Avuton olo toisen surussa (H)

Tässä bussimatkalla Lahtea kohti ehtiikin kertoa vähän tämän hetken kuulumisia. Alkuun maininta, et tällä hetkellä omassa taudissa (kaksisuuntainen) on menossa jonkun asteinen sekari vaihe.. mieliala on matala mutta silti tuntuu että meinaa lähteä lapasesta.. joulu on aina ollut mulle sellaista aikaa, kun olisi niin paljon kaikkea kivaa eikä malttaisi olla touhuamatta ja stressaamatta. Mutta sitten itse aiheeseen....

Eilen saimme viestin että miehen mummo (A) tekee kuolemaa... No, odotettavissa se olikin, kun hänen puoliso kuoli toukokuussa ja he olivat todella läheiset. A oli todella riippuvainen miehestään ja rakasti tätä suunnattomasti. Siksi koko perhe osasi odottaa että A menee "nopeasti perässä" rakkaan miehensä luo.. Romanttinen ajatus omalla tavallaan..

Mun rakas puoliso (M) otti tosi raskaasti pappansa (R) kuoleman. Kun tieto tuli että R joutui saattohoitoon, niin M oli lääkärinkin diagnoosin mukaan surun murtama mies. Hän oli koulusta saikulla 3viikkoa kun lähtö otti niin koville. Mulla oli tuolloin niin avuton olo. En tiennyt yhtään miten auttaa M:ää. Yritin tukea ja antaa hänen potea ja surra. Nyt kun A nukkui pois niin tää on tosi hämmentävää ja olen enemmän pihalla että miten voisin auttaa rakastani. M ei osoita mitään merkkejä siitä että olisi "surullinen" vaan esittää kovaa miestä ja yrittää heittää läppää... Tyylillä "Mummuhan on puhunut jo 30vuotta että kohta hän kuolee..."

Miten auttaa toista surussa jota hän ei edes näytä? Tiedän että kyllä hän suree, mutta kolahtaako se vasta hautajaisten jälkeen? Tuntuu että itselleni tämä tuli todella rankkana kokemuksena. En tuntenut A:ta kun 7vuotta mitä parisuhteemme on kestänyt, mutta silti koin hänet läheiseksi. M:n tarinat siitä kuinka mummo on tehnyt hänelle maailman parasta ruispuuroa ja päästänyt pojan nukkumaan känniä pois baari-illan jälkeen että pääsisi aamulla mummon lähellä olevaan työpaikkaansa helposti.. ja aamupalalla ruispuuroa. Tarinat ajasta jolloin ei vielä tunnettu, niin kertoi A:sta paljon. Hän todella välitti kaikista läheisistään, vaikka ehkä teki sen välillä niin että ihmisillä meni hermo kun liikaa puututaan ja udellaan :D (eikös se oo mummojen tehtävä <3 )

Itselläni oli todella läheiset välit oman mummooni joka nukkui pois helmikuussa 2011. Ehkä se on yksi asia minkä takia tämä kolahtaa minuunkin niin voimakkaasti. Myös sen takia, kun meidän esikoispoika tykkäsi isomummostaan todella paljon... Heti kun soitto tuli että nyt on lähtö lähellä niin aloin jo tuon puhelun aikana varailla bussilippuja Lahteen ja järjestämään lapsille hoitopaikkaa papan luo.. mies ei ollut edes sulkenut puhelinta kun nämä olinko hoidossa.

Illalla kuitenkin A ehti nukkua pois, joten hyvästejä emme ehtineet hänelle sanoa, mutta onneksi sen voi tehdä omalla tavallaan myös hautajaisissa.. mietin kyllä, että A ei olisi varmaankaan enää tuossa loppuvaiheessa ymmärtänyt sitä ollaanko me läsnä vai ei. Tähänkin M vain tiuskaisi mulle että mitä me sinne Lahteen sitten edes lähdetään, mutta kun bussiliput oli jo ostettu niin ei se suostunut kotiinkaan jäädä ettei mee rahat hukkaan. Veikkaan silti että kyllä hän joka tapauksessa olisi halunnut lähteä, vaikkei sitä myönnäkään.. Kuitenkin mennään Lahteen jotta näkisimme sukulaiset ja ehkä vähän jakaa toistemme surua. Vaikka oma suruni tuntuu jollain asteella väärältä, enhän tuntenut A:ta kauan..

Omat isovanhemmat on kuollut jo ajat sitten ja olen jo pelännyt valmiiksi että mitä sitten kun omat vanhemmat ovat lähdössä. Silloin itse toivon (ja uskon) saavani mieheltäni tukea, vaikka veikkaan että silloin hänellä tulee olemaan avuton olo.. mikä siinä on että miesten (ainakin suurin osa miehistä) on vaikea näyttää voivansa huonosti, surevansa tai olevansa muuten vain hetkellisesti heikko...

Odotan kauhulla seuraavia muutamaa viikkoa, että miten M reagoi, ja miten itse selviän kun joulu on muutenkin herkistävää aikaa... Yritän olla vahva, ja antaa M:n tuntea mitä tuntee ja tukea tätä. Eikös se ole avioliitossa yksi tärkeä asia, tukea ja olla läsnä, niin ylä- ja alamäissä? <3

Levätkää rauhassa A & R, saatte olla nyt ikuisesti yhdessä! <3 

Tunteet tuli taloon (M)

Mähän en siis koskaan itke"
"Mua ei voi kukaan tai mikään satuttaa"
"En pelkää mitään enkä ketään"
"Siitä vaan- mä en edes tunne mitään"

Noiden ajatusten varassa olen elänyt jo muutaman vuoden. Olen toistellut niitä sekä itselleni että muille ilman epäilyksen häivääkään niiden todenperäisyydestä. Olen aina ollut hyvä kylmettämään itseni ja blokkaamaan tunteita  mutta - niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin - aloin loistaa siinä vasta lähdettyäni muuttamaan elämääni ja parantumaan. Ennen saatoin olla myös heikko ja avuton, minulla oli ympärilläni ihmisiä joihin tukeutua enkä ollut koskaan yksin. Vaikka olinkin sairaalloisen läheisriippuvainen niin ainakin kykenin normaalilla tavalla näyttämään tunteitani ja heikkouttani sekä luottamaan siihen että aina joku huolehtisi minusta ja täyttäisi tarpeeni.

Yhtäkkiä kaikki muuttui. Olin saanut kultaisen pääsylipun pois kaikesta paskasta. Se kasvoi sisälläni ja minun piti vaalia sitä, elää sille ja tehdä kaikkeni sen eteen. Oli pakko jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakse ja pärjätä yksin. Aivan vereslihalla uudessa pelottavassa maailmassa. Ei mitään turruttamassa tunteita eikä juuri ketään johon nojata. Parisuhteeni oli vielä sen verran heikoilla kantimilla että jouduin hyvin pitkälti kasvamaan vanhemmuuteen yksin omaa polkuani ja varautumaan siihen että suurella todennäköisyydellä kasvattaisin lapseni yksin. Jouduin väkisinkin ottamaan perheen pään roolin ja se tuottaa hankaluuksia edelleen kun en osaa luottaa sitä roolia toiselle joka on jo näyttänyt sen ansaitsevansa.

En hakenut mitään tukea eikä minulla ollut perhettä lähellä joten koin kaiken omillani. Se olisi ollut mahdotonta ellen olisi kylmettänyt itseäni ja tunteitani ja mennyt eteenpäin hammasta purren.
En suostunut suremaan mitään tai käsittelemään asioita, hoitoonkin hakeuduin vasta vuoden kuluttua. Sysäsin pelot, ahdistuksen ja surun sivuun enkä yksinkertaisesti suostunut tuntemaan niitä. Jos menetin jotain, päätin etten välitä siitä. Se on ollut silkkaa omaa jääräpäisyyttäni. Ylpeyttä ja näyttämisenhalua. Ja se kostautuu nyt todella pahasti.

Kuten edellisessä postauksessani kerroinkin, olen voinut huonosti taas jonkin aikaa. Mutta nyt jotain on muuttunut, tosin vasta parin viime viikon aikana mutta tunnen että tämä ei ole mikään muutaman päivän juttu vaan jotain pysyvämpää. Minä nimittäin tunnen. Tunnen niin lujaa ja kipeästi että se pelottaa. Ja mikä hulluinta näytän sen avoimesti. Itken. Kotona, kaupassa, bussissa, ulkona. Tiskivesi koostuu puoliksi hanavedestä ja puoliksi kyynelistäni. Kuuntelen estoitta noloa nyyhkymusiikkia suihkussa ollessani ja itken Kauniita ja Rohkeita katsoessani kuin heikkopäinen. 

Pohjanoteerauksena ehkä Kotimaiset erobiisit--soittolista jonka tahdissa vollottaessa kevyessä kalsarikännissä koin oman Bridget Jones-hetkeni. Kirjoitan kirjeitä jotka eivät koskaan pääse perille ja runoja jotka eivät näe päivänvaloa. Sain pari päivää sitten ensimmäisen paniikkikohtauksen yläasteen jälkeen ja pelkään kuollakseni että ne palaavat osaksi arkea. En ole koskaan tuntenut itseäni näin haavoittuvaiseksi ja heikoksi ja vihaan sitä. Vihaan itseäni.

Tunnen epäonnistuneeni ja häpeän itseäni. Tiedän järjellä että tunteiden tunteminen ja näyttäminen on normaalia eikä heikkoutta, mutta kun tekemällä itsensä epäinhimilliseksi robotiksi on selvinnyt hengissä, on kammottava ajatus palautua takaisin normaalien kuolevaisten pariin. Minussa on edelleen hyvin vahvana se ilkeä narttu joka saa ison miehen itkemään kuin pienen vauvan, mutta minussa on myös satutettu ja avuton tyttö joka kaipaa lohdutusta ja huolenpitoa. Kumpikin on yhtä lailla minua ja kumpaakin pitää hoitaa ja korjata että joskus vielä ne voisivat elää jonkinlaisessa sopusoinnussa.

Kun surun ja pelon päättää jättää tuntematta ne väkisinkin muuttavat muotoaan vihaksi. En jaksa enää olla vain vihainen. Olen surullinen ja peloissani. Pelkään että minua satutetaan ja pelkään että itse satutan. Pelkään sairauksia ja kovia ääniä ja vieraita ihmisiä ja julkisia paikkoja. Pelkään että kuolen tai sairastun vielä pahemmin, pelkään että joudun sittenkin vankilaan tai joku vie lapseni pois. Pelkään että kaikki se minkä eteen olen tehnyt töitä valuu käsistäni. Kaikki pelkoni eivät ole aiheellisia mutta minun täytyy ensin tuntea ne jotta voin päästää niistä irti.

Vaikka olen saanut enemmän kuin koskaan olisin uskaltanut toivoa, olen myös menettänyt paljon ja joutunut tekemään vaikeita valintoja. Olen kai tähän asti ajatellut että jos joku menettämäni asia on ns. paha tai sopimaton tai se ei ole menetys yleisellä mittapuulla, minulla ei ole oikeutta surra sen menetystä. Nyt kuitenkin ymmärrän että ei se tee kenestäkään hyvää tyyppiä ja onnistujaa jos esittää että millään ei ole koskaan ollut mitään merkitystä eikä mikään tunnu miltään.
Olen myös joutunut luopumaan monesta ihmisestä joista olen välittänyt. Oli sitten kyse ystävästä, kumppanista tai perheenjäsenestä, yhteistä on se että yhtäkään menetystä en ole käsitellyt.

Ihan viime aikoina tapahtuneet menetykset sattuvat eniten mutta kaikki kaatuneet ihmissuhteet parin vuoden ajalta ovat nyt iskeytyneet tajuntaan ja kovaa. Nyt vain tuntuu niin pahalta että edes minä en kykene kylmettämään itseäni. Harvoin välitän oikeasti mutta silloin kun välitän, teen sen täysillä. Ja juuri siksi myös ikävä ja luopumisen tuska on valtava silloin harvoin kun se kohdalle osuu. On ollut kova paikka joutua myöntämään itselleni että vaikka olen aina ajatellut että pyöritän ihmisiä täysin tunteettomasti, on myös omasta sydämestäni lohjennut isoja palasia sitä tehdessä.

Yksi käsiteltävä asia tällä hetkellä on luopuminen eräästä itselleni ominaisesta elämäntavasta. Kykenen tuntemaan romanttisia tunteita useampaa ihmistä kohtaan ja minulle on hyvin luontevaa olla suhteessa useamman kuin yhden ihmisen kanssa. Niin ei välttämättä tapahdu mutta se on ikävä kyllä mahdollista jostain syystä. En ole itse valinnut tuota ominaisuutta itselleni enkä voi päättää olla tuntematta näin mutta voin päättää elää monogamisesti kuten nyt teenkin. 

Se että olen sataprosenttisen varma päätöksestäni ja onnellinen näin ei mielestäni tarkoita ettenkö saisi surra sitä mistä luovun. On valtava onni saada rakastaa jotakuta niin paljon että on valmis luopumaan jostakin omassa itsessään. Tämäkään ei kuitenkaan käy kivutta ja se on täysin inhimillistä. Kaikki mikä on minulle merkityksellistä ja tunteita herättävää on suruajan arvoista. Olen iloinen että itse ymmärrän ja hyväksyn sen ja voin ainoastaan toivoa samaa viisautta muilta.

Vain pieni osa surusta on luopumisen tuskaa. On tarvetta tulla suojelluksi ja lohdutetuksi. Tarvetta saada luottaa ja hetkittäin antaa ohjat pois omista käsistä. Että joku kuuntelee ja itse uskaltaa kertoa. Surua siitä mitä on tehnyt väärin ja mitä muut ovat tehneet väärin. Pelkoa menneestä ja tulevasta. Huolta, kaipausta ja väsymystä. Vaikka ne ovat kaikki pelottavia ja kipeitä tunteita, olen kaivannut niitä. 

Mielessäni on pyörinyt kysymys, miksi nyt? Miksi itku ja tunteet ovat palanneet oikein rytinällä juuri nyt kaiken tämän jälkeen? Uskon siihen olevan monia syitä. Ensimmäistä kertaa olen saanut hoitavalla taholla toimivan keskusteluyhteyden ja vaikka en vielä pääsekään oikeaan terapiaan, tuntuvat viikottaiset keskustelukäyntini ihan siltä. Olen myös ehkä vasta nyt tarpeeksi kypsä puhumaan asioista ja ymmärtämään itseäni.

Pitkän yksinolon jälkeen olen saanut kourallisen ihmisiä joiden kanssa puhuminen ja kokemuksien peilaaminen ei ole ollut ainoastaan mahdollista vaan äärimmäisen hienoa ja terapeuttista. Omassa parisuhteessa tuli myös se aika että asioista oli pakko alkaa puhua tai muuten oltaisiin lopun äärellä. Kommunikaatio avautui kuin hetkessä ja on tuottanut hedelmää. Se on kuin haavahoitoa, vanhat haavat täytyy repiä auki että ne saatetaan tikata niin ettei niistä jäävä arpi ole tulevaisuudessa niin suuri ja hallitseva. 

Mieheni on myös heitellyt ilmoille aivan jäätäviä juttuja joita en olisi itse osannut ajatellakaan, vaikka olenkin pitänyt itseäni melkoisen ansioituneena keittiöpsykologina. Hän tuntee minut niin hyvin että saattaa yhtäkkiä tokaista että olenko muuten koskaan miettinyt että joku asia saattaa johtua jostain toisesta ja koen ihmeellisen valaistumisen hetken. Hän yhdistelee mielessään menneisyyteni ja minuuteni palasia kuin pisteitä joista vähitellen muodostuu kuva jonka näen itsekin. Myös vanhemmuudella on ollut roolinsa tässäkin. En voi opettaa lapselleni että hänellä on lupa itkeä kun siltä tuntuu mutta äiti ei saa tehdä niin. Muuten hänestäkin tulee aikuinen joka kylmettää tunteensa. 

Kaiken asioiden suullisen läpikäymisen lisäksi tunnen että itsessäni on tapahtunut jonkinlainen muutos jota en välttämättä ole edes itse saanut aikaan. Olen aina miettinyt miltä tuntuu esimerkiksi uskoon tuleminen tai jokin suurempi hengellinen herääminen koska en ole löytänyt itselleni oikealta tuntuvaa polkua, ennen kuin nyt. Halu olla parempi ja viisaampi ihminen ja tehdä jotain merkityksellistä aiheuttaa väkisinkin itsetutkiskelua entisen toimintamallin sijaan joka kuului jotenkin niin että pakene ajatuksiasi hinnalla millä hyvänsä. Kun tiedän mihin uskon ja mille pohjalle haluan rakentaa elämäni pystyn myös paremmin ottamaan vastuun elämästäni ja tunnen oloni itsevarmemmaksi. 

Vaikka esimerkiksi meditaatiota harjoittaessa kuuluukin tyhjentää mielensä ajatuksista se vaikuttaa väistämättä myös muina aikoina. Kun kerran saa kosketuksen todelliseen itseensä se avaa jonkinlaisen kanavan mikä antaa mahdollisuuden ajatella paljon puhtaammin ja selkeämmin. Olen todella kiitollinen kaikista näistä muutoksista joiden avulla alan saada omaa itseäni takaisin. Aion oppia suremaan oikein ja tuntemaan sopivasti. Antamaan tunteelle sijan itsessäni ja päästää sen sitten menemään. Oli tunne mikä hyvänsä aion tuntea sen ja antaa sen myös näkyä. 

Pää lahoaa selän mukana (H)

Tässä on ollut koko syksy jo sellaista _lievää_ matalalentoa. Tai no, loppu kesästä tuli syvempi notkahdus josta pikkuhiljaa noustaan. Kuntoutusviikko oli ihana piristys tähän arkeen, ja säikähdin jopa et lähteekö nyt lapasesta. Edellinen kuntoutus kun oli pari vuotta sitten niin silloin se lähti lapasesta, ja tulikin pieni hypomaniajakso. Nyt tietoisesti jätin kuntoutuksessa aloittamatta mitään urheiluntynkää, koska tiesin että se menisi taas samaan kuin viimeksi (joka päivä salille ja uimaan - ja uin vähintään kilsan..).. Olin silloin ihan fyysisesti rikki ja nukkuminen meni ihan päin mäntyä. Nyt otin vain rennosti.

Kun palasin kotiin niin huomasin että viretaso oli melko korkealla, ja tuntui että olisin halunnut valvoa ja valvoa, touhuta ja siivota ja järjestellä ja kirjoittaa ja leipoa ja laittaa joulua jajajajajajajajaja..... Onneksi selkäni sanoi itsensä irti. Tiedän, että jos olisin fyysisesti pystynyt laittaa kämpän ylösalaisin ja siivota ja järjestellä niin olisin tehnyt sitä yömyöhään.
En kuitenkaan pystynyt. Toisaalta se masensi, kun ei pystynyt eden perus kodin ylläpitosiivousta tehdä - tiskien ja pyykkien laittaminen oli ihan helvettiä tän selän kans. Mutta sain kuitenkin jotain tehtyä, koska on meillä kaikilla puhtaat vaatteet päällä :D

Pakotin itseni menemään lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan, että ei iskisi houkutus valvoa. Ja se toimi! Kaksi viikkoa olen yrittänyt saada päivystysaikaa lekurille että saisin selkään lääkkeet, mutta meidän terveyskeskuksen ajat menee sekunnissa... Onneksi neuvolan lääkäri tänään armahti mut, kun tajus et en pysty hoitaan ipanoita (lähinnä toi pienempi tuottaa suurempaa ongelmaa). Hän kirjoitti vähän buranaa vahvempaa niin pysyn ees jotenkin toimintakunnossa. 

Tää on yhtä helvettiä. Joka askel sattuu, istuminen sattuu, seisominen sattuu, kävely sattuu, makaaminen sattuu melkein joka asennossa. On ehkä yks asento johon saan itseni tungettua nukkumaan ilman että oon hirveissä tuskissa, ja sekin onnistuu vain kipulääkkeillä ja lihasrelaksanteilla. Pelottaa pitää taaperoa sylissä, kun en ikinä tiedä milloin selkä lahoaa ja ote irtoaa ja lapsi tippuu. Kiertoliikkeet ja kumartaminen on täys nounou, kyykkyyn pääsee vaihtelevasti ja tuen kanssa.

Olen täysin tietoinen että olen ylipainoinen. Ja pitäisi laihduttaa että saisin selän kuntoon. Tämä on ollut elämässä sellainen oravanpyörä, oikeastaan koko ikäni, mutta etenkin nyt kun selkä on oireillut. Mutta hyvä asia painoni suhteen on se, että olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut oleen sinut itseni ja ulkonäköni kanssa, eikä mulle tule joka kerta peilin edessä oksetusrefleksiä, vaan osaan sanoa itselleni että tänään mä näytän nätiltä. Vaikka painoni ei ole terveellinen, on se silti tärkeää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on - vaikka haluankin myös muutosta tähän.

2012 kesällä leikattiin välilevynpullistuma joka tasaisin väliajoin uusii. En haluaisi uudestaan leikkauspöydälle mutta osittain se kuulostaisi ihanalta - sais sen toipumisen jälkeen oikeesti kivuttoman jakson jolloin vois saadakin liikuttua kun joka askel ei tuota tuskaa ja pelkoa et milloin jalka lahoaa alta. Ja pää tulee tässä sitten ihanasti mukana. Masentaa kun ei pysty tehdä kaikkea mitä haluaisi kun sattuu, tai ei taivu, tai on niin huono kunto. Paha olo sit taas vaikeuttaa liikkumaan lähtemistä entisestään. Ja sit taas tulee syötyä pahaan oloon. Ja sit taas lihotaan.... Mun pitäis saada 30kiloo pois ollakseni mun kehon "ihannepainossa" - näin sanoi kehonkoostumusmittari. 

Aion nyt oikeasti yrittää, ja aloitan siksi hitaasti ja pienillä askelilla. Tässä mies on asiasta eri mieltä, mutta ei se taida ymmärtää että mun pitää tehdä tää näin. Tai sit kaikki lähtee lapasesta kun innostun ja sit kun mania katoaa niin iskee masiskausi enkä sit liiku taas yhtään... Huoh. 

Aloitan syömisjutuilla. Ja lisään liikuntaa pikkuhiljaa. Koska mulla painon kanssa taistelun isoin ongelma on aina ollut syöminen. Syön liikaa ruokaa, ja herkuttelen liikaa. Intohimona suklaa ja sipsit. Ja rakastan leipomista - mutta kuka ne herkut aina syö? No, minä ja mies - ja vähän lapsille. Aion alkaa vähitellen (kun saan liikkumisen aloitettua) ihan vaan kävellä. Sit kun se ei tunnu kamalalta, alan käydä uimassa. Uiminen on paras selälle, ja se on ihana kun altaan kohinassa ei osaa ajatella mitään muuta kuin sitä tekemistä. Kävellessä ajattelen liikaa. Ja mua ei kannata jättää yksin ajatuksieni kanssa.

On se ihmisen mieli ihana... ja vaikuttaa samalla siihen kroppaankin. Kirottu oravanpyörä.

Huonoa kuuluu, enkä pärjää (M)

Kuinka moni tunnustaa rehellisesti kertovansa aina kysyttäessä miten todella menee ja mitä oikeasti kuuluu? Tuntuu että usein automaattinen vastaus on "ihan hyvää" vaikka todellisuudessa kaikki menisi päin persettä. Tunnistan ainakin itsessäni tämän ikävän piirteen joka on osittain perittyä ja kotona opittua, osin taas tunteiden kylmettämisen seurausta. En tietenkään sano että jokaiselle puolitutulle pitäisi alkaa avaamaan ongelmiaan mutta miksi on niin vaikeaa sanoa edes että tällä hetkellä ei mene hyvin. Mitä me oikein pelkäämme?

Toinen tuttu kysymys on, "Pärjäätkö varmasti?" ja automaattinen vastaus itselläni on että pärjään. Mutta mitä se muka sitten on kun ei pärjää? Minusta on tuntunut jo jonkin aikaa että en pärjää. Mitä jos vastaisinkin että en pärjää? En usko että se muuttaisi mitään joten ehkä minä siis pärjään. Ehkä tyhmin ajatusketju vähään aikaan jota olen tuonut ulos mutta olkoot. 

Minä olen vasta parin viime viikon aikana uskaltanut alkaa hieman avata todellista vointiani muutamalle ihmiselle vaikka oloni on ollut jyrkässä laskussa jo useita kuukausia. Ehkä jo vuoden tai ylikin. Ja kertomani on ollut vasta jäävuoren huippu. Viimeisimmällä keskustelukäynnilläni päiväsairaalassa huomasin että en yksinkertaisesti jaksanut vetää hymyilevää maskia kasvoilleni vastaanottohuoneen ovella kuten yleensä. En jaksanut keskittyä kiinnittämään huomiota siihen että kohdistaisin katseeni keskustelun toisen osapuolen silmiin tai siihen että vastailisin niin kuin pitääkin.

Hoitohenkilökunnalle asioiden laidan kaunistelulle ja jopa valehtelulle on selkeä motiivi. En halua joutua tahdonvastaiseen hoitoon enkä liian rankkaa tekstiä potilaskertomuksiini vaikuttamaan mahdollisesti tulevaisuuteen, sitä siellä on jo ihan tarpeeksi. Minulla on jonkinlainen pelko viranomaisia ja hoitohenkilökuntaa kohtaan ja joskus se ohjaa toimintaani jopa tiedostamattanikin. 

Kun valehtelen tai jätän kertomatta asioita läheisilleni yritän kai suojella heitä ja toisaalta myös itseäni. En halua että he huolestuvat tai että minua pidetään vaikeana ja siten mahdollisesti hylätään. Tiedän järjellä ettei niin käy mutta nämä ovat niitä syvälle juurtuneita ajatusmalleja jotka ovat kulkeneet mukana jo niin pitkään että niiden kitkemiseen menee aikaa. 

En yhtään häpeä kertoa avoimesti haasteistani ja sairastamisestani edes tuntemattomille joten siksi ihmettelenkin miksi vastaan edelleen "ihan hyvin menee" tai että kyllä mä pärjään. Uskon että ainakin osittaisena syynä on itselleni asettama tietynlainen rooli. Elämäni muuttui muutama vuosi sitten radikaalisti aivan todella nopeaa vauhtia, oikeastaan silmänräpäyksessä. Otin heti sellaisen roolin että myös minä olen muuttunut täysin. En osaa tehdä mitään luonnollisesti tai tunne kultaista keskitietä vaan silloinkin ajattelin ihan tiedostamattanikin että jos en ole rappiolla oleva nisti ja umpihullu niin sitten olen täydellinen toipuja, suorastaan pyhimys joka parantuu kaikesta ja voi pois pyyhkiä myös kaikki epämieluisat luonteenpiirteensä. 

Tämä mustavalkoisuus on hyvin tyypillistä ja luonnollista epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsiville. Harmi että olen vasta nyt alkanut ymmärtää sitä. Tuo täydellisen toipujan rooli on ollut hurjan vahingollinen ja iso osasyy siihen miksi minulla menee tällä hetkellä näin huonosti. Määritin itselleni tarkkaan millainen en ole ja millainen olen ja päätin mitä en tee enää ikinä ja mitä teen. Eihän se ihan niin mene. Ihminen voi tietenkin kehittyä ja muuttaa tapojaan ja käytöstään mutta elämää ei voi suunnitella eikä jonkun tietyn asian tekeminen määritä ketään ihmisenä. Olen jo tähän mennessä tehnyt useitakin asioita mitä vannoin etten ikinä enää tekisi ja joistain ajattelin jopa etten edes pystyisi niitä tekemään - niin vahva oli luomani rooli että uskoin sen muuttavan kykeneväisyyteni ja kapasiteettini kokonaan. 

Tuntuu pelottavalta ja toivottomalta löytää itsensä tilanteista joita paheksuu ja tekevämästä asioita joihin ei uskonut enää edes pystyvänsä.

On ollut melkoinen kolahdus itsetunnolle huomata ettei pystykään täyttämään niitä valtavia saappaita jotka on itselleen päässään luonut. Pettymys itseensä ja muutoksensa kyseenalaistaminen masentavat ja ahdistavat vaikka todellisuudessa olen ainoastaan rikkonut täydellisen toipujan roolini. Olen ollut ihan tavallinen, inhimillinen ihminen joka epäonnistuu, mokailee ja hakee paikkaansa enkä suinkaan yhtäkkiä muuttunut hyvästä ihmisestä pahaksi tai pyyhkinyt pois sitä kaikkea hyvää mitä olen saanut aikaan. 

Haavekuvani pirstoutumisen lisäksi tämänhetkinen soppa on saanut maustetta ainakin muuttuneista perhekuvioista, oman parisuhteen haasteista, sosiaalisten kontaktien puutteesta ja taloudellisesta ahdingosta. Itse olen jatkuvasti tätä hiljalleen mutta kauan muhinutta keitosta hämmentänyt suuntaan jos toiseen joko tekemällä tyhmyyksiä paineen ja stressin alla tai olemalla kykenemätön tekemään järkeviä päätöksiä - tai päätöksiä ylipäätään. Kun teen jotain typerää tai harkintakykyni pettää se tietenkin lisää itseinhoa ja syyllisyyttä mikä taas johtaa uusiin ongelmakäytöstilanteisiin. 

Ulkopuoliset tekijät tietysti vaikuttavat osaltaan vointiin ja sitä myöten kykyyn toimia elämässä mutta täytyy hyväksyä myös se että en tarvitse edes mitään ulkopuolista ärsykettä tai dramaattista muutosta että vointini romahtaa. Olen hiljalleen muuttunut todella apaattiseksi ja se sumuinen "verho" minun ja maailman välillä on paksumpi kuin ennen ja minun täytyy todella ponnistella pystyäkseni pysyttelemään edes jotenkin tässä hetkessä mukana. Silti havahdun jatkuvasti tuijottamasta seinää enkä edes kuule mitä minulle puhutaan koska olen vain niin kaukana. Jos en valvo niin nään aivan hulluja painajaisia eikä minua saa hereille vaikka pommi räjähtäisi vieressä. Olen päivisin niin uupunut että tuntuu kuin olisin vaihtanut kehoa jonkun kuolemansairaan vanhuksen kanssa. 

Pelottavat ja intensiiviset pakkoajatukset vaivaavat ja tuntuu hämmentävältä huomata että julmat asiat joita olen joskus tehnyt itselleni ja muille eivät tunnu enää lainkaan niin kaukaisilta ajatuksilta kuin hetki sitten. Mikään ei jaksa kiinnostaa eikä mikään tunnu miltään. Kotoa poistuminen on vaikeaa ja olen niin kiitollinen siitä etten ole yksinhuoltaja ja että minua on vielä siunattu näinkin ihmeellisen hyvällä kumppanilla. 

En nää tulevaisuutta vaikka toki tiedän mitä haluan, ainakin joiltain osin. Osaan elää vain menneessä ja toisinaan tässä hetkessä, tosin harvoin oikeasti läsnä. 

Ehkä pahinta tässä on se etten yhtäkkiä enää luota itseeni ja omiin kykyihini. Moni rakas harrastus ja mielenkiinnon kohde on jäänyt koska tuntuu etten osaa mitään ja on turha edes yrittää. Ja vaikka noituuden harjoittamista ei voi harrastukseksi kutsua, on sekin muuttunut hurjan vaikeaksi. Tuntuu kuin olisin tavallaan sokea tai kuuro mutta se jokin henkinen aisti on se joka takkuilee. En uskalla tehdä edes yksinkertaisia asioita koska niin vähän luotan omiin kykyihini. Yritän kuitenkin parhaani mukaan hiljentyä edes välillä esimerkiksi meditoimaan ja pitää jonkinlaisen otteen itseeni. Opiskelen, kerään tietoa ja keskityn eniten henkiseen työskentelyyn itseni kanss. Muistutan itselleni että mikään minussa ei ole muuttunut tai hävinnyt vaan masennus ja ahdistus sumentaa kaiken, mutta tämä on ohimenevää. Nyt on tällainen aika ja toivottavasti pian jaksan ja uskallan taas enemmän. 

Ettei tämä olisi vain surkea valitusvirsi blogipostauksen muodossa on pakko sanoa jotakin positiivista loppuun. Olen ylpeä siitä että uskalsin kertoa että nyt ei mene hyvin. Olen myös ylpeä siitä että jaksan uskoa että kohta taas menee paremmin. Sitä en tiedä koska, mutta se tapahtuu. Kysykää läheisiltänne ja vaikka tuntemattomiltakin mitä heille kuuluu. Ja kun teiltä kysytään samaa kun voitte huonosti, kokeilkaa vastata rehellisesti vaikka ette haluaisikaan. Se on yllättävän voimaannuttavaa. 

Ensimmäinen kuntoutusviikko (H)

Hui hai ja terveisiä Peurungalta!

Ensimmäinen jakso Kaksisuuntaisen mielialahäiriön Silmu-kuntoutuksessa (KELA) kuntoutuskeskus (kylpylähotelli) Peurunkaan. Jännitys oli kova kun kotoa Jyväskylän kautta Laukaalle. Tulin jo sunnuntaina, kun totesin etten kykene maanantai aamuna tulemaan ajoissa ja toimintakunnossa perille :D Jännitin sitä, että millaisen porukan tällä kertaa saan. Olin pari vuotta sitten masennus-kuntoutuskurssilla, ja siellä meillä kehittyi niin hyvä porukka ja ryhmähenki, että odotukset oli tällä kertaa melko korkealla. Pidämme osan kanssa edelliseltä kurssilta vielä yhteyttä ja vaihdellaan kuulumisia.

Kävin sunnuntaina lillumassa porealtaassa ja asetuin taloksi pikkuhiljaa. Jännitin, että tuleeko mulle seuraavana päivänä kämppäkaveria vai joudunko/saanko olla yksin huoneessa. Ensimmäinen yö meni vähän heikosti, ja osa yöstä menikin siihen että lakkailin kynsiä - varpaan kynnet siniseksi ja kynsiin kunnon biohazard värit keltainen ja musta :D Kotona harvemmin on aikaa tehdä kynsiin yhtään mitään kun on ipanat jaloissa pyörimässä niin tää oli omaa arjen luksusta :D Vähän lisää väriä elämään <3

Maanantai aamuna tulikin mulle sitten kämppis, joka on tosi mukava ja tullaan hyvin juttuun. Meillä vaikuttais olevan hieman eri tyyliset unirytmit ja nukkumistavat, mutta hyvin se menee. Päivä alkoi tutustumisella ja infohommilla ja jatkui sitten ryhmä ja pienryhmä keskusteluilla. Pienryhmässä tuli puheeksi minun käymä kokemusasiantuntija koulutus, ja mainittiin mahdollisuus siihen että ehkä pidän jossain vaiheessa luennon aiheeseen liittyen. Porukka vaikuttaa tosi lupaavalta, ja tulinkin tosi hyvin juttuun varsinkin porukan miesten kanssa. Meitä on yhdeksän, joista vain kaksi on miehiä. Illalla kävin taas lillumassa porealtaassa ja infrapunasaunassa. Uni ei meinannut tulla millään silmään, ja ilta ja alku yö menikin siihen että näpyttelin mun valitusta Kelaan terapiajatkon hylkäykseen liittyen. Saas nähdä miten sen kans käy.

Tiistai alkoi kuntosaliin tutustumisella. Musta ei hirveesti irronnut aamu kasilta sellaiseen, mutta yritin vähän jotain jalka ja peppu jumppaa vääntää :D Meidät jaettiin taas kahteen pienempään ryhmään ja käytiin kysymyskorttien kanssa läpi asioita meidän elämästä ja missä kaikessa meillä on vaikeuksia tai toisin päin että mitkä hommat sujuu. Ehdin jo panikoida kun ei ehditty käydä kaikkia kysymyksiä läpi, mutta onneksi sanottiin että homma jatkuu huomenna :D Mulla oli myös yksilöaika lääkärin kanssa, jossa suunniteltiin seuraavalle jaksolle aikaa fyssarille että saisin selän kuntoutukseen ohjeita joita tehdä kotona. Lisäksi juteltiin muutenkin tämän hetkisestä tilanteestani noin niinkuin kokonaisvaltaisesti. (Kuntoutuksessa ei puututa lääkityksiin tai sen suuremmin muuhunkaan sellaiseen, vaan yritetään miettiä mitä pitäisi tehdä kun palataan kotiin vai onko kaikki hommat kondiksessa) Ja sain lopulta heitettyä postilaatikkoon tuon pelkäämäni valituksen, se ei enää oo mun käsissä - hui hai! :D Mulla olis ollu kävelytesti, mutta flunssan takia se siirrettiin sitten seuraavalle jaksolle. Illalla kävin taas lillumassa porealtaassa ja istumassa infrapunasaunassa.

Keskiviikkona mulla oli aamusta aika sairaanhoitajalle, jossa puhuttiin sitten mielen asioista ja millainen olotila on tällä hetkellä. Se oli mukavaa, vaikka toi aamun ajankohta ei oo mulle paras juttelemiseen... Myöhemmin jatkettiin korttien kysymyksiin vastailua. Tää oli oikeasti tosi kiva hommeli! Sitten oli lääkärin pitämä "kalvosulkeinen" kaksisuuntaisesta, ja vähän juteltiin siinä sivussa ihmisten oireista ja lääkityksistä. Seuraavana oli vuorossa sosiaalityöntekijän aika puolelle porukasta, jossa katsottiin jokaisen tilanne työelämää ajatellen, sekä Kela-hommat (matkakorvaus yms asiat kuntoutuksesta). Illalla kokoonnuttiin porukalla hotellin karaokebaariin jossa itse istuin reilun tunnin ja yritin laulaa yhden biisinkin mut se meni ihan penkin alle kun on vielä flunssa päällä. Menin aika nopeasti jo kämpille ja soittelin pitkän videopuhelun kotiin. Poitsu siellä taas kaipaili äitiä kotiin ja yritti tinkiä kahta yötä yhteen et milloin äiti tulisi kotiin :D Taitaa tulla kova kauppamies tuosta meidän pikkumiehestä :D Uni tuli melko nopeasti (vihdoinkin) kun oli ottanut pari lasia viiniä ja sai vähän lievitettyä koti-ikävää.

Torstaina aamu alkoi vesijumpalla ja porealtaassa lillumisella. Sitten lounaan kautta psykologin pitämään ryhmään jossa puhuttiin porukalla alkoholin vaikutuksesta taudin kanssa ja muiden kokemuksista sekä vähän itsehoidosta ja miten kasata ajatuksia ja tunteita taudin eri vaiheissa. Sitten saatiin maistiainen asahi-joogaa, joka oli ennakkoluuloistani huolimatta itseasiassa melko mukavaa - tätä vois tehdä useamminkin. Päivän päätteeksi oli koko porukan juttutuokio valintojen tekemisestä elämässä ja mitkä ovat unelmat, arvot, vahvuudet ja kiinnostuksen kohteet. Tämä tuntui alkuun vaikealta kun katsoi tyhjää paperia naaman edessä mutta sainpas paperin täyteen :D Illalla kävin taaaas lillumassa porealtaasta ja sain jopa repäistyä pari kierrosta uima-altaan ympäri! Kävin myös laulaan taas karaokea (ja lasi viiniä...), eka meni hyvin, toinen ei niin hyvin kun taas lähti ääni :DD ehkä annan kurkkuni levätä ennen seuraavaa yritystä. Uni tuli hyvin silmään kun oli ihan puhki, ja sai taas jutella vähän kotiin videopuhelulla <3

Perjantaina aamu alkoi aikaisin, sillä ennen aamupalaa oli kehonkoostumuksen mittaus, sitten äkkiä aamupalalle ja eka ryhmä oli jo 8.15. Vähän silmät ristissä keskusteltiin jokaisen sosiaalisesta verkostosta, että millainen se on, keitä löytyy ja mistä eri elämänaloilta ja kuinka tärkeitä he ovat. Sitten täytettiin palautelomakkeet koskien Peurunkaa, jonka jälkeen meillä oli vajaan puolen tunnin rentoutusharjoitus, joka oli aika jees. Tosin siihen päälle lounas niin meinasi nukahtaa pystyyn :D Tehtiin lounasta ennen Kelan "vaatimat" tavoitteet (GAS-lomake), itselläni on päätavoitteena saada fyysistä yleiskuntoa paremmaksi, jos vaikka se sitten auttaisi näihin masennuskausiinkin sitten. Eli suomeks sanottuna painoa vähän pois ja liikuntaa lisää. Lounaan jälkeen oli palautekeskustelua, ja testituloksia kävelytestin tehneille sekä vähän juteltiin että mitä haluttaisiin seuraavalle jaksolle ohjelmaa. Lisäksi fyssari puhui meille liikuntapiirakasta, mutta ei onneks painostanut ketään, tietenkin kertoi että mikä se suositus olisi mutta että asiat pitää tehdä oman jaksamisen mukaan! Sitten oli päivän loppuun mun 25min pituinen "pika"kokemusasiantuntijaluento, jossa kerroin vähän omaa elämäntarinaa, sairauden ilmenemishommia ja jotain saamastani hoidosta ja sen hyödyistä. Lisäksi vähän mietin ääneen, että mitä itse odotan tältä kuntoutukselta ja mitä toivon saavani muilta kuntotutujilta :) Sitten sanottiinkin jo heippoja!

Viikko on ollut aivan mahtava! Ja raskas. Uusia tuttavuuksia ja ystäviä elämään - ainakin yks jäi tosi vahvasti silleen, että tullaan varmasti jutteleen enemmänkin tän väliajan aikana ennen kesäkuun seuraavaa viikkoa! En oikein osannut odottaa ihan näin hyvää porukkaa, kun tuntui että se edellisen kuntoutuksen porukkakin oli niin hyvä, että ei se voi onnistua mun kohdalla kahta kertaa että saan kivan porukan. Ikähaarukka on mun 29vuotiaasta 61vuotiaaseen, 7naista ja 2miestä. Toivottavasti kaikki pysytään mukana koko matkan ajan, ettei joku (varsinkaan minä) saa tässä välissä jotain isompia muutoksia omissa tilanteissamme kotosalla. Pidetään siis peukkuja sen asian suhteen.

Iso kiitos rakkaille ryhmäläisille, ihanat kaksmieliset!! Ei tää olis ollu yhtä hyvä viikko ilman teitä! <3 Tässä junassa matkalla kotiin tekstiä kirjoittelemassa tulee jo aika haikea fiilis, vaikka kurssin lopusta on alle kolme tuntia :D Ja kiitos Peurungalle <3

Kaamosoireilu (A)

Vuoden pimein aika on taas täällä. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen mukaan aurinko paistaa 0,6 tuntia päivässä marraskuun 26. päivä (vuosien 1981-2017 keskiarvojen mukaan laskettuna). Lumettomuus tekee päivistä vielä pimeämpiä. Ilmankos kaamosoireilu nostaa taas päätään: väsyttää, mutta on silti vaikea saada unta iltaisin. Heräilen myös aamuyöstä enkä saa aina unta uudelleen. Juuri univaikeudet ja väsymyksen aiheuttama ärtyneisyys ovat minulle sellaisia merkkejä, joista tunnistan helposti, että mieliala on menossa alaspäin ja nyt kannattaa hakea apua.

Unettomuuden lisäksi mielialaoireiluun liittyy minulla se, että ruoka ja varsinkin hiilihydraatit maistuvat liiankin hyvin. Rakastan perunaa ja syönkin sitä usein: perunaa keitettynä, muusina, uuniperunoita, lohkoperunoita, ranskalaisia, sipsejä, nam! Olen herkutellut myös suklaalla niin että paino on lähtenyt tuntuvaan nousuun tässä syksyn mittaan. Päätinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa karkkilakkoon. Sehän ei tosin estä leipomasta, on niin kivaa leipoa lasten kanssa pullia ja paistaa keksejä…

Kaamosmasennuksen hoitoon suositellaan kirkasvalohoitoa, mutta migreenin takia en pysty käyttämään kirkasvalolamppua. Pitäisi kokeilla taas SSRI-lääkettä, joka oli tauolla allergiareaktion takia. Olen viivytellyt sen uudelleen aloittamista aloitusoireiden takia, ärsyttää kärsiä niitä toiseen kertaan tänä syksynä. Paniikkikohtaukset tulee taas pahenemaan lääkkeen myötä, toisaalta sitten on tämä unettomuus ja ärtyneisyys, joihin se lääke auttaisi. Olen miettinyt asiaa niin, että olen parempi ihminen läheisilleni, jos en räjähtele koko ajan pikkuasioista. Se painaa vaa'assa enemmän.

Lääkkeettömistä keinoista ulkoilu raikkaassa ilmassa virkistää jonkin verran, kun ensin vaan saa itsensä maaniteltua pihalle. Lasten kanssa on onneksi pakko mennä ulos päivittäin. Liikuntakin auttaisi, se on kyllä jäänyt vähemmälle viime aikoina koska olemme sairastelleet. Tämä unettomuus tekee siitäkin vaikeaa: muutaman tunnin pätkittäisten yöunien jälkeen ei millään vaan jaksa. Päätän usein, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja kampean itseni väkisin lenkille, tämä ei voi jatkua näin. Silti aina uudelleen löydän itseni sohvalta googlailemasta toinen toistaan houkuttelevampia kakkureseptejä.

Olen nyt päättänyt luovuttaa ja antaa itselleni luvan levätä silloin kun minua väsyttää. Ei kaiken aikaa tarvitse olla tehokas. Tiedän jo kokemuksesta, että olen kuin toinen ihminen, kun auringon valo keväällä taas lisääntyy, aloitan perinteisen suursiivouksen ja herkuilla mässäily jää sivuun. Siihen asti olen talvilevolla.

Läheisten tuen merkitys ja ympäristön vaikutus toipumisessa (M)

Vietin juuri viikonlopun äitini luona perhettä ja sukulaisia tavaten ja aina yhdessä ollessamme ajattelen miten kiitollinen olen mahtavasta joukostamme. Kuitenkin tämä vierailu oli aivan erityisen tunteellinen ja ajatuksia herättävä koska perheessämme on tapahtunut viime aikoina valtavia muutoksia. Minulla on lisäksi tällä hetkellä meneillään erityisen vaikea kausi ja kaiken tämän lisäksi ehkä jonkinlainen kypsyminen, ehdottomuuden ja mustavalkoajattelun hälveneminen on saanut ymmärtämään hurjan tärkeitä asioita joista nyt haluan puhua.

Kuten yllä mainitsin, olen aina ollut todella kiitollinen läheisistäni ja siitä miten he ovat olleet korvaamattomana tukena toipumisessani, mutta en ehkä siltikään ole tajunnut miten suuri ja tärkeä osa ja edellytys toipumiselle heidän tukensa on ollut. Enkä varsinkaan sitä että olen suorastaan etuoikeutettu toipuja koska kaikilla ei ole rakastavia ihmisiä ympärillään.

Toipuminen ei ole kenellekään sen helpompaa kuin jollekin toiselle tai kaikille muille. Jokaisella on oma kivinen polkunsa jota ei voi verrata toisten kulkemaan. Kuitenkin lähtökohdat ja tuen määrä ei kaikilla ole sama ja toipumisen edellytykset eivät toteudu kaikilla yhtä reilusti. Ympäristön suhtautumiseen voi jonkin verran vaikuttaa itse mutta läheisten antamaan tukeen useammin ei. Olen huumeiden käytön lopetettuani ollut kova saarnaamaan ja öyhöttämään siitä miten kamasta ja kaikesta siihen liittyvästä irti pääsy on vaan itsestä kiinni ja kyllä siihen pystyy jos on tarpeeksi tahtoa. Samoin mt-ongelmien hoidon suhteen. Ajan myötä olen kuitenkin alkanut ymmärtää että se ei todellakaan ole niin mustavalkoista. Toki päätökset ja ratkaisut tekee jokainen itse ja vastuu on aina itsellä mutta niihin on useimmiten myös ulkopuolisia vaikuttavia tekijöitä niin hyvässä kuin pahassa. 

Kun toipumisen polulle astuu kaksi henkilöä, läheisen perheen omaava henkilö jolla on vielä katto pään päällä ja toisaalla joku toinen jolla ei ole enää ketään ja koti on kaduilla, ei ensimmäisen askeleet ole kivuttomampia kuin toisen mutta ne ovat vakaampia ja niiden tuoma kipu helpompi sietää.

Kun minä aloin tuntea olevani valmis lähtemään tälle matkalle kohti parempaa huomista, minulla oli takanani tärkeitä ihmisiä ja mukanani maailman vahvin motivaatio. Olin varaton ja veloissa kuten edelleen, mutta minulla oli vielä asunto ja kyky ja osaaminen hakea tarvittavaa tukea.

Perheeni oli kaukana eikä siis arjessa mukana konkreettisesti ja välimme olivat ymmärrettävistä syistä hieman viilenneet, mutta kuitenkin tiesin että he ovat aina lopulta tukenani tapahtui mitä hyvänsä. Tärkeimpänä tukenani oli ja on edelleen puolisoni joka oli läsnä jokaisessa päivässä ja jakoi arjen ilot ja surut kanssani. Hänellä ei ollut varsinaista toipumista meneillään mutta itsenäistyminen ja aikuistuminen hänen kohdallaan alkoi juuri silloin. Toipumisprosessini lisäksi olemme yhdessä kasvaneet aikuisuuteen ja joutuneet opettelemaan normien mukaista elämää ja vastuun kantamista. Uskon että yhdessä kasvaminen on hitsannut meitä tiukemmin yhteen ja tehnyt rakkaudestamme vieläkin erityisempää.

Puolisoni on tukipilarini, kallioni johon voin nojata, ankkuri joka pitelee paikallaan kun uhkaan lähteä ajelehtimaan karikoille ja kompassini joka ohjaa kun minulta tuntuu olevan suunta hukassa ja yksinkertaisesti toinen puoliskoni. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan toinen on ikinä tuntenut ja ajoittain paremmin kuin minä itse.
Hän oli ainoa joka sai minut haaveilemaan normaalista päihteettömästä elämästä ja vieläpä uskomaan että pystyisin siihen.

Kaiken lisäksi hän on antanut minulle kalleimman lahjan - tyttäremme.
Vaikka mieheni on ollut tärkein tukeni, on tyttäremme paras motivaationi. Raskaaksi tuleminen oli ainut asia joka sai minut lopettamaan huumeiden käytön ja hakemaan hoitoa mielenterveysongelmiini. Siitä sekunnista lähtien kun sain tietää pienen ihmeen kasvavan sisälläni, en epäröinyt hetkeäkään. On selvää että lapseni pelasti henkeni ja elämäni.

Saan olla kiitollinen myös oman pienen perheemme lisäksi lapsuudenperheestäni ja pienestä mutta lämpimästä suvustani. Äitini on kaikista vastoinkäymisistään ja henkilökohtaisista haasteistaan huolimatta käsittämättömän vahva nainen ja tehnyt aina kaikkensa lastensa eteen. Isosiskoni on kadehdittavan määrätietoinen ja ahkera ja osaa sekä tukea lempeästi että tarpeen vaatiessa potkia persuksille. En malta odottaa että näen miten upeita persoonia siskoni ihanista lapsista kasvaa. Pikkusiskoni on ikäisekseen hurjan viisas ja lahjakas eikä hänen seurassaan voi olla huonolla tuulella. Tätini on ollut kuin toinen äiti ja loistava roolimalli ja serkut kuin sisaruksia. Läheisimmästä serkustani olen saanut tärkeän ystävän ja rakastavan ja luotettavan kummin tyttärelleni. Vaikka nään perhettäni ja sukuani ihan liian harvoin, ovat he kaikki omalla tavallaan tukena ja motivaattorina toipumisessani.

Olen myös saanut pitkän yksinäisyyden jälkeen korvaamattomia ystäviä joiden olemassaolo ja vertaistuki ovat kultaakin kalliimpaa.

Läheisten tuen tai sen puuttumisen lisäksi myös ympäristöllä ja sen asenteilla sekä viranomaisten ja hoitohenkilökunnan suhtautumisella on suuri rooli toipumisen suunnan kannalta. Itselleni, kuten suurimmalle osalle päihteidenkäytön lopettaneille - oli ensiarvoisen tärkeää vaihtaa sosiaaliset ympyrät kokonaan. Minun kohdallani se tarkoitti valitettavasti erakoitumista ja yksinäisyyttä, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. Yksin vietetty aika oli edellytys myös mt-ongelmien hoidolle kun en entiseen tapaan ollut kaikenlaisen draaman keskiössä tai ripustautunut muihin tai voinut paeta omia ajatuksiani olemalla jatkuvasti menossa ja ihmisten keskellä.

Sain onnekseni suurimmaksi osaksi erittäin asiallista kohtelua virallisilta tahoilta. Näin ei valitettavasti käy kaikille. Siihen miten tulet kohdatuksi ja kohdelluksi voi toki vaikuttaa itse, esimerkiksi uskon oman asiallisen ja orientoituneen käytökseni ja asenteeni olleen suurin syy siihen miten minuun suhtauduttiin, mutta joillekin meistä yksikin asiaton kommentti tai huono kohtaaminen voi aiheuttaa pahaa tuhoa muutenkin herkillä olevalle toipujalle.

Erityisen ylpeä ja kiitollinen olen siitä että meistä ei ole tehty yhtäkään lastensuojeluilmoitusta tai ilmaistu minkäänlaista huolta vaikka päihdetaustaisten vanhempien/vanhemman lapsista tehdään lähes poikkeuksetta ilmoitus jo ennen lapsen syntymää neuvolan toimesta. Jo päihde- ja rikostaustani sekä värikkään sairashistoriani takia lastensuojeluilmoitus olisi ollut tavallaan ymmärrettävä mutta minut kohdattiinkin yllätyksekseni asiallisesti sen hetkisen käytökseni ja elämäntilanteeni kautta eikä tuomittu menneisyyden perusteella.

Omalla panostuksellani ja vastuullisuudellani ansaitsinkin luottamusta mutta myös sen suhteen oli onnea matkassa että kohdalleni osui todella mukavia, ammattitaitoisia ja asiallisia neuvolatyöntekijöitä, hoitohenkilökuntaa ja ehdonalaisvalvojia.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita eikä kaikilla ole samalla lailla tietoa, taitoa, kykyjä ja jaksamista vaikuttaa siihen miten tulevat kohdatuksi. Siksi haluan yrittää olla apuna niille jotka tarvitsevat käden johon tarttua ja tukeutua omalla polullaan. 

Sosiaalitoimen asiakkuus - good or bad? (H)

Olen ollut itse lapsena lastensuojelun asiakas. Kotioloissa ei olisi pärjätty ilman extra tukea mun psyykkisten ongelmien ja vaikean äitisuhteen kanssa - asuin tuolloin vielä äidin kanssa. Asiat helpottui ja asiakkuus loppui kun muutin isäni luo. Meidän silloinen sosiaalityöntekijä oli aivan kamala, ja siitä jäi ehkä vähän karvas maku koko palvelusta. Tosin perhetyöntekijät jotka meillä kävi viettään aikaa mun kanssa, ja joskus mukaan pääsi siskokin - ja joskus äiti - he olivat todella mukavia! Ajat on tuosta muuttunut, tai sitten, sillä silloin työntekijät veivät mua käymään kahvilla tai syömässä, tai jossain näyttelyssä tms., mutta tuollaista vaihtoehtoa ei ole meille tässä nykyaikana edes tarjottu.. Silloin ei tullut mieleenkään että joskus olisin itse asiakkaana vanhemman roolissa...

Kun esikoinen syntyi, meistä tehtiin lastensuojeluilmoitus. Toimeentulotukihakemuksen käsittelijä oli päätellyt liitteenä olleesta sairaslomatodistuksesta että tarvitsemme lisätukea kotioloissa, ja että ei pärjättäisi... Taikasana saikkulapussa tais olla silloin synnytyksen jälkeinen masennus, plus sit mun silloiset diagnoosit (silloin oli vain epävakaa persoonallisuus häiriö ja traumaperäinen stressihäiriö, kaksuuntainen tuli vasta 2016 paperille) Elikkäs asiakkuus on ollut voimassa 2014 vuoden alusta. Meistä on tämän kuluneen melkein viiden vuoden aikana tehty 3 lastensuojeluilmoitusta, joista oikeastaan kaikki on ollut perättömiä (ensimmäinen ehkä ei täysin perätön, kaksi jälkimmäistä ei, ja ne on todistettukin perättömiksi!), mutta pohjimmiltani olen tyytyväinen että meillä on asiakkuus - ja saamme apua ja tukea kun sitä tarvitsemme!

Jouduimme alkuun lastensuojelun asiakkaaksi ja kuinka ollakaan - saimme saman sossun 

tädin joka oli mulla silloin kun olin itse alaikäisenä asiakkaana.. Onneksi se jäi osa-aika

eläkkeelle ja kun tehtiin valitus niin saimme kokonaan vaihtaa tätiä.. Lastensuojelun

asiakkuus kesti pari vuotta. Välillä oltiin perhetyön puolella asiakkaina (jossa meillä oli viimeisimpänä työntekijänä ihana sossuntäti joka ymmärsi ja auttoi <3 ), mutta kuopuksen

syntymän jälkeen avuntarpeemme on kasvanut sen verran, että viime palaverissa todettiin

heidän resurssien olevan riittämättömiä, ja nyt ollaan lastensuojelun asiakkaina. Uusinta sossun tätiä en ole vielä tavannut, ja ootan sitä hieman kauhun sekaisin tuntein... Välillä 

kun on ollut sijaisuuksia tai muuten vaan vaihtunut täti niin kaikkien kanssa ei oo menny

ihan hirveen hienosti, ja varsinkin mies on ollut tosi... kireä asian suhteen..

Tärkeimmät avunsaannin kohteet mitä olemme saaneet sosiaalitoimesta on ollut se, että he tukivat mun kuntoutuspsykoterapian omavastuuosuuksissa, ja se että ollaan saatu apua kotiin perhetyöltä ja kotipalvelusta. Siellä meille osui muutama vallan ihana työntekijä jotka olivat loistavia lasten kanssa, ja tuntui mulle kuin äitihahmolta. Esikoisen aikaan meni varmaankin puoli vuotta että saatiin kotiin apua, mutta sitä ei tarvittu niin paljon kun alkuun mies oli myös pitkään kotona. Ennenkuin poika aloitti päiväkodin meillä käytiin vahtimassa häntä sen aikaa että minä pääsin terapiaan kun mies oli jo koulussa. Nyt kuopuksen kanssa on ollut vuoden kuvioissa työntekijöitä, alkuun kotihoidosta ja sitten perhetyöstä. He katsoivat vauvaa, että minä sain nukkua, ja jos tyttö nukkui he saattoivat siivotakin. Kyyneleet tuli aina kun huomasi että pyykit oli otettu narulta tai tiskit laitettu ja keittiötä siistitty.. 

Tällä hetkellä meillä on ongelmana se, että meidät siirrettiin perhetyöstä lastensuojeluun sen takia, että saisimme enemmän apua arkeen. No, tuntuu että apumme väheni, sillä aiemmin meillä käyneet perhetyöntekijät auttoivat taaperon kanssa, ja tämän hetken työntekijät tulevat meille juttelemaan meidän kanssa..... Ja apu, jota tarvitsisimme kenties eniten, olisi se, että joku katsoo neitiä sen aikaa että saisin joko siivottua tai sitten nukuttua jos tarve sitä vaatii...

Terapeuttini sai mut ymmärtämään sen, että jos uskallan sanoa sosiaalityöntekijälle, silloin kun on paha olla ja en koe pärjääväni, sitten vasta he pystyvät auttaa! Ei ne osaa lukea ajatuksia, ja apua ei tule ellei sitä osaa pyytää.. Pelkäsin, että jos sanon että masentaa, niin veisikö ne multa lapset pois?! Suomessa ei hirveän herkästi (yleensä) huostaanoteta lapsia. Päinvastaisia tapauksia ehdottomasti on, että lapsia on viety turhaan pois kotoa, jossa joku toinen apumuoto olisi ollut toimivampi (esim. psykiatrinen hoito). Toisaalta, on tilanteita, jossa voimme todeta avun tulleen liian myöhässä, ettei mitään ole enää tehtävissä...

Perhetyötä/Kotipalvelua (millä nimellä sitä nyt kutsuukaan) on mahdollista hakea kunnalta / kaupungilta! Jos ei ole tuloja, niin sitä voi saada ilmaiseksi, mutta ei se maksullinenkaan apu ole kovin kallista! Meillä oli työntekijä 3-4tuntia kerralla. Sosiaalitoimen kautta voi myös ilmeisesti saada ilmaista apua tuloista riippumatta, jos sille on muita perusteita. Kuka tahansa voi tilata itselleen apua kotiin, jos sellaista kokee tarvitsevansa! Nyt huomasin neuvolan seinässä että ensisynnyttäjä saa kolme ensimmäistä käyntiä ilmaiseksi :) (Näin ainakin Tampereella) Joissakin paikoissa voi saada apua palveluseteleillä, esim jos kunnalla ei ole resursseja laittaa omia työntekijöitä apuun. Kannattaa googlailla kuntasi /kaupunkisi sivuja! Tai kysyä neuvolasta! KOTIAPUA VOI SAADA MYÖS LAPSETON jos siihen on perusteita (kuntakohtaista kaiketi tämäkin...) !!!

Tämän tekstin ideana varmaan ollut pohjimmiltaan se, että älkää arkailko hankkia apua!

Se, että on lastensuojelun asiakas, ei tarkoita sitä että lapsi viedään sulta pois tai että olet

jotenkin huono vanhempi kun joudut pyytämään apua! Se on vahvuutta ottaa apu vastaan!

Flashback kevääseen! (H)

Totesin tässä kun mietin että mitä kirjoittaisin seuraavaksi, että ajatuksia mistä kirjoittaa olisi paljon - mutta - aikaa kirjoittaa perheen sairastuvalla ei ole ollut :( sitten löysin tekemäni tekstin keväältä! Tämä ajatus elää edelleen vahvasti ja yritän kovasti elää sen mukaan... Yritän... Kirjoitin tämän toukokuun alussa.

NYT ON AIKA ELÄMÄNMUUTOKSEN!
Viime yö meni murehtiessa ihmissuhdekiekuroita.
Tänään ollessani kävelyllä, tein päätöksen. Mulla menee aika hyvin tällä hetkellä. Jos ei lasketa lasten sairastelua ja omaa selkää, minä voin hyvin. En olisi päässyt kokemusasiantuntija koulutukseen, jossen voisi hyvin. Olen 2,5vuoden terapian jälkeen päässyt jo tosi pitkälle, matkaa on vielä mutta hyvissä vesissä ollaan jo! Asiat menee paljon paremmin kuin pitkään aikaan  - muutamaa ihmissuhdekiekuraa lukuunottamatta. Tulin siihen tulokseen, että nyt en enää jaksa. Haluaisin että saisin asiat korjattua mitä on tapahtunut, ja mitä olen tehnyt. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja muiden ajatusmaailmaa on vaikea muuttaa.

Mulla on mielenterveysongelmia, kyllä. Tulen loppuelämän syömään lääkkeitä enkä voi aina vaikuttaa omaan olooni tai tekemisiin. Olen nyt saanut kaksi kertaa elämässäni sellaisen kohtauksen, josta mulla ei ole itsellä jälkeen päin hirveesti havaintoa mitä tapahtui. Joudun sokeasti luottamaan siihen mitä muut sanovat mun tehneen. En pysty uskoa tehneeni asioita joita tein, mutta kai sitten niin on tapahtunut. En voi peruuttaa tapahtunutta, mutta en koe olevani täysin syyllinen, ja yksin syyllinen, kaikkeen mitä on sattunut. Se en ollut minä joka ne asiat teki, vaan joku minun kehossani oleva olento..

Olisi ihana jos kaikki pystyisivät ymmärtää mitä tarkoittaa sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, tai tunne-elämältä epävakaata persoonallisuushäiriötä. En lähde tähän niitä avaamaan, jos kiinnostaa niin googlaa. Kerron vain sen, että en aina välttämättä tiedä/tiedosta mitä teen. Olen herkkä ja tunteellinen. Välitän ystävistäni ja haluan auttaa heitä - saan itselleni myös apua ja paremman olon siitä jos saan auttaa muita. On ikävä kuulla, että mulle ei uskalleta puhua omasta olosta, kun pelkää miten minä reagoin siihen! Ei näin!

Olen hakeutunut kokemusasiantuntija koulutukseenkin juuri sen takia, että saan auttaa muita! Olen päässyt suurimmasta osasta kokemuksiani yli - tai ainakin saanut käsiteltyä ne. Olen sinut asioiden kanssa. Saatan hetkittäin kokea pieniä masennus- ja itsetuhoisuuskohtauksia, mutta ne menee nopeasti ohi! Sairauteen kuuluu jaksottaiset maniat ja masennukset - deal with it! Lääkkeet lieventää niitä, mutta niitä tulee jokatapauksessa olemaan. Olen myös psykoosiin taipuvainen. Olen kuitenkin tasapainoinen, kun elämässäni ei tapahdu mitään hirveän mullistavia asioita. (Esim. naimisiin meno tai jonkun kuolema/poistuminen mun elämästä)

En syytä ketään mistään. Uskon, että voi olla vaikeaa olla mun ystävä. Ajoittain raskasta, mutta pääasiassa toivottavasti kivaa - jos vaan vietät kanssani aikaa useammin kuin kerran puolessa vuodessa. Ja olisin enemmän kuin onnellinen jos haluat olla ystäväni <3

Päätökseni on, että en halua elämääni asioita ja/tai ihmisiä, jotka eivät pysty hyväksymään minua sellaisena kuin olen. Minä pyrin hyväksymään minun elämässäni olevat ihmiset - kaikkine virheineen! Niitä löytyy minustakin. Kukaan ei ole täydellinen, pitää vain oppia olemaan epätäydellisiä yhdessä. Asioista voi aina puhua, ja useimmiten ne ovat sovittavissa jos niistä puhutaan ajoissa.

.

Kiitos ja anteeksi! <3

Miksi siivoaminen on niin saamarin vaikeaa (A)

Ahdistaa kun lattia on taas vaatteiden ja lelujen peitossa, jalkapohjiin tarttuu hiekkaa ja sepeliäkin. Keittiön nurkissa pyörii kattilan ohi tipahtaneita kuivia makaroneja. Hellaan on pinttynyt kiinni tomaattikastiketta ja jotain limaa, ehkä kakkutaikinaa? Tiskiä on niin paljon että ei huvita edes aloittaa, mieluummin kaivan kertakäyttöastiat kaapista kun puhtaat lautaset loppuvat.

Aika siirtyä paperilautasiin?

Tätä läävää katsoessa naurattaa ajatus neuvolakäynnistä, jolla terkkari sanoi että nyt kun meillä on vauva, omaa vaatimustasoaan kotitöiden suhteen voi hieman laskea. Mihin sitä tästä lasketaan?

Pyykkikori olisi tuossa vieressä...

En  ole koskaan ollut kätevä emäntä. On tietysti ihana ajatella että en nyt jaksa kun vauva valvottaa, mutta tällaista elämäni oli jo ennen lapsia. Ainoa ero on siinä, että silloin ei ollut leluja pyörimässä lattioilla. Kaikenlaista muuta roinaa kyllä oli, sillä masentuneena sitä yritti hakea mielihyvää ostamalla uusia tavaroita yli tarpeen. Niille ei sitten löytynyt tilaa eikä paikkaa kaapeista, ja ne jäivät ajelehtimaan pöytätasoille ja lattioille.

Masennus tekee asioihin tarttumisesta vaikeaa. Järjellä ajateltuna olisi helpompaa tarttua kaaokseen siinä vaiheessa kun se ei ole vielä päässyt mahdottoman pahaksi, järjestellä vaikka vähän joka päivä. Mutta. Yleensä havahdun tilanteeseen vasta kun missään ei enää näy paljasta lattiaa ja on vaikea kävellä kompastelematta. Siinä vaiheessa homma tuntuu jo liian isolta, en tiedä mistä aloittaisin ja kannattaako edes aloittaa, kun en kuitenkaan ehdi tehdä paljon mitään ennen kuin lapset heräävät päiväunilta tai jotain muuta pitää tehdä. Sekin lannistaa kun tietää, että viimeistään puoli tuntia siivouksen jälkeen lelut on taas levitetty takaisin sinne mistä ne on juuri korjattu. On helpompaa heittäytyä sohvalle lohtusuklaan kanssa ja päättää, että huomenna sitten. 

Kärsin itseluottamuksen puutteesta myös siivouksen suhteen: en mielestäni osaa siivota. Siis oikeasti, kuka muka ei osaa siivota? Sen kun vaan nostelee samanlaiset tavarat omiin pinoihinsa ja pinot kaappeihin, ja imuroi roskat lattialta. Mutta olen joutunut opettelemaan kaikki kotityöt aikuisena, lukemalla oppaista ja ajautumalla konflikteihin ihmissuhteissa ja työpaikoilla, kun en ole ymmärtänyt siivota jälkiäni. Lapsuudenkodissa äiti huseerasi kaikki kotityöt. Oli todella tärkeää että kotona oli aina siistiä ja puhdasta, eihän sitä tiedä kuka poikkeaa käymään ja milloin. Olin aina vaan siivouksen tiellä ja minut passitettiin toiseen huoneeseen tai pihalle leikkimään. En oppinut siivoamaan enkä laittamaan ruokaa kotona, ja koulussa jouduin kotitalouden opettajan silmätikuksi. Opettaja huomautteli usein toisten kuullen kuinka on mahdollista että minä en ymmärrä ohjeita ja teen tehtäviä liian hitaasti. Se oli ahdistavaa kun olin muutenkin koulukiusattu. Vihasin köksän tunteja eikä minulla ollut motivaatiota oppia siellä mitään.

Siivouskyvyttömyys hävettää. Tuntuu vaikealta kutsua ihmisiä kylään tämän sotkun takia. Pitäisi siivota ensin, ja se taas on usein niin mittava operaatio, että on vaan helpompaa olla kutsumatta vieraita. Ne varsinkin on stressaavia tilanteita jos lapsille tarvitaan äkkiä hoitaja meille kotiin, esimerkiksi kun jouduin lähtemään päivystykseen migreenin takia. Synnyttämään lähtiessäkin ajattelin vain sitä, että kamalaa jos joku käy kodissamme sillä välin kun olemme poissa. Silloin sainkin jossain hormonihuuruissa kyllä siivottua ja pyykättyä supistusten välissä, ennen kuin oli pakko lopettaa ja lähteä sairaalaan. Eli ilmeisesti siis osaan kuitenkin siivota, vaikka en näin normioloissa siihen aina usko. Yleensä kyllä sitten kun pääsen liikkeelle niin saan jotain aikaan, mutta on hirveä homma tsempata itseänsä joka kerta tarttumaan toimeen. Onneksi en ole yksin vastuussa meidän huushollin siisteydestä. Yhdessä on helpompi siivota.

Miten muuten siivoamista voisi helpottaa, koska pakkohan sitä on aina silloin tällöin raivata tämä kaatopaikka että täällä pystyy lapsiperhe elämään? Sen olen ainakin huomannut, että siivoamisesta tulee helpompaa kun vähentää tavaraa. Lasten myötä tavaran määrä on räjähtänyt käsiin, on vaatevuoria joita pitää käydä läpi jatkuvasti ja poistaa sieltä liian pieniä, koska muuten kaapin ovet eivät mahdu enää kiinni. Leluja tulee synttäri- ja joululahjaksi ja muuten vaan, kun joku sukulainen on haltioitunut leluosastolla söpöstä nallesta tai nukesta. Mitä vähemmän tavaraa omistaa, sen vähemmän roinaa pyörii lattialla levällään imurin tiellä.

Ajatus kaiken sotkun siivoamisesta kerralla on silti niin ahdistava ja tuntuu niin lannistavan työläältä, että olen alkanut pyrkiä kohti osatavoitteita. Sen sijaan että saisin joka viikko siivottua koko kämpän kerralla kuntoon, tavoittelen sitä että edes jossain näkyisi aina yksi tyhjä ja puhdas pinta, vaikka edes tiskipöytä, niin voin sitten katsoa sitä ja saada siitä mielenrauhaa ja pienen onnistumisen kokemuksen. Sekin auttaa paljon, jos imuroi eteisen useammin ennen kuin rattaiden ja kenkien mukana sisälle tullut lika ehtii levitä ympäri asuntoa.

Koska yhdessä tekeminen on kivempaa, yritän muistaa ottaa kolmevuotiaankin mukaan siivoukseen, vaikka oman lapsuuteni vuoksi se ei käy minulta luonnostaan. Olisi helpompi passittaa lapsi vaikka katsomaan lastenohjelmia siivouksen ajaksi, pois tieltä hidastamasta muutenkin ärsyttävää urakkaa. Siis toimia kuten oma äitini aikoinaan. Mutta kolmevuotias pyyhkii liikuttavan innoissaan pölyjä kun saa osallistua ja puuhailla yhdessä äidin kanssa, ja siitä on oikeastikin apua kun hän auttaa tiskikoneen tyhjentämisessä. Hän osaa laittaa astiat oikeille paikoilleen ja auttaa mielellään. Samalla voin tarjota lapselleni kokemuksia joita vaille itse jäin lapsuudessani. Ehkä hänelle siivoaminen ei tulevaisuudessa ole niin saamarin vaikeaa kuin minulle.

Paha ihminen? (M)

Viime aikoina mielen päällä on jostain syystä ollut pahan ihmisyyden käsite ja se miten tiettyihin mielenterveyden- ja/tai persoonallisuuden häiriöihin yhteiskuntamme suhtautuu. Ensinnäkin kummastuttaa se miten narsismista on tullut oikein muotisana tällä hetkellä ja psykopaatti tulee hyvänä kakkosena. Kenenkään kokemuksia ei pitäisi vähätellä mutta pikkuhiljaa alkaa kummastuttaa kun kuuntelee ihmisten juttuja ja joka toisen jokainen eksä, pomo tai kaveri on narsisti. Varmasti osa tapauksista onkin totta mutta ihmisten tulisi muistaa että joku voi olla aivan täysi kusipää tai esimerkiksi valehdella, pettää, manipuloida, haukkua tai olla väkivaltainen eikä siltikään sairasta narsistista persoonallisuushäiriötä.

Kun käymme taistelua mielenterveyden tabujen poistamiseksi ja saadaksemme ihmiset tietoisemmiksi mielenterveydestä, on mielestäni myös tärkeää kiinnittää huomiota joko väärien termien käyttämiseen tai niiden aiheettomaan viljelyyn.

Tästä pääsemme seuraavaan mieltä painavaan kysymykseen. Onko olemassa yksiselitteisesti hyviä ja pahoja ihmisiä? Itse en todellakaan usko siihen. On hyviä ja pahoja tekoja joskin niissäkin voi olla monta puolta. Ihmisillä voi olla pahoja ominaisuuksia mutta onko hän silti läpeensä paha? On todella helppoa esimerkiksi lukea uutisotsikko ja lausahtaa; "No hyi mikä hullu, loppuiäkseen vankilaan vaan tommoset." Kuinka moni myöntää syyllistyyneensä? Minä ainakin. Mutta onneksi nykyään olen viisaampi edes jollain lailla.

Esimerkkinä voisin ensiksi ottaa ryöstöt ja ylipäätään omaisuusrikokset. Jos luemme uutisen siitä että joku on ryöstänyt vaikkapa lähikaupan tai apteekin, kommenttiosio on täynnä haukkumista ja tyhjänpäiväistä suunsoittoa siitä kuinka tuommoiset pitäisi vaan laittaa telkien taakse kymmeneksi vuodeksi tai mielellään venäjälle vankilaan kun Suomessa on liian hyvät olot ja lässynlää. Selvää on että paha teko on tehty ja siitä tulee saada seuraamuksia, mutta kuinka moni tietää miksi niitä kioskeja ja apteekkeja oikeasti ryöstetään? Tekijä on lähes aina päihderiippuvainen joka joko velkaantuneena pakotetaan hankkimaan rahat tavalla tai toisella, tai joka ei kestä vieroitusoireitaan varattomana vaan menee mieluummin vankilaan kuin kestää sitä helvetillistä olotilaa. Mikään selitys ei tee teosta hyväksyttävää, mutta joskus pieni pala ymmärrystä olisi kohdillaan. Kukaan ei päätä ryhtyä päihderiippuvaiseksi vaan siihen tilaan ajaudutaan pikkuhiljaa ja usein niin vakavien ongelmien takia ja kautta, että siitä on turha vain tätä henkilöä itseään syyttää.

Ryöstäjä saa usein parin vuoden kakun. Hän istuu sellissään pari vuotta pyöritellen peukaloitaan ja vieraantuen ulkomaailmasta ja hänen odotetaan kävelevän vankilasta muuttuneena ja raittiina ihmisenä. Ei tarvitse olla kovin fiksu tajutakseen, että eihän se ihan niin toimi. Miksei vankeusrangaistusta voisi suorittaa päihdehoidossa kuntoutuen, jonka jälkeen olisi huomattavasti todennäköisempää, että tämä henkilö palaisi rikoksia tekemättömäksi ja tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi?

Esimerkkejä on lukuisia. Väsynyt ja sekava vanhempi yrittää riistää omansa ja lapsensa hengen. Jatkuvaan väkivaltaan ja kuolemanpelkoon väsynyt nousee kerrankin lyöjäänsä vastaan puolustaakseen itseään ja menee liian pitkälle. Paha teko on tapahtunut, mutta onko ihminen paha jos hän on esimerkiksi hoitamattomien mielenterveyden ongelmien, unenpuutteen tai trauman takia sekaisin?

Vain pieni osa meistä on psykopaatteja jotka eivät omaa moraalikäsitystä tai normaaleja tunteita, tai niin sairaita yksilöitä jotka täydessä ymmärryksessä tekevät kamalia asioita ja saavat niistä nautintoa.

Minä olen entinen narkomaani ja silloiseen elämääni kuuluivat rikokset ja pahat teot. Aloin käyttää päihteitä jo nuorena, vain turruttaakseni pahan olon johon en muuten saanut tai osannut ottaa vastaan apua. Tekeekö tämä minusta pahan ihmisen että en enää kestänyt unettomuutta, jatkuvia muistikuvia siitä miten minua satutettiin tai sitä miten en osannut käsitellä tunteitani kun sitä ei oltu opetettu tai siihen annettu lupaa?

Minut on tuomittu sekä törkeästä omaisuusrikoksesta että törkeästä väkivaltarikoksesta ja näiden lisäksi olen tehnyt paljon inhottavia asioita joista en vain ole jäänyt kiinni. Vaikka olen tehnyt pahoja asioita en silti koe olevani paha ihminen. Minunkin tekemiäni rikoksia käsittelevien uutisten kommenttiosioissa minut tituleerattiin pahaksi ihmiseksi joka saisi mädäntyä vankilassa lopun ikäänsä tai vaikka kuolla pois. Olisiko näiden ihmisten mielipide muuttunut, jos he olisivat tienneet mitä oli taustalla - veikkaan että olisi.

Minulla on ollut ystäviä ja tuttuja jotka ovat tappaneet tai murhanneet, ja jos olisin lukenut vain lööppejä niistä tapauksista olisin varmaan itsekin ajatellut, että "hyi kamalaa tuon on pakko olla paha ihminen". Mutta en hetkeäkään tuntenut oloani turvattomaksi heidän kanssaan. Tappajakin ostaa maitonsa kaupasta, itkee pahaa oloaan, puolustaa ja rakastaa läheisiään ja on ihan yhtä ihminen kuin sinäkin.

Jos diagnoosini, oireeni ja haitalliset käyttäytymismallini listattaisiin, olisin varmasti paha ihminen. Jos katsoo rikosrekisteriäni tai luottotietojani, olen todellakin paha ihminen.

Entä jos tiedetäänkin vain se, että esimerkiksi en hyväksy tai käytä väkivaltaa, rakastan luontoa ja voisin asua kirjastossa enkä suinkaan missään syrjäkujalla potkimassa mummoja. Toteutan kiintymysvanhemmuutta kasvatusmuotona ja harjoitan mindfulnessia. Aion käyttää aikani ja voimavarani, elämäni siihen että autan muita ja yritän rakentaa parempaa huomista sen sijaan, että kartuttaisin maallista mammonaa, koska näitä hommia ei tosiaan tehdä rahan takia. Kuulostaa ihan hyvältä tyypiltä?

Ehkä olennaista ei ole se mitä luemme raporteista, oirekuvista tai lööpeistä vaan se mitä niiden takana on. Ihminen. Virheineen ja menneisyyksineen, kipuineen ja ominaisuuksineen. Jokainen yhtä arvokas ja yhtälailla sekä hyvä että paha.