Työkokeilussa pt.1 (H)

 Heipä hei taasen.

Aloitin maanantaina työkokeilun Hope - Yhdessä ja yhteisesti ryssä täällä Tampereella.
Tää on ollut ihan mahtavaa! Oon saanut näin alkuun olla päivät koneella ja vastannut kesän jäljiltä miljoonaan sähköpostiin. Aika hauskaa se on, tosin rankkoja tarinoita saanut lukea.

Jatkossa pääsen, jahka vähän harjaannun tässä, niin vastaanottoon ja vastaamaan puhelimeen. Ja todennököisesti jossain kohtaa täyttelemään hyllyjä jos on tarve.

Pelkäsin ihan sikana, ja näköjään turhaan, että en jaksa noita aamuherätyksiä ja sitä että en saa vetää hitaita aamuja enää. Kun aiemmin se on ollut sitä että herätys, lapset päikkyyn ja takas nukkuun. Mutta ainakin vielä pelko on ollut turha. Oon jaksanut tuon 5tuntia yllättävän hyvin, ja aina on päivän päätteeks ollut sellainen olo et kyl tätä pari tuntia olisi vielä jaksanut tehdä.

Mulla on näin ekan kuukauden ajan 20h/vko, jota tein ainakin tän ekan viikon niin että olin neljänä päivänä 5tuntia ja tämä perjantai oli siten vapaa. Mutta katsotaan miten jatkossa. Toisaalta se tuntuu hölmöltä olla vain neljä tuntia, kun näköjään jaksan tuon viisikin tuntia ihan hyvin. Ja tuossa hommassa kun pääsee vauhtiin niin ei malttaisi lopettaa, ja sähköposteja riittäisi kyllä siihen kahdeksaankin tuntiin!

Tää eka viikko on siinä mielessä ollut muista syistä rankka, kun molemmat ipanat kipeinä. Perusfllunssaa vain, ei koronaa. Ei ainakaan oo mitenkään vahvat oireet, nenä vaan vuotaa ja vähän lämpöä vaihtelevasti :D karanteeniinhan he joutui jokatapauksessa, ainakin siihen asti kun päästään testeihin, joita jouduttiin odottaa loppupeleissä neljä päivää. Mennään siis tänään illalla testeihin... Odotan kauhulla sitä kun alle kolmevuotiaalle tungetaan se tikku nenään :(

 Kerron taas jossain kohtaa miten sujuu :)

Aika psykoterapian jälkeen (H)

Siitä tuli eilen kaksi vuotta kun Kelan tukema kuntoutuspsykoterapiani loppui. Tuli pieni herkistyminen kun muisteli tuota aikaa kun Facebook tuppasi naamani eteen muistoja. Terapeuttini oli aivan mahtava, ja sain kolmen vuoden aikana niin paljon itseäni eteenpäin ja vastauksia itsestäni. Vaikka hoito jäikin vähän kesken ja yritimme hakea neljättä vuotta, siinä epäonnistuen. Silloin asiat oli kuitenkin suht hyvällä tolalla ja ajattelin että pärjään kyllä kun hoito loppuu. Kuitenkin saisin kunnalta hoitoa.

Hoitoni kunnallisella... Kun terapia loppui sain tiedon että hoitoni psykiatrian polilla oli katkaistu kun hoitava lääräini olli jäänyt eläkkeelle. Siispä siirryin terveyskeskuksen piiriin. Hoitoni kesti siellä suunnassa puoli vuotta. Puolen vuoden aikana minulla oli aika monta käyntiä, sillä lääkitykseni ei sopinut silloiseen olotilaani ja sitä piti säätää paljon. Joka kerta kun kävin lääkärillä, hän joutui kuitenkin soittamaan ja konsultoimaan jotakuta psykan puolelta. Tätä kun jatkui vähän aikaa, terveyskeskuksen lääkärit totesivat että paras ratkaisu on takaisin psykan polille. Ymmärrän täysin että ei yleislääkärin koulutuksessa ole pitkää jaksoa mielenterveydestä, ja tämän puolen lääkitykset voivat olla yleislääkärille vähän kompastuskiviä. Mutta on se naurettavaa sinänsä että selkeä tapaus (kaksisuuntainen ja epävakaa persoonallisuus) heitetään pihalle psykan polilta, ja laitetaan (en halua loukata ketään tällä) "tavallisten" lääkäreiden hoidettavaksi. Ja mulle se tärkein hoito on aina ollut säännöllinen tukikontakti ja käynnit jossa pääsee keskustelemaan asioista.

Tälläiseen hoitoon pääsin sitten kun minut otettiin psykan polille takaisin. Aloin käydä todella mukavan ja ammattitaitoisen sosiaalityöntekijän juttusilla kahden viikon välein. Välillä tarvittaessa tiheämmin. Sen lisäksi minulla oli lääkärikäynnit lääkkeiden hoidon suhteen ja lausuntojen saamiseksi kuntoutustuen jatkoa varten.

Näin hoito jatkui vuoden. Kunnes nyt viime keväänä korona iski. Hoitotapaamiset siirtyi puhelimeen, ja se lähikontaktin hyöty ja kasvokkain olon tuoma tuen tunne katosi. En saanut näistä puheluista niin paljon apua kun normaalisti olisin saanut. Kaiken lisäksi, sain tietää että hoitava sosiaalityöntekijäni jäisi eläkkeelle. Näin kävi sitten toukokuussa... Tämän vuoden aikana lääkärini vaihtui useaan otteeseen, minulla kävi niin hyvä tuuri että se kenelle alunperin menin ja joka jäi eläkkeelle jonka jälkeen hoitoni katkaistiin, niin hänelle ei ole vielä löytynyt pysyvää korvaajaa, vaan työntekijät ovat olleet lyhytjaksoisia.

Nyt olen ollut kesän täysin ilman hoitoa, kunnes jouduin itkien viime viikolla soittamaan lääkärille ettei tästä tule mitään. Eläkkeelle jääneen sosiaalityöntekijän korvaava tyyppi tulee syyskuussa ja sitten pitäisi minun hoidon taas jatkua. Odotan mielenkiinnolla että millainen tyypi tulee. Tätä ennen sain yhden lääkärikäynnin tuota uutta työntekijää odotellessa. Lääkkeitäni on nyt pelattu uudelleen, vastaamaan olojani, mutta ne ei vieläkään ole kohdallaan. 

Köyhyysrajan alapuolella (H)

Köyhyys ei tarkoita että ihminen on köyhä.

Rahalla ei todellakaan saa kaikkea.

Sosiaalitoimen asiakkuus ei ole kirosana.

Lapsi voi saada hyvän lapsuuden myös ilman suuria summia rahaa.

Lähipiiriin tukeutuminen voi olla joskus vaikeaa.

Ainakin taito budjetoida asioita on kehittynyt, ja osaa käyttää rahaa fiksummin. Ainakin meillä on näin. Ei me juosta aina tarjousten perässä, mutta jos hyvä sellainen tulee vastaan niin totta kai tartutaan siihen.

Myös nettikirpparit on tullut tutuiksi, ja sitä kautta on tutustunut myös uusiin mukaviin ihmisiin

Kun ei ole rahaa tehdä asioita, niin oppii arvostamaan perheen yhteistä aikaa, ja keksimään tekemistä mihin ei tarvita rahaa ollenkaan tai todella vähän.

Osaamme nykyään ottaa apua vastaan.

Olemme oppineet sen mitä elämässä oikeasti tarvitsee. Perhe on se tärkein. Yhdessäolo. Rahalla ei saa kaikkea,. on ollut surullista huomata kuinka joissakin perheissä korvataan läheisyys ja vanhemman poissaolo lahjoilla. Saahan sitä lahjoja antaa, mutta se että sillä korvataan jotain suurempaa ja tärkeämpää on harmi.

 

TUNTEET.

Toivo elää koko ajan..

Toivo "paremmasta", se että voisi joskus antaa lapsille jotain ylimääräistä. 

Suru siitä, että ei voida talvella käydä uimahallissa kun se on niin kallista, ja lapset rakastaa uida. Tai kesällä huvipuistossa kun lapset haluaisivat, Tai yleensä suru siitä, kun joutuu nähdä pettymyksen lapsen kasvoilta kun hänelle ei voi tarjota juuri sitä mitä hän haluaa. Tai joskus jopa jotain mitä oikeasti tarvitsee.

Pelko siitä että rahat loppuu kesken kuun, varsinkin jos tulee yllättäviä menoja, on suuri. Meillä on myös kaksi kissaa, niin niistä täytyy huolehtia myös. Esimerkiksi nyt meillä on toinen kissa kipeänä.... kahdesta kissasta olemme joutuneet luopumaan sen takia että varaa heidän hoitoon ei ole ollut, emmekä löytäneet heille uusia koteja... Tästä on aiheutunut surua. Moni olisi varmaaan sitä mieltä että meillä ei pitäisi olla lemmikkejä ollenkaan sen takia että tälläisiä tilanteita voi tulla...

Viha siitä, että meitä kohdellaan erilailla siksi että olemme köyhempiä kuin jotkut. Se, että ei pysty tarjota lapsille kaikkea, mitä he haluaisivat ja ansaitsisivat.  Viha siitä, että joutuu käydä tämän läpi ikään kuin uudelleen, kun omassa lapsuudessa ei ole ollut paljoa rahaa silloinkaan. Ja viha itseä kohtaan kun en ole ollut työkykyinen ja pysty tarjota lapsille asioita. Tai itselle.

Turhautuminen siitä, kuinka nyt olimme hakeneet miehelle töitä melkein seitsemän vuotta, eikä mikään ole ottanut osuakseen. Vaikka kouluttautui jopa uudelle alalle.

Turhautuminen kun kauppa nostaa tuotteiden hintoja :D

Mutta myös positiivisia tunteita. Se että ollaan kuitenkin pärjätty on auttanut omaa oloa välillä, se että olemme kuitenkin elossa ja voidaan hyvin, Ja meillä lapset on terveitä ja voivat hyvin. Ei heiltä ole kuitenkaan puuttunut perustarpeita. 

Rakkaus lähipiiriä kohtaan. Kuinka olemme saaneet apua kun sitä on tarvittu, niin taloudellisesti ja jaksamisen suhteen. Kuitenkin se on välillä vaikeaa ottaa vastaan isältäni isompia rahasummia, esimerkiksi auton korjaamiseen tai lemmikkien lääkärikuluihin. Arvostan suuresti sitä, että minun isäni ei ole lopettanut auttamista ja tukemista siihen kun minusta tuli täysi-ikäinen, vaan on ollut läsnä koko ajan. Isi <3

Sosiaalitoimen kanssa toimiminen oli aluksi omien lasten syntymän jälkeen pelottavaa ja olin todella pettynyt itseeni. tällekö tielle sitä taas jouduttiin. heillä ei ole ollut huolta lapsista niinkään, vaan äidin jaksamisesta ja siitä miten se vaikuttaa lapsiin. LLisäksi he ovat auttaneet todella paljon. Se on sääli, miten itse aluksi häpesi niin paljon sitä että olemme sossun asiakkaita. Eikö me parempaan pystytä itse. Mutta sitten sen oppikin ottaa vastaan, kun tajusi että ei me oikeasti olisi pärjätty itse. Se apu mitä saimme alkukankeuksien jälkeen oli todella hyvää, saimme niin taloudellista kuin lastenhoidollista apua, sekä keskusteluapua. Olen kiitollinen kuudesta vuodesta mitä olimme sosiaalitoimen asiakkaita. Nyt kun huoli minusta on heidän osaltaan lakannut, kun asiat alkaa menemään parempaan suuntaan oman jaksamisen kanssa, niin kyllä se vähän pelottaa että miten me nyt pärjäämme ilman heidän apua. Mutta tieto siitä, että apua voi aina hakea, lohduttaa. 

Yhteiskunnalle myös kiitos siitä, että olemme saaneet laittaa lapset päiväkotiin. Vaikka mies on ollut työttömänä ja minä itse myös kotona, meidän jaksaminen ei olisi tällä hetkellä niin hyvällä tolalla kuin jos lapset olisivat olleet koko ajan kotona. Poika aloitti päiväkodin kun täytti kolme (hän on nyt 6,5v), ja nuorempi lapsi, meidän tyttö aloitti nyt tämän vuoden alussa (hän täyttää syksyllä 3v). Monet ovat tätäkin katsoneet pahalla, että miksi meillä on lapset päiväkodissa vaikka olemme molemmat kotona. Ja vielä ilmaiseksi, sehän tuottaa vihaa monille jos tämän saavat tietää. Nyt  vanhempi aloittaa eskarin ja pienempi siirtyi päiväkodissa isompien lasten ryhmään.

Elokuun Kodin kuvalehdessä oli pieni sivun juttu minun näkökulmasta millaista on elää köyhyysrajan alapuolella...