Läheisten tuen merkitys ja ympäristön vaikutus toipumisessa (M)

Vietin juuri viikonlopun äitini luona perhettä ja sukulaisia tavaten ja aina yhdessä ollessamme ajattelen miten kiitollinen olen mahtavasta joukostamme. Kuitenkin tämä vierailu oli aivan erityisen tunteellinen ja ajatuksia herättävä koska perheessämme on tapahtunut viime aikoina valtavia muutoksia. Minulla on lisäksi tällä hetkellä meneillään erityisen vaikea kausi ja kaiken tämän lisäksi ehkä jonkinlainen kypsyminen, ehdottomuuden ja mustavalkoajattelun hälveneminen on saanut ymmärtämään hurjan tärkeitä asioita joista nyt haluan puhua.

Kuten yllä mainitsin, olen aina ollut todella kiitollinen läheisistäni ja siitä miten he ovat olleet korvaamattomana tukena toipumisessani, mutta en ehkä siltikään ole tajunnut miten suuri ja tärkeä osa ja edellytys toipumiselle heidän tukensa on ollut. Enkä varsinkaan sitä että olen suorastaan etuoikeutettu toipuja koska kaikilla ei ole rakastavia ihmisiä ympärillään.

Toipuminen ei ole kenellekään sen helpompaa kuin jollekin toiselle tai kaikille muille. Jokaisella on oma kivinen polkunsa jota ei voi verrata toisten kulkemaan. Kuitenkin lähtökohdat ja tuen määrä ei kaikilla ole sama ja toipumisen edellytykset eivät toteudu kaikilla yhtä reilusti. Ympäristön suhtautumiseen voi jonkin verran vaikuttaa itse mutta läheisten antamaan tukeen useammin ei. Olen huumeiden käytön lopetettuani ollut kova saarnaamaan ja öyhöttämään siitä miten kamasta ja kaikesta siihen liittyvästä irti pääsy on vaan itsestä kiinni ja kyllä siihen pystyy jos on tarpeeksi tahtoa. Samoin mt-ongelmien hoidon suhteen. Ajan myötä olen kuitenkin alkanut ymmärtää että se ei todellakaan ole niin mustavalkoista. Toki päätökset ja ratkaisut tekee jokainen itse ja vastuu on aina itsellä mutta niihin on useimmiten myös ulkopuolisia vaikuttavia tekijöitä niin hyvässä kuin pahassa. 

Kun toipumisen polulle astuu kaksi henkilöä, läheisen perheen omaava henkilö jolla on vielä katto pään päällä ja toisaalla joku toinen jolla ei ole enää ketään ja koti on kaduilla, ei ensimmäisen askeleet ole kivuttomampia kuin toisen mutta ne ovat vakaampia ja niiden tuoma kipu helpompi sietää.

Kun minä aloin tuntea olevani valmis lähtemään tälle matkalle kohti parempaa huomista, minulla oli takanani tärkeitä ihmisiä ja mukanani maailman vahvin motivaatio. Olin varaton ja veloissa kuten edelleen, mutta minulla oli vielä asunto ja kyky ja osaaminen hakea tarvittavaa tukea.

Perheeni oli kaukana eikä siis arjessa mukana konkreettisesti ja välimme olivat ymmärrettävistä syistä hieman viilenneet, mutta kuitenkin tiesin että he ovat aina lopulta tukenani tapahtui mitä hyvänsä. Tärkeimpänä tukenani oli ja on edelleen puolisoni joka oli läsnä jokaisessa päivässä ja jakoi arjen ilot ja surut kanssani. Hänellä ei ollut varsinaista toipumista meneillään mutta itsenäistyminen ja aikuistuminen hänen kohdallaan alkoi juuri silloin. Toipumisprosessini lisäksi olemme yhdessä kasvaneet aikuisuuteen ja joutuneet opettelemaan normien mukaista elämää ja vastuun kantamista. Uskon että yhdessä kasvaminen on hitsannut meitä tiukemmin yhteen ja tehnyt rakkaudestamme vieläkin erityisempää.

Puolisoni on tukipilarini, kallioni johon voin nojata, ankkuri joka pitelee paikallaan kun uhkaan lähteä ajelehtimaan karikoille ja kompassini joka ohjaa kun minulta tuntuu olevan suunta hukassa ja yksinkertaisesti toinen puoliskoni. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan toinen on ikinä tuntenut ja ajoittain paremmin kuin minä itse.
Hän oli ainoa joka sai minut haaveilemaan normaalista päihteettömästä elämästä ja vieläpä uskomaan että pystyisin siihen.

Kaiken lisäksi hän on antanut minulle kalleimman lahjan - tyttäremme.
Vaikka mieheni on ollut tärkein tukeni, on tyttäremme paras motivaationi. Raskaaksi tuleminen oli ainut asia joka sai minut lopettamaan huumeiden käytön ja hakemaan hoitoa mielenterveysongelmiini. Siitä sekunnista lähtien kun sain tietää pienen ihmeen kasvavan sisälläni, en epäröinyt hetkeäkään. On selvää että lapseni pelasti henkeni ja elämäni.

Saan olla kiitollinen myös oman pienen perheemme lisäksi lapsuudenperheestäni ja pienestä mutta lämpimästä suvustani. Äitini on kaikista vastoinkäymisistään ja henkilökohtaisista haasteistaan huolimatta käsittämättömän vahva nainen ja tehnyt aina kaikkensa lastensa eteen. Isosiskoni on kadehdittavan määrätietoinen ja ahkera ja osaa sekä tukea lempeästi että tarpeen vaatiessa potkia persuksille. En malta odottaa että näen miten upeita persoonia siskoni ihanista lapsista kasvaa. Pikkusiskoni on ikäisekseen hurjan viisas ja lahjakas eikä hänen seurassaan voi olla huonolla tuulella. Tätini on ollut kuin toinen äiti ja loistava roolimalli ja serkut kuin sisaruksia. Läheisimmästä serkustani olen saanut tärkeän ystävän ja rakastavan ja luotettavan kummin tyttärelleni. Vaikka nään perhettäni ja sukuani ihan liian harvoin, ovat he kaikki omalla tavallaan tukena ja motivaattorina toipumisessani.

Olen myös saanut pitkän yksinäisyyden jälkeen korvaamattomia ystäviä joiden olemassaolo ja vertaistuki ovat kultaakin kalliimpaa.

Läheisten tuen tai sen puuttumisen lisäksi myös ympäristöllä ja sen asenteilla sekä viranomaisten ja hoitohenkilökunnan suhtautumisella on suuri rooli toipumisen suunnan kannalta. Itselleni, kuten suurimmalle osalle päihteidenkäytön lopettaneille - oli ensiarvoisen tärkeää vaihtaa sosiaaliset ympyrät kokonaan. Minun kohdallani se tarkoitti valitettavasti erakoitumista ja yksinäisyyttä, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. Yksin vietetty aika oli edellytys myös mt-ongelmien hoidolle kun en entiseen tapaan ollut kaikenlaisen draaman keskiössä tai ripustautunut muihin tai voinut paeta omia ajatuksiani olemalla jatkuvasti menossa ja ihmisten keskellä.

Sain onnekseni suurimmaksi osaksi erittäin asiallista kohtelua virallisilta tahoilta. Näin ei valitettavasti käy kaikille. Siihen miten tulet kohdatuksi ja kohdelluksi voi toki vaikuttaa itse, esimerkiksi uskon oman asiallisen ja orientoituneen käytökseni ja asenteeni olleen suurin syy siihen miten minuun suhtauduttiin, mutta joillekin meistä yksikin asiaton kommentti tai huono kohtaaminen voi aiheuttaa pahaa tuhoa muutenkin herkillä olevalle toipujalle.

Erityisen ylpeä ja kiitollinen olen siitä että meistä ei ole tehty yhtäkään lastensuojeluilmoitusta tai ilmaistu minkäänlaista huolta vaikka päihdetaustaisten vanhempien/vanhemman lapsista tehdään lähes poikkeuksetta ilmoitus jo ennen lapsen syntymää neuvolan toimesta. Jo päihde- ja rikostaustani sekä värikkään sairashistoriani takia lastensuojeluilmoitus olisi ollut tavallaan ymmärrettävä mutta minut kohdattiinkin yllätyksekseni asiallisesti sen hetkisen käytökseni ja elämäntilanteeni kautta eikä tuomittu menneisyyden perusteella.

Omalla panostuksellani ja vastuullisuudellani ansaitsinkin luottamusta mutta myös sen suhteen oli onnea matkassa että kohdalleni osui todella mukavia, ammattitaitoisia ja asiallisia neuvolatyöntekijöitä, hoitohenkilökuntaa ja ehdonalaisvalvojia.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita eikä kaikilla ole samalla lailla tietoa, taitoa, kykyjä ja jaksamista vaikuttaa siihen miten tulevat kohdatuksi. Siksi haluan yrittää olla apuna niille jotka tarvitsevat käden johon tarttua ja tukeutua omalla polullaan.