Huonoa kuuluu, enkä pärjää (M)

Kuinka moni tunnustaa rehellisesti kertovansa aina kysyttäessä miten todella menee ja mitä oikeasti kuuluu? Tuntuu että usein automaattinen vastaus on "ihan hyvää" vaikka todellisuudessa kaikki menisi päin persettä. Tunnistan ainakin itsessäni tämän ikävän piirteen joka on osittain perittyä ja kotona opittua, osin taas tunteiden kylmettämisen seurausta. En tietenkään sano että jokaiselle puolitutulle pitäisi alkaa avaamaan ongelmiaan mutta miksi on niin vaikeaa sanoa edes että tällä hetkellä ei mene hyvin. Mitä me oikein pelkäämme?

Toinen tuttu kysymys on, "Pärjäätkö varmasti?" ja automaattinen vastaus itselläni on että pärjään. Mutta mitä se muka sitten on kun ei pärjää? Minusta on tuntunut jo jonkin aikaa että en pärjää. Mitä jos vastaisinkin että en pärjää? En usko että se muuttaisi mitään joten ehkä minä siis pärjään. Ehkä tyhmin ajatusketju vähään aikaan jota olen tuonut ulos mutta olkoot. 

Minä olen vasta parin viime viikon aikana uskaltanut alkaa hieman avata todellista vointiani muutamalle ihmiselle vaikka oloni on ollut jyrkässä laskussa jo useita kuukausia. Ehkä jo vuoden tai ylikin. Ja kertomani on ollut vasta jäävuoren huippu. Viimeisimmällä keskustelukäynnilläni päiväsairaalassa huomasin että en yksinkertaisesti jaksanut vetää hymyilevää maskia kasvoilleni vastaanottohuoneen ovella kuten yleensä. En jaksanut keskittyä kiinnittämään huomiota siihen että kohdistaisin katseeni keskustelun toisen osapuolen silmiin tai siihen että vastailisin niin kuin pitääkin.

Hoitohenkilökunnalle asioiden laidan kaunistelulle ja jopa valehtelulle on selkeä motiivi. En halua joutua tahdonvastaiseen hoitoon enkä liian rankkaa tekstiä potilaskertomuksiini vaikuttamaan mahdollisesti tulevaisuuteen, sitä siellä on jo ihan tarpeeksi. Minulla on jonkinlainen pelko viranomaisia ja hoitohenkilökuntaa kohtaan ja joskus se ohjaa toimintaani jopa tiedostamattanikin. 

Kun valehtelen tai jätän kertomatta asioita läheisilleni yritän kai suojella heitä ja toisaalta myös itseäni. En halua että he huolestuvat tai että minua pidetään vaikeana ja siten mahdollisesti hylätään. Tiedän järjellä ettei niin käy mutta nämä ovat niitä syvälle juurtuneita ajatusmalleja jotka ovat kulkeneet mukana jo niin pitkään että niiden kitkemiseen menee aikaa. 

En yhtään häpeä kertoa avoimesti haasteistani ja sairastamisestani edes tuntemattomille joten siksi ihmettelenkin miksi vastaan edelleen "ihan hyvin menee" tai että kyllä mä pärjään. Uskon että ainakin osittaisena syynä on itselleni asettama tietynlainen rooli. Elämäni muuttui muutama vuosi sitten radikaalisti aivan todella nopeaa vauhtia, oikeastaan silmänräpäyksessä. Otin heti sellaisen roolin että myös minä olen muuttunut täysin. En osaa tehdä mitään luonnollisesti tai tunne kultaista keskitietä vaan silloinkin ajattelin ihan tiedostamattanikin että jos en ole rappiolla oleva nisti ja umpihullu niin sitten olen täydellinen toipuja, suorastaan pyhimys joka parantuu kaikesta ja voi pois pyyhkiä myös kaikki epämieluisat luonteenpiirteensä. 

Tämä mustavalkoisuus on hyvin tyypillistä ja luonnollista epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsiville. Harmi että olen vasta nyt alkanut ymmärtää sitä. Tuo täydellisen toipujan rooli on ollut hurjan vahingollinen ja iso osasyy siihen miksi minulla menee tällä hetkellä näin huonosti. Määritin itselleni tarkkaan millainen en ole ja millainen olen ja päätin mitä en tee enää ikinä ja mitä teen. Eihän se ihan niin mene. Ihminen voi tietenkin kehittyä ja muuttaa tapojaan ja käytöstään mutta elämää ei voi suunnitella eikä jonkun tietyn asian tekeminen määritä ketään ihmisenä. Olen jo tähän mennessä tehnyt useitakin asioita mitä vannoin etten ikinä enää tekisi ja joistain ajattelin jopa etten edes pystyisi niitä tekemään - niin vahva oli luomani rooli että uskoin sen muuttavan kykeneväisyyteni ja kapasiteettini kokonaan. 

Tuntuu pelottavalta ja toivottomalta löytää itsensä tilanteista joita paheksuu ja tekevämästä asioita joihin ei uskonut enää edes pystyvänsä.

On ollut melkoinen kolahdus itsetunnolle huomata ettei pystykään täyttämään niitä valtavia saappaita jotka on itselleen päässään luonut. Pettymys itseensä ja muutoksensa kyseenalaistaminen masentavat ja ahdistavat vaikka todellisuudessa olen ainoastaan rikkonut täydellisen toipujan roolini. Olen ollut ihan tavallinen, inhimillinen ihminen joka epäonnistuu, mokailee ja hakee paikkaansa enkä suinkaan yhtäkkiä muuttunut hyvästä ihmisestä pahaksi tai pyyhkinyt pois sitä kaikkea hyvää mitä olen saanut aikaan. 

Haavekuvani pirstoutumisen lisäksi tämänhetkinen soppa on saanut maustetta ainakin muuttuneista perhekuvioista, oman parisuhteen haasteista, sosiaalisten kontaktien puutteesta ja taloudellisesta ahdingosta. Itse olen jatkuvasti tätä hiljalleen mutta kauan muhinutta keitosta hämmentänyt suuntaan jos toiseen joko tekemällä tyhmyyksiä paineen ja stressin alla tai olemalla kykenemätön tekemään järkeviä päätöksiä - tai päätöksiä ylipäätään. Kun teen jotain typerää tai harkintakykyni pettää se tietenkin lisää itseinhoa ja syyllisyyttä mikä taas johtaa uusiin ongelmakäytöstilanteisiin. 

Ulkopuoliset tekijät tietysti vaikuttavat osaltaan vointiin ja sitä myöten kykyyn toimia elämässä mutta täytyy hyväksyä myös se että en tarvitse edes mitään ulkopuolista ärsykettä tai dramaattista muutosta että vointini romahtaa. Olen hiljalleen muuttunut todella apaattiseksi ja se sumuinen "verho" minun ja maailman välillä on paksumpi kuin ennen ja minun täytyy todella ponnistella pystyäkseni pysyttelemään edes jotenkin tässä hetkessä mukana. Silti havahdun jatkuvasti tuijottamasta seinää enkä edes kuule mitä minulle puhutaan koska olen vain niin kaukana. Jos en valvo niin nään aivan hulluja painajaisia eikä minua saa hereille vaikka pommi räjähtäisi vieressä. Olen päivisin niin uupunut että tuntuu kuin olisin vaihtanut kehoa jonkun kuolemansairaan vanhuksen kanssa. 

Pelottavat ja intensiiviset pakkoajatukset vaivaavat ja tuntuu hämmentävältä huomata että julmat asiat joita olen joskus tehnyt itselleni ja muille eivät tunnu enää lainkaan niin kaukaisilta ajatuksilta kuin hetki sitten. Mikään ei jaksa kiinnostaa eikä mikään tunnu miltään. Kotoa poistuminen on vaikeaa ja olen niin kiitollinen siitä etten ole yksinhuoltaja ja että minua on vielä siunattu näinkin ihmeellisen hyvällä kumppanilla. 

En nää tulevaisuutta vaikka toki tiedän mitä haluan, ainakin joiltain osin. Osaan elää vain menneessä ja toisinaan tässä hetkessä, tosin harvoin oikeasti läsnä. 

Ehkä pahinta tässä on se etten yhtäkkiä enää luota itseeni ja omiin kykyihini. Moni rakas harrastus ja mielenkiinnon kohde on jäänyt koska tuntuu etten osaa mitään ja on turha edes yrittää. Ja vaikka noituuden harjoittamista ei voi harrastukseksi kutsua, on sekin muuttunut hurjan vaikeaksi. Tuntuu kuin olisin tavallaan sokea tai kuuro mutta se jokin henkinen aisti on se joka takkuilee. En uskalla tehdä edes yksinkertaisia asioita koska niin vähän luotan omiin kykyihini. Yritän kuitenkin parhaani mukaan hiljentyä edes välillä esimerkiksi meditoimaan ja pitää jonkinlaisen otteen itseeni. Opiskelen, kerään tietoa ja keskityn eniten henkiseen työskentelyyn itseni kanss. Muistutan itselleni että mikään minussa ei ole muuttunut tai hävinnyt vaan masennus ja ahdistus sumentaa kaiken, mutta tämä on ohimenevää. Nyt on tällainen aika ja toivottavasti pian jaksan ja uskallan taas enemmän. 

Ettei tämä olisi vain surkea valitusvirsi blogipostauksen muodossa on pakko sanoa jotakin positiivista loppuun. Olen ylpeä siitä että uskalsin kertoa että nyt ei mene hyvin. Olen myös ylpeä siitä että jaksan uskoa että kohta taas menee paremmin. Sitä en tiedä koska, mutta se tapahtuu. Kysykää läheisiltänne ja vaikka tuntemattomiltakin mitä heille kuuluu. Ja kun teiltä kysytään samaa kun voitte huonosti, kokeilkaa vastata rehellisesti vaikka ette haluaisikaan. Se on yllättävän voimaannuttavaa.