ettei ehkä teekään. Minä en taida pystyä muuttumaan, vaikka kuinka kovasti haluaisinkin. Voin kuitenkin kehittyä äärettömiin täydellisen epätäydelliseksi itsekseni.

Ei jaksa.

Tekstiä pitkästä aikaa...

Eipä sen suurempaa ja ihmeellisempää tekstiä tulossa. Kuulumisia.

Meillä menee perheessä noin käytännössä ja periaatteessa ja silleen hyvin.

Arki rullaa. Mutta. Mä oon vaan niin väsynyt. Aloitin lukeen yhtä kirjaa, tai

jos sitä nyt voi lukemiseksi kutsua kun saa luettua pari kappaletta ja sit tulee

jomman kumman ipanan suusta jo "äitiiiiiii" ja sit taas touhutaan muuta.

Kirjan ekat parikyt sivua on ollut tosi mielenkiintoisia ja pelkkä otsikko 

kiteyttää tän hetkisen olon loistavasti. "En tahdo kuollla, en vain jaksa elää". 

Sen on kirjoittanut Ann Heberlein, joka sairastaa kans kaksisuuntaista.

(saatan myöhemmin kirjoittaa kirjasta vähän enemmänkin)

Saan hoidettua pakolliset arki askareet, pyykit ja tiskit, silloin tällöin imuroinnin.

Suihkussa ei jaksaisi millään käydä ja hampaat pestään kun muistetaan.

Hoitaa lapset ja heidän jutut, päiväkodit ja ruokailut sun muut. Heiltä ei puutu 

mitään. Heistä ei tarvii huolestua. Jossen itse jaksa tai pysty jotain, niin mies

hoitaa. Hän on korvaamaton apu. Ja saadaan sossusta apua.

Kaiken muun aikaansaaminen onkin sitten vaikeaa. Koko ajan haluaisin ja

pitäisi touhuta jotain, mutta en keksi mitään tai sitten en jaksa aloittaa. Oon 

mieleltäni tosi väsynyt, masentaa ja ahdistaa, mutta silti on kauhea ad/hd

olo ja sydän tykyttää ja tuntuu että jossen nyt tee jotain niin oon turha ihminen.

En mä saa ja voi vaan maata sohvalla tekemättä mitään. Pitäis edes katsoa

telkkaria tai lukea tai kutoa tai jotain... Mutta ei pysty - ei pysty keskittymään

tai mikään ei kiinnosta ja innosta. Mun pään sisällä vaan huutaa mulle 

koko ajan joku pieni ihminen että et sä voi tehdä noin, olla tekemättä mitään,

sun pitäis olla superäiti ja -vaimo ja -nainen ja korjata maailma. Huoh. ARGH.

Läheisiäni en haluaisi kuormittaa. En halua, että musta huolehditaan ja/tai 

huolestutaan, kaikilla läheisilläni on niitä omiakin ongelmia. En halua olla

lisätaakka. En halua että kukaan syyttää itseään mun pahasta olosta. Tää

ei johdu kenestäkään, vaan nää olot vaan tulee ja menee miten haluaa.

En hallitse niitä, en hallitse itseäni. Tunnen itseni huonoksi äidiksi.

Jotain voimaa arkeen tulee satunnaisista koke-keikoista. Silloin tunnen 

itseni tärkeäksi, mulla on väliä. Autan muita. Olen hetken erossa omasta

perusarjesta, voin olla hetken se supernainen ja hengittää.

Olin kesällä podcast-nauhoituksissa jossa oli teemana mies omaisena,

ja jakso jossa olin mukana koski tunteita. Kanssani oli ammattilainen ja toinen

kokemusasiantuntija, hän tosin oli se omainen. Hän sanoi niin hienosti ja nyt 

lainaan tuota sanomista vähän omin sanoin. 

Tuntuu kuin hukkuisin. Haluan saada happea ja voimia, 

jotta jaksaisin uida rantaan.

Unet, painajaiset ja nukkuminen (H)

Nukkuminen. Se on asia mikä ei kaikille ole itsetäänselvyys. On jaksoja jolloin unentarve vähenee ja välillä haluaa nukkua koko ajan. Itsellä nämä menee käsikädessä mania- ja masennuskausien kanssa. En nuku enää ilman lääkkeitä, uni ei vain tule, tai jos nukahdan niin herään parin tunnin päästä enkä nukahda enää uudelleen. Tämä johtuu todennäköisesti siitä kun olen syönyt nukkumiseen lääkkeitä puolet elämästäni. 

Uni on pakollista ihmiselle. Silloin kroppa lepää ja uusiutuu, jos sairastaa niin paranet nopeammin kun nukut. Unirytmit on mielestäni kaikille henkilökohtaiset, ei mielestäni tarvitse enää noudattaa yhteiskunnan suosimaa 22-6 rytmiä joka tietenkin sopii virastoaikoina töitä tekevälle. Harmittaa että jotkut ihmiset karsastaa sellaisia jotka vaikka menee kolmelta yöllä nukkumaan ja herää puoliltapäivin. Sehän on esimerkiksi ravintolatyöntekijälle ihan normaalia! Itse tarvitsen sen kahdeksan tuntia yöunta, muuten olen aamulla todella tokkurassa. Ja lapsien myötä mullle se unirytmi on noin 21/23-7/9 (vaihtelee monelta pääsen nukkumaan ja monelta lapset herää).

Olen viime aikoina nähnyt todella paljon painajaisia.

Mun unet on todella todentuntuisia. Onhan mulla vilkas mielikuvitus juu, ja unet ei aina oo sellaisia "oikeita" et voisi tapahtua oikeasti, esim. kaikki möröt ja fantasiaolennot sun muut. Vaikka uskonkin jonkinasteiseen "toisenlaiseen" todellisuuteen, niin joskus unissani näkemät asiat menee jo vähän yli.

Mutta kaikkein pahimmat unet on ne, jotka sekoitan oikeaan elämään. Joskus päivisin tulee hetkiä jolloin joudun miettiä tapahtuiko joku asia unessa vai oikeasti - uskallanko ottaa jotain asiaa puheeksi jos vaikka se onkin tapahtunut unessa ja muut on sitten ihan pihalla mitä selitän. Tai mietin et miksi oon vihainen jollekin,  et onko syy oikeassa elämässä vai unimaailmassa. Muutamalle ihmisille uskallan sanoa suoraan et hei, nyt en oo varma ollaanko puhuttu tästä asiasta vai ei :D

Ne todentuntuisimmat unet on kamalia. Se tunne kun herään yöllä tyyny märkänä hiestä tai kyynelistä, kun olen menettänyt perheeni tai avioliitto on mennyt kun mies pettänyt tai muuta vastaavaa. Mulla on aina ollut vaikeuksia todellisuudentajun kanssa. Ja mun unet ja vilkas mielikuvitus ei paljon auta asiaa.

Joillakin lääkityksillä mulla on ollut vaiheita elämässä että en oo nähnyt unia, ja nukkuminen on joskus sellaista että en esimerkiksi ole saanut itseäni hereille jos näen painajaisia. Olen miettinyt johtuuko se lääkkeistä. Unessakin tuntuu useimmiten siltä että se on totta, sitä oikeaa elämää - harvemmin uneni on niitä joissa tiedät heti että tämä on vain unta, katsotaan mitä tapahtuu.

Joskus näen enneunia, tai sellaisia unia, että kun myöhemmin elämässä tapahtuu jotain, tajuan että tän oon nähnyt aiemmin jo unessa ja tiedän mitä tapahtuu. SE on tosi hämmentävää. Välillä unet on sellaisia, että saan niistä vinkkejä mitä mun kannattaisi oikeassa elämässä tehdä tai jättää tekemättä - tän koen hyödyllisenä. Saan ideoita esimerkiksi sisustukseen tai mistä kirjoittaa seuraavaksi. Jopa joku herkkuresepti saattaa putkahtaa mieleen! nami. 

Oon niin kateellinen mun miehelle näissä asioissa. Sitä ei ikinä pelota mennä nukkumaan sen takia että pelkää mitä unia näkee. Pikemminkin odottaa innoissaan et mitähän sitä ens yönä pääsee tekemään. Sit se ketutus kun aamulla herää kesken jonkun kivan jutun. Mutta se osaa senkin et menee takas nukkumaan ja uni useimmiten jatkuu siitä mihin se jäi :D

Millaisia unia sinä näet?

Toinen kuntoutusviikko (H)

Teksti tulee REILUSTI myöhässä mutta vihdoin kuitenkin sain aikaiseksi. Kuntoutus oli siis kesäkuun toisella viikolla.

Tulin taas jo sunnuntaina paikanpäälle, en uskaltanut lähteä niin aikaisin ajelemaan maanantai aamuna. Odotin innolla muiden näkemistä, mun lisäksi kaksi muuta tuli jo sunnuntaina. Käytiin kylillä Laukaan keskustassa ja satamassa yksillä katselemassa paikkoja. Myöhemmin fiksuna (katsomatta ohjelmasta monelta paikka menee kiinni) menin kylpylän puolelle, et olisin hetken lillunu porealtaassa.... noh, ehdin istua altaaseen kun tuli kuulutus et mesta menee kiinni :DD hyvin alkoi tää reissu :D Menin sängyn pohjalle jo ysiltä, en tiiä monelta nukahdin mut ei siinä kauan menny. Oli outoa nukkua kun ei ollut tyttö potkimassa kylkeen yöllä :D

Maanantaina heräilin jo neljästä eteenpäin useamman kerran ja lopulta luovutin seiskalta ja nousin ylös. Meillä oli ryhmäkeskustelua jokaisen nykyisestä tilanteesta ammatillisen kuntoutumisen saralla. Itselläni on asian suhteen melko selkeät sävelet mitä tapahtuu, mutta ajankohta on vielä auki että milloin nämä asiat tapahtuu. Tarkoitus olisi hakeutua työkokeiluun jotta selviäisi, että mitä minä sitten loppupeleissä lähtisin opiskelemaan. Mulla oli sitten henkilökohtainen aika sairaanhoitajalle jossa juteltiin sit enemmän mun asioista, et miten tavoitteet on toteutunut jotka edellisellä jaksolla tehtiin. Ihan loistava juttutuokio, ja ihan mahtava saada ammattilaiselta oikeita neuvoja - ilman että tuomitsi. Yleensä tulee kirjaoppien mukaan et miten asiat pitää tehdä, mutta nyt mua kuunneltiin ja asiat suunniteltiin niinkuin ne mulle oikeasti sopii. 
Päivällä kävin kaverin kaa kävelyllä ja räpsin vähän pilvisen sään päiväkuvia.

Tiistaina oli aamu aivan tuskaa. Edellisenä iltana valvottiin porukalla ja unta tuli ehkä neljä tuntia. Aamusta juteltiin tavoitteista ja miten ne on toteutunut ja iltapäivällä oli puhetta yleensäkin kaksisuuntaisesta ja oireilusta sun muusta, mistä saada tukea ja tietoa siihen.

HYVINVOINNIN TUEKSI
Nettisivuja: pipoinfo.fi - mielenterveystalo.fi - oivamieli.fi - kuparikettu.fi - calm.mindfulness
Kirjoja: Kaksisuuntainen mielialahäiriö, Eroon ahdistuksesta ja En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (viimeinen lähti itselle tilaukseen)
Lisäksi listoilla mainittiin vertaistuki ryhmät joita on esimerkiksi Facebookissa (laita kutsupyyntö niin voit päästä porukkaan mukaan) ja Whatsapp ryhmiä löytyy myös.

Illalla kävin lillumassa porealtaassa ja uimassa vähän, ja sen jälkeen iltakävelylle räpsimään taas kuvia, tällä kertaa just ennen auringonlaskua (ja sitä ennen kun aurinko karkas pilven taa). Ja tarkoituksellisesti hieman aiemmin nukkumaan :DDD

Keskiviikkona oli samanlaista ohjelmaa kuin muinakin päivinä. Ja taas istuttiin iltaa :DD Pääsin lauleskelemaan karaokea! Odottelin innolla seuraavaa päivää kun mies tulisi kans Peurungalle perjantain omaispäivää varten.

Torstaina olikin sitten paljon säätöä ukon saapumisen kanssa. Aamupäivästä päästiin testaamaan jousiammuntaa, laserpyssyllä ampumista (niinkuin Speden peleissä) ja sit ilmakiväärillä pari kertaa. Itse en jousipyssyä uskaltanu ees yrittää käteni kanssa mutta muita kokeilin. Illemmalla kävin hakemassa ukon juna-asemalta Jyväskylästä. Ja taas istuttiin sitten porukalla iltaa, ensin yhdessä kavereiden kans ja sitten kahdestaan ukon kanssa laatuaikaa.

Perjantaina olikin jo lähdön aika. Aamusta oli loppupalaveria ja sitten päästiin testaamaan frisbeegolfia. Tämän viikon osallistuminen ei ollut kaikilla hirveän aktiivista, sanotaan että ehkä kaksi meidän porukasta oli jokaisella tunnilla mitä oli :D Omaisten ohjelmaan kuului aamusta keskustelutuokio ja sitten keilausta ja rentoutumisharjoitus.

Tarina vanhasta ystävästä (M)

Tahdon kertoa sinusta

Loistokkaasta paluustasi,
Jota en toivonut aivan vielä
Sinä tulit pikkuhiljaa hiipien tälläkin kertaa, niin etten voi varmaksi sanoa koska olit taas läsnä
En voi sanoa ikävöineeni mutta osasin sinua olla vastassa, olet niin tuttu, niin minulle oikea

Tunnistan sinut jo kaukaa

Kalpean ihosi, likaiset hiukset ja ilmeettömän irvistyksen

Vaikka en sinua toivo koskaan, tahtoisin silti kiittää
Siitä että sinun kanssasi mikään ei tunnu miltään
Annat armahduksen
Päästät elinkautisvangin lomalle
Nypit tunteet yksi kerrallaan irti sielusta
Kuin linnulta revitään höyhenet
Ja jätät tilalle tyhjyyden, suorastaan lohdullisen
Pimeän mustan aukon joka ahmii mitä vaan ja kenet vaan ettei olisi niin ammottavan kammottavan tyhjä

Sinä olet tummat varjot silmien alla
Kun vietän yöt miettien häntä, heitä, meitä
Sinä olet pölykerros siinä missä ennen oli vain kloriitin tuoksu ja pesuaineista verestävät kädet
Koska kädet sinä leikkaat irti
Enkä jaksa niitä edes kaivata
Leikkaat jalatkin etten pääse pakoon sinua
Viet ääneni etten voi kertoa sinusta kellekään
Istutat päähäni totuuden, ei kukaan välittäisikään kuulla

Sinä käsket olla hiljaa kun pitäisi puhua

Laitat sanoja suuhun silloin kun on tarkoitus olla hiljaa

Niitä rumia joita en tunnista enkä tarkoita

Sinä teet minusta vieraan ja väsyneen

Jonkun jota itsekin kavahtaisin

Et viihdy ulkona missä on ihmisiä, ääniä ja elämä

Siksi me pysymme näiden seinien sisällä

Enhän minä tarvitse mitään muuta kuin sinut

Sinä olet veitsenterä joka uppoaa minuun

Ettei se kääntyisi käsissäni niihin jotka sen ansaitsevat

Koska itsensä silpomisesta ei joudu vastuuseen

Sinun kanssasi eläminen riittää vankilaksi

Sinä saat minut ikävöimään kaikkea mikä on pahaa ja sairasta

Kaikkea mistä sinä olet syntynyt ja mikä on hyväksi sinulle

Osaat ottaa muodoksi pahimman pelkoni

Väläyttelet muovista hymyä, sitä jonka saalistaja näyttää saaliille

Ja kuiskit korvaani sillä äänellä joka rakastaa kuunnella itseään

Ja kaikki on taas kasteista kesäyötä jonka painon alla ei saa henkeä

Sinä olet harmaa tupakansavu ja sameat silmät
Niin monta lasillista että en pysy laskuissa
Häpeä ja helpotus yhtä aikaa 
Olet kaikki se mitä vannoin etten enää koskaan näkisi

Sen jälkeen kun sinut viime kerralla hyvästelin
Sinä viet minulta kaiken ja avosylin annan mitä vain
Koska minä en jaksa sitä kaikkea, sinusta voipuneena

Kesytät kesyttämättömän ja ammut alas sen joka ei koskaan kaadu

Sinusta seuraava on se josta ei ole paluuta

Saat sen kuulostamaan helpolta ja kauniilta

Sanot, sinä voit viedä minut sinne ihan koska tahansa

Siellä ei ole kipua vaan kaikki mitä joskus toivoin ja kaikki kaunis mitä olen saanut koskettaa

Matka sinne ei ole raskas, vaikeampaa on tämä jyrkänteellä tasapainottelu

Vaikeinta on lähteä

Kuljen ympyrää risteyksessä, vaihtoehtoina elämä jota en osaa elää

Ja jokin aivan tuntematon josta tiedän vielä vähemmän

Matkaoppaana sinä, vanha ystävä, masennukseni.

Ystävyys ja mielenterveysongelmat (H)

Olisi ihana jos kaikki pystyisivät ymmärtää mitä tarkoittaa kun diagnoosina on kaksisuuntainen mielialahäiriö, tai tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö. En lähde tähän tekstiin niitä avaamaan, jos kiinnostaa enemmän niin googlaa. Kerron vain sen, että en aina välttämättä tiedä/tiedosta mitä teen. Olen herkkä ja tunteellinen ja ailahtelevainen. Alempana on kuva johon olen kasannut oireiluja. Saatan hetkittäin kokea pieniä masennus- ja itsetuhoisuuskohtauksia, mutta ne menee nopeasti ohi! Sairauteen kuuluu jaksottaiset maniat ja masennukset - deal with it! Lääkkeet lieventää niitä, mutta niitä tulee jokatapauksessa olemaan. Olen myös psykoosiin taipuvainen. Olen kuitenkin tasapainoinen, kun elämässäni ei tapahdu mitään hirveän mullistavia asioita ja kun lääkitys on kunnossa. (Esim. naimisiin meno :D (lue eteenpäin niin ymmärrät))
(Marraskuun alussa julkaisin tekstin jonka olin kirjoittanut vuosi sitten toukokuussa 2018. Tämä saattaa sisältää lainauksia siitäkin tekstistä tai sisällöltään vaikuttaa samantyyliseltä mutta ajatus on kuitenkin se tärkein tuoda ulos.)

Koomisinta sairastamisessani on, että oireilut tulee pitkissä jaksoissa (pitkä masennus/
pitkä maniakausi) ja sitten ne voi kuitenkin hyppiä päivän aikana miten vain.
Koita nyt elää sellaisen ihmisen kanssa :D

Perhesuhteiden jälkeen tärkeimpiä elämässäni ovat ystävät! Niinkuin varmaan monella muullakin. Olen koko elämäni yrittänyt vaalia ja ylläpitää ihmissuhteitani, ja todella pitkään tein sitä oman jaksamiseni kustannuksella. Sanotaan näin arviolta, että vähän ennen Lahteen opiskelemaan lähtöäni aloin jo hieman ymmärtämään omaa arvoani ihmisenä, mutta viimeistään Lahdessa tovin oltuani olikynnysmaton elämäni vihdoinkin ohi. Ainakin suurimmaksi osaksi. Olen monelle sanonutkin että Lahteen muutto on ollut yksi elämäni parhaimmista päätöksistäni. En pelännyt uudelle paikkakunnalle lähtöä, sillä olen aina ollut hyvä solmimaan uusia ihmissuhteita - ongelmat on ollut lähinnä siinä suhteen ylläpidossa.

Ennen rippikoulua voisin sanoa että periaatteessa mulla ei ollut yhtäkään "hyvää ystävää". Siskoni on tosin aina ollut ystäväni jahka se taakka mun vahtimisesta oli ohi ja olin tarpeeks vanha :DD Luokalla oli muutama tyyppi jotka luokittelisin hyviksi kavereiksi kyllä, varsinkin yksi jonka kanssa olen tekemisissä edelleen. Luulin löytäneen ystäväporukan rippikoulun jälkeen isoskoulutuksesta/nuorten illoista ja lukiosta. Silloin se kyllä oli sitä, ystävyyttä, ja se kesti siihen asti kunnes muutin Lahteen... Kaksi tuosta porukasta jäi elämääni aktiivisesti paluumuuttoni jälkeen... Meitä oli seitsemän hengen porukka. Toisen näistä kahdesta menetin vuosi sitten, kun hän päätti ettei enää pysty tähän suhteeseen. 

Kuulemma emme ikinä ehkä olleetkaan niin hyviä ystäviä... Tätä en oikeesti ymmärtänyt, pyysinhän mä tätä henkilöä toisen lapsemme kummiksi!!! Kuulemma aina kun nähtiin niin vain valitin elämästäni ja hän ei enää jaksanut sitä, ja että hän ei uskaltanut/halunnut puhua mulle omista ongelmistaan koska pelkäsi miten reagoin siihen (lue- hilkka voi tappaa ittensä)... Tämäkin ajatuksena absurdi, sillä oma oloni paranee jos mulle puhutaan ja voin auttaa ystäviäni... En mä muiden ongelmien takia itselleni tekisi mitään, huolehtia saatan tietenkin, ja auttaa! Välitän ystävistäni ja haluan auttaa heitä - saan itselleni myös apua ja paremman olon siitä jos saan auttaa muita. On ikävä kuulla, että mulle ei uskalleta puhua omasta olosta, kun pelkää miten minä reagoin siihen! Ei näin! Hakeuduin kokemusasiantuntijakoulutukseenkin juuri sen takia, että saan auttaa muita! Seurani voi olla ajoittain raskasta, mutta pääasiassa toivottavasti kivaa - jos vaan vietät kanssani aikaa useammin kuin kerran puolessa vuodessa (mikä taisi lähtökohtaisesti olla se ongelma ylempänä olevassa ihmissuhteessa; nähtiin niin harvoin että kun vaihtoi kuulumiset niin siihen saattoi sitten vain mahtua ne lasten sairastelut ja oman pään ailahtelut).<3

Viime vuoden tammikuussa 2018 meidän häissä tapahtui eräs... kohtaus. Ja viime keväänä tulin siihen tulokseen, että nyt en enää jaksa - taistella ihmissuhteista joihin en voi vaikuttaa muuta kuin pyytämällä anteeksi tapahtunutta, ja se ei näytä olevan tarpeeksi. Halusin että saisin asiat korjattua mitä on tapahtunut, ja mitä olen tehnyt, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja muiden ajatusmaailmaa on vaikea muuttaa. Tuntuu, että he olisivat jo ennen tuota tapahtumaa päättäneet päässään että "ei halua jatkaa mun kanssa" mutta tarvitsivat siihen vain jonkun syyn minkä piikkiin pistää eron...

Olen saanut karsittua elämästäni sellaisia ihmisiä, jotka ei ymmärrä tai osaa käsitellä mun sairautta (pohjimmiltaan ymmärtää mua) - osa lähtenyt itse omalla päätöksellään elämästäni ja osan kanssa vain hiipunut välit. Tähän tehtävään sain paljon apua mun ihanalta terapeutilta, jonka kanssa kävin läpi elämäni ihmissuhdekiekuroita kolme vuotta :D Ymmärrän täysin, ettei mun kanssa eläminen ole helppoa, mutta jos asian ymmärtää ja on sinut sen kanssa, niin sitten ei pitäisi olla ongelmaa. Olen huomannut, että parhaimpia ystäviä nykyään on minun koke-koulutuksesta saamani tyypit, ja tajusin että osittain tämäkin johtuu siitä, kun heilläkin on jotain, ja me ymmärretään toisiamme, ja sen takia homma toimii. Ja tietty henkilökemiat toimii :D Lisäksi parhaimpiin ystäviini kuuluu kaksi serkkuani. Heistä olen niin kiitollinen, enkä ole ihan täysin ymmärtänyt miten he pystyvät ja osaavat ymmärtää mun toilailuja sun muita niin hyvin, että edelleen ollaan niin läheisiä.... Mutta olen onnellinen että he ovat elämässäni - ja ymmärtää ja välittää <3

******
Alustus: Kuvitelkaa tilanne. Ihminen, perfektionisti, kaksi vuotta melkeinpä yötä päivää suunnitellut häitä. Koko elämänsä odottanut ja haaveillut sitä päivää. Siihen päälle mielenterveysongelmia. Juhlat on ohi. Nautittu vähän alkoholia. Pari pikku mokaa ollut häissä. Mm. Iltapala 2h myöhässä, lääkkeet ja vaihtovaatteet unohdettu juhlapaikalle, epämääräistä känniriitelyä siskon kanssa... :D Mitä tapahtuu yöllä? Stressi ja paineet purkaantuu, ajatukset että mitä tapahtuu seuraavaksi, mitä mä nyt teen? Kaksi vuotta ajatellut häitä ja sit muutaman tunnin jälkeen se on ohi....

Mulla oli neljä kaasoa, joista olen tällä hetkellä kahden kanssa tekemisissä (ja ne on aiemmin mainitsemani kaksi serkkua). Sain juhlapaikalta mökille päästyäni sellaisen kohtauksen, josta mulla ei ole itsellä jälkeen päin hirveesti havaintoa mitä tapahtui. Stressi, paniikki, psykoosi, humala - kaikkien sekoitus. Who knows? Muutamia flashbäkkejä puskee välillä jotka ehkä enemmän jopa sekoittaa pakkaa... (Mm. Luulin yhden kaason hyökänneen mun kimppuun, mutta hän olikin pidellyt musta kiinni etten tyylii repisi silmiäni päästä). Joudun sokeasti luottamaan siihen mitä muut sanovat mun tehneen. En pysty uskoa tehneeni asioita joita tein, mutta kai sitten niin on tapahtunut. En voi peruuttaa tapahtunutta, mutta en koe olevani täysin ja yksin syyllinen, kaikkeen mitä on sattunut. Pohjalla on kuitenkin ollut asioita, joista pahinkin bridezilla todennäköisesti oikeesti normi tilanteessakin (ilman sairauksia) vetäisi herneet nenään. Miksen siis minäkin saisi vetää? En mene yksityiskohtiin, tilanteessa tuli sanottua pahoja asioita _joita en tarkoittanut_ ja minulle sanottiin asioita joita toivottavasti ei tarkoitettu. Loppupeleissä tilanne meni siihen että paikalle soitettiin ambulanssi. Ambulanssimiehet ei oikeastaan tajunnu et miks heidät kutsuttiin sinne, tämähän oli vain kännistä riitelyä. Yksi kaaso miehineen oli kuulemma ollut sitä mieltä et mut olis pitäny viedä osastolle, että mä sekosin. En mä kyl puhaltanu paljoa enää ainakaan siinä vaiheessa viiden aikaan aamulla :D

Noiden kahden kaason kanssa tilanteemme on edelleen kysymysmerkki, mikä on tosi surullista sillä toinen on esikoisemme kummi jota ei ole nähnyt nyt yli vuoteen ja toinen on kuopuksemme kummi. 

******
Opin pienentämään piiriä joiden perään huolehdin ja hoivasin - ennen se oli lähestulkoon jokainen ihminen kenet tunsin. Kuuntelin kaikkien ongelmia ja parhaani mukaan yritin niitä ratkoakin. Olin monen ihmisen terapeutti, tai siltä ainakin tuntui. Oli minulla ihmisiä jotka vasta vuoroisesti olisivat olleet valmiita kuuntelemaan minuakin, mutta en ole ikinä halunnut kuormittaa läheisiäni omilla ongelmillani. Minulla oli ulkokuori, jonka alle en montaa päästänyt. Kyllä puhuin avoimesti omista ongelmista siinä määrin, että ihmiset tiesivät että minulla on mielenterveydellisiä ongelmia, mutta syvimmät syyt sun muut pidin pimennossa.

Kanssani eläminen on oma haasteensa, sen ymmärrän, ja tätä en voi sanoa liikaa. Mulla on mielenterveysongelmia, kyllä. Tulen loppuelämän syömään lääkkeitä enkä voi aina vaikuttaa omaan olooni tai tekemisiin. Ailahtelevuus on valtavaa, ja jos ei ymmärrä kunnolla taudin kuvaa, niin toiset ei välttämättä ymmärrä etten aina tarkoita kaikkea jota sanon tai teen. Se on ollut miehelleni vaikeinta ymmärtää että masennukseni ja alakuloisuuteni ei tarkoita sitä, että hän olisi tehnyt jotain väärää tai pahaa. Mielialani pomppivat mihin sattuu päivänkin aikana riippumatta siitä millainen päivä on muuten on ollut. Vuodenajoilla tai säällä ei ole vaikutusta. Tietenkin, en väitä etteikö elämässä tapahtuvat asiat vaikuta olooni, sehän on itsestäänselvää. Mutta aina se ei vaadi mitään sen suurempaa, että oloni muuttuu sellaiseksi että haluan tappaa itseni tai karata elämästäni muuten vaan.

Parisuhde onkin sitten asia erikseen :D Siinä kun ollaan yhteisessä elämässä yhteisten lasten kanssa koko ajan, niin oppii asioita toisesta paremmin ja on pakostakin oppinut ymmärtämään toisten vikoja - ja arvostamaan hyviä puolia. Siitä voinkin kirjoittaa myöhemmin oman juttunsa, kun tää on jo niin pitkä :D

En syytä ketään mistään. Uskon, että voi olla vaikeaa olla mun ystävä. Päätökseni on, että en halua elämääni asioita ja/tai ihmisiä, jotka eivät pysty hyväksymään minua sellaisena kuin olen. Minä pyrin hyväksymään minun elämässäni olevat ihmiset - kaikkine virheineen! Niitä löytyy minustakin. Kukaan ei ole täydellinen, pitää vain oppia olemaan epätäydellisiä yhdessä. Asioista voi aina puhua, ja useimmiten ne ovat sovittavissa jos niistä puhutaan ajoissa.

Jos kuitenkin ajatellaan että ystävät on yleensä ihmisten tärkeimpiä tukipilareita, niin toivoisi ja olettaisi että he ymmärtäisivät - olit sitten sairas tai et.. joillekin ihmisille riittää yksi sydänystävä, joillakin on useampia. Itse voin sanoa, että onneks mulla nykyään on useampia. Varsinkin kun ihmiset on nykyään niiiiin kiireisiä ettei ehdi nähdä, niin se että on useampi melkein mun tilanteessa takaa sen että säännöllisesti pääsen näkemään edes jotain heistä. Ja onneks on some ja Whatsapp sun muut että voi pitää yhteyttä näkemättä toista. Koomisinta kaikessa on se, että oon saanu miehen suvusta lyhyen tuntemisen aikana kans tosi läheisen ystävän.. ja miehen suku muutenkin on ottanut mut avosylin vastaan <3 Oon kiitollinen siitä että edes näin aikuisiällä mulle on suotu näin laadukkaita ihmissuhteita. Kiitos teille <3

Pahoittelut tästä pitkästä romaanista :D Jos haluat, niin kysy vain rohkeasti jos jotain tulee mielen päälle :) Pyrin vastaamaan kaikkeen!

Ja jos joku asianomaisista sattuu tämän lukemaan niin toivottasti ette tästä enempää pahastu, tai jos vaikka ymmärtäisitte mua paremmin asioiden suhteen.. 

Mulla on ikävä teitä E & S (&A)! <3 Oon tosi pahoillani kaikesta.

Elämää erityislapsen kanssa (H)

Aloitin tämän tekstin luonnostelun ajat sitten. Ajatus oli lähtenyt sitäkin aiemmin. Vasta nyt olen saanut aikaiseksi kirjoitettua jotain, kun innostus iski lapsen kuntoutuksessa. Vappuviikolla oltiin kuntoutuksessa tästä aiheesta, poikani diagnoosia kielellinen erityisvaikeus (nykyään kehityksellinen kielihäiriö) koskien.

Kuntoutuksessa oltiin 5 päivää, koko perhe. Paikkana oli Oulun Eden, järjestäjä Kela/MediFamilia. Kuntoutuksessa oli neljästä perheestä lapsia joilla oli kielellistä häiriötä. Yhteensä lapsia oli 5, plus sisarukset. Ohjelmassa oli yhteistä juttua sekä vanhemmat ja lapset erikseen juttua. Askartelua, keskustelua ja kalvosulkeisia.

Isoin hyöty jonka henkilökohtaisesti sain kuntoutuksesta oli se, että iso paino tippui harteilta kun sain sen syyllisyydentunteen pois että olisin jollain tavalla aiheuttanut tämän. Se on kalvanut tässä jo pari vuotta kun pojan ongelmat todettiin.. Tämä on kuitenkin suht yleistä, eikä kotona tehdyt asiat paljon vaikuta siihen että tuleeko ongelmia vai ei. JA isoin bonus oli se, että jopa vain tuon viiden päivän jälkeen Miksun puhe kehittyi paljon!

Toinen suuri hyöty oli se, että saatiin elämäämme ihmisiä, jotka elää samanlaisessa tilanteessa. Yksi perhe tuli todella läheiseksi, ja he onneksi asuvat aivan lähellä. Vertaistuki on tällaisessa tilanteessa aivan mahtava juttu!

Kolmas asia oli se, että saatiin tietää mihin kaikkeen olemme oikeutettuja tämän ongelman kanssa ja miten voimme vaikuttaa tähän nykyisten hoitojuttujen lisäksi.

Lisäksi pelkoni koulunaloittamisesta pieneni ihan vähän. Vuoden päästä olis tarkoitus aloittaa eskari :o

******
Kielellisen kehityksen viivästymä - tämä on poikani diagnoosi. Se näkyy arjessa puheen ongelmien ohessa myös vilkkautena ja lievinä ruokailuongelmina.

Itselläni isoin ongelma itseäni ajatellen tämän diagnoosin saannin jälkeen on ollut se, että syyllistin itseäni siitä että tällainen ongelma on tullut. Miksu on ollut niin vilkas, ettei lukeminen ole onnistunut ja puhelimen sekä tabletin käyttö on ollut aika runsasta. Lisäksi häneltä alkoi tulla paljon englannin kieltä, kun meillä ei kotona katsota telkkarista muuta suomenkielistä ohjelmaa kuin Salkkarit :D Syyllisyys painoi paljon, ja se vaikutti omaan olooni paljon. Aluksi kun Miksu ei itse ymmärtänyt sitä että häntä ei ymmärretä ja ei ollut tietoinen asiasta, niin syyllisyys ei ollut niin vahva, mutta sitten kun hänellä alkoi näkyä turhautuminen siitä ettei ymmärrystä ollut niin oma syyllisyys kasvoi.

Aluksi ajattelin että Miksulla olisi ollut puheen ongelman lisäksi jonkin asteinen ad-hd tms, mutta kuntoutuksessa opin, että vilkkaus on liitännäisoire tuohon diagnoosiin. Ja vilkkaus näkyy muunmuassa siinä että meteli on kova ja riehumisaste valtava, hypitään seinille, tehdään tuhmia ja ei kuunnella mitä sanotaan. Silloin kun itsellä on pahoja päiviä, niin tämä on aivan kamalaa siihen päälle. En vaan jaksa ja jaksa ja jaksa kuunnella. Enkä hallitse aina itseäni tämän suhteen ja alan lepsuilla. Lahjon rauhoittumaan vaikka karkilla tms....

Parhaina päivinä jaksan touhuta Miksun kanssa, panostaa puheeseen ja jaksan käyttää kuva-apuja kotona ja ulkona ollessa.

Harmittaa, että meillä alkoi hoito "myöhässä", sillä neuvolassa puututtiin ongelmaan pikkuhiljaa vasta 3-vuotis neuvolan jälkeen. Aluksi käytiin neuvolan puheterapeutilla ja pyskologilla, ja muutaman käynnin jälkeen saatiin lähete foniatrian poliklinikalle. Sitten alettiin hakea puheterapeuttia ja sen aloitukseen menikin useampi kuukausi... Syksyllä 2018 Miksu vaihtoi päiväkotia (hän aloitti päiväkodin 2017 vuoden alussa kun täytti 3vuotta), jossa hän on integroidussa ryhmässä.

Meillä on hoitona tällä hetkellä se, että Miksu käy kaksi kertaa viikossa puheterapiassa. Käytössä on myös kuvatukijuttuja ja päiväkodissa ja terapiassa tukiviittomat.

******
Jos haluat kysyä jotain, niin laita ihmeessä kommenttia :)

Kuvaterapiaa (H)

KUULUMISIA KUVINA

Jouduimme laittaa toisen kissamme nukkumaan... :(

Kesäistä ruokaa

KAKKUTASTING PIKKUPALATSISSA

 

KUNTOUTUSREISSU OULUUN 

(Aiheesta lisää myöhemmin, aiheena elämä erityislapsen kanssa)