Tässä on ollut koko syksy jo sellaista _lievää_ matalalentoa. Tai no, loppu kesästä tuli syvempi notkahdus josta pikkuhiljaa noustaan. Kuntoutusviikko oli ihana piristys tähän arkeen, ja säikähdin jopa et lähteekö nyt lapasesta. Edellinen kuntoutus kun oli pari vuotta sitten niin silloin se lähti lapasesta, ja tulikin pieni hypomaniajakso. Nyt tietoisesti jätin kuntoutuksessa aloittamatta mitään urheiluntynkää, koska tiesin että se menisi taas samaan kuin viimeksi (joka päivä salille ja uimaan - ja uin vähintään kilsan..).. Olin silloin ihan fyysisesti rikki ja nukkuminen meni ihan päin mäntyä. Nyt otin vain rennosti.
Kun palasin kotiin niin huomasin että viretaso oli melko korkealla, ja tuntui että olisin halunnut valvoa ja valvoa, touhuta ja siivota ja järjestellä ja kirjoittaa ja leipoa ja laittaa joulua jajajajajajajajaja..... Onneksi selkäni sanoi itsensä irti. Tiedän, että jos olisin fyysisesti pystynyt laittaa kämpän ylösalaisin ja siivota ja järjestellä niin olisin tehnyt sitä yömyöhään.
En kuitenkaan pystynyt. Toisaalta se masensi, kun ei pystynyt eden perus kodin ylläpitosiivousta tehdä - tiskien ja pyykkien laittaminen oli ihan helvettiä tän selän kans. Mutta sain kuitenkin jotain tehtyä, koska on meillä kaikilla puhtaat vaatteet päällä :D
Pakotin itseni menemään lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan, että ei iskisi houkutus valvoa. Ja se toimi! Kaksi viikkoa olen yrittänyt saada päivystysaikaa lekurille että saisin selkään lääkkeet, mutta meidän terveyskeskuksen ajat menee sekunnissa... Onneksi neuvolan lääkäri tänään armahti mut, kun tajus et en pysty hoitaan ipanoita (lähinnä toi pienempi tuottaa suurempaa ongelmaa). Hän kirjoitti vähän buranaa vahvempaa niin pysyn ees jotenkin toimintakunnossa.
Tää on yhtä helvettiä. Joka askel sattuu, istuminen sattuu, seisominen sattuu, kävely sattuu, makaaminen sattuu melkein joka asennossa. On ehkä yks asento johon saan itseni tungettua nukkumaan ilman että oon hirveissä tuskissa, ja sekin onnistuu vain kipulääkkeillä ja lihasrelaksanteilla. Pelottaa pitää taaperoa sylissä, kun en ikinä tiedä milloin selkä lahoaa ja ote irtoaa ja lapsi tippuu. Kiertoliikkeet ja kumartaminen on täys nounou, kyykkyyn pääsee vaihtelevasti ja tuen kanssa.
Olen täysin tietoinen että olen ylipainoinen. Ja pitäisi laihduttaa että saisin selän kuntoon. Tämä on ollut elämässä sellainen oravanpyörä, oikeastaan koko ikäni, mutta etenkin nyt kun selkä on oireillut. Mutta hyvä asia painoni suhteen on se, että olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut oleen sinut itseni ja ulkonäköni kanssa, eikä mulle tule joka kerta peilin edessä oksetusrefleksiä, vaan osaan sanoa itselleni että tänään mä näytän nätiltä. Vaikka painoni ei ole terveellinen, on se silti tärkeää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on - vaikka haluankin myös muutosta tähän.
2012 kesällä leikattiin välilevynpullistuma joka tasaisin väliajoin uusii. En haluaisi uudestaan leikkauspöydälle mutta osittain se kuulostaisi ihanalta - sais sen toipumisen jälkeen oikeesti kivuttoman jakson jolloin vois saadakin liikuttua kun joka askel ei tuota tuskaa ja pelkoa et milloin jalka lahoaa alta. Ja pää tulee tässä sitten ihanasti mukana. Masentaa kun ei pysty tehdä kaikkea mitä haluaisi kun sattuu, tai ei taivu, tai on niin huono kunto. Paha olo sit taas vaikeuttaa liikkumaan lähtemistä entisestään. Ja sit taas tulee syötyä pahaan oloon. Ja sit taas lihotaan.... Mun pitäis saada 30kiloo pois ollakseni mun kehon "ihannepainossa" - näin sanoi kehonkoostumusmittari.
Aion nyt oikeasti yrittää, ja aloitan siksi hitaasti ja pienillä askelilla. Tässä mies on asiasta eri mieltä, mutta ei se taida ymmärtää että mun pitää tehdä tää näin. Tai sit kaikki lähtee lapasesta kun innostun ja sit kun mania katoaa niin iskee masiskausi enkä sit liiku taas yhtään... Huoh.
Aloitan syömisjutuilla. Ja lisään liikuntaa pikkuhiljaa. Koska mulla painon kanssa taistelun isoin ongelma on aina ollut syöminen. Syön liikaa ruokaa, ja herkuttelen liikaa. Intohimona suklaa ja sipsit. Ja rakastan leipomista - mutta kuka ne herkut aina syö? No, minä ja mies - ja vähän lapsille. Aion alkaa vähitellen (kun saan liikkumisen aloitettua) ihan vaan kävellä. Sit kun se ei tunnu kamalalta, alan käydä uimassa. Uiminen on paras selälle, ja se on ihana kun altaan kohinassa ei osaa ajatella mitään muuta kuin sitä tekemistä. Kävellessä ajattelen liikaa. Ja mua ei kannata jättää yksin ajatuksieni kanssa.
On se ihmisen mieli ihana... ja vaikuttaa samalla siihen kroppaankin. Kirottu oravanpyörä.
Kun palasin kotiin niin huomasin että viretaso oli melko korkealla, ja tuntui että olisin halunnut valvoa ja valvoa, touhuta ja siivota ja järjestellä ja kirjoittaa ja leipoa ja laittaa joulua jajajajajajajajaja..... Onneksi selkäni sanoi itsensä irti. Tiedän, että jos olisin fyysisesti pystynyt laittaa kämpän ylösalaisin ja siivota ja järjestellä niin olisin tehnyt sitä yömyöhään.
En kuitenkaan pystynyt. Toisaalta se masensi, kun ei pystynyt eden perus kodin ylläpitosiivousta tehdä - tiskien ja pyykkien laittaminen oli ihan helvettiä tän selän kans. Mutta sain kuitenkin jotain tehtyä, koska on meillä kaikilla puhtaat vaatteet päällä :D
Pakotin itseni menemään lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan, että ei iskisi houkutus valvoa. Ja se toimi! Kaksi viikkoa olen yrittänyt saada päivystysaikaa lekurille että saisin selkään lääkkeet, mutta meidän terveyskeskuksen ajat menee sekunnissa... Onneksi neuvolan lääkäri tänään armahti mut, kun tajus et en pysty hoitaan ipanoita (lähinnä toi pienempi tuottaa suurempaa ongelmaa). Hän kirjoitti vähän buranaa vahvempaa niin pysyn ees jotenkin toimintakunnossa.
Tää on yhtä helvettiä. Joka askel sattuu, istuminen sattuu, seisominen sattuu, kävely sattuu, makaaminen sattuu melkein joka asennossa. On ehkä yks asento johon saan itseni tungettua nukkumaan ilman että oon hirveissä tuskissa, ja sekin onnistuu vain kipulääkkeillä ja lihasrelaksanteilla. Pelottaa pitää taaperoa sylissä, kun en ikinä tiedä milloin selkä lahoaa ja ote irtoaa ja lapsi tippuu. Kiertoliikkeet ja kumartaminen on täys nounou, kyykkyyn pääsee vaihtelevasti ja tuen kanssa.
Olen täysin tietoinen että olen ylipainoinen. Ja pitäisi laihduttaa että saisin selän kuntoon. Tämä on ollut elämässä sellainen oravanpyörä, oikeastaan koko ikäni, mutta etenkin nyt kun selkä on oireillut. Mutta hyvä asia painoni suhteen on se, että olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut oleen sinut itseni ja ulkonäköni kanssa, eikä mulle tule joka kerta peilin edessä oksetusrefleksiä, vaan osaan sanoa itselleni että tänään mä näytän nätiltä. Vaikka painoni ei ole terveellinen, on se silti tärkeää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on - vaikka haluankin myös muutosta tähän.
2012 kesällä leikattiin välilevynpullistuma joka tasaisin väliajoin uusii. En haluaisi uudestaan leikkauspöydälle mutta osittain se kuulostaisi ihanalta - sais sen toipumisen jälkeen oikeesti kivuttoman jakson jolloin vois saadakin liikuttua kun joka askel ei tuota tuskaa ja pelkoa et milloin jalka lahoaa alta. Ja pää tulee tässä sitten ihanasti mukana. Masentaa kun ei pysty tehdä kaikkea mitä haluaisi kun sattuu, tai ei taivu, tai on niin huono kunto. Paha olo sit taas vaikeuttaa liikkumaan lähtemistä entisestään. Ja sit taas tulee syötyä pahaan oloon. Ja sit taas lihotaan.... Mun pitäis saada 30kiloo pois ollakseni mun kehon "ihannepainossa" - näin sanoi kehonkoostumusmittari.
Aion nyt oikeasti yrittää, ja aloitan siksi hitaasti ja pienillä askelilla. Tässä mies on asiasta eri mieltä, mutta ei se taida ymmärtää että mun pitää tehdä tää näin. Tai sit kaikki lähtee lapasesta kun innostun ja sit kun mania katoaa niin iskee masiskausi enkä sit liiku taas yhtään... Huoh.
Aloitan syömisjutuilla. Ja lisään liikuntaa pikkuhiljaa. Koska mulla painon kanssa taistelun isoin ongelma on aina ollut syöminen. Syön liikaa ruokaa, ja herkuttelen liikaa. Intohimona suklaa ja sipsit. Ja rakastan leipomista - mutta kuka ne herkut aina syö? No, minä ja mies - ja vähän lapsille. Aion alkaa vähitellen (kun saan liikkumisen aloitettua) ihan vaan kävellä. Sit kun se ei tunnu kamalalta, alan käydä uimassa. Uiminen on paras selälle, ja se on ihana kun altaan kohinassa ei osaa ajatella mitään muuta kuin sitä tekemistä. Kävellessä ajattelen liikaa. Ja mua ei kannata jättää yksin ajatuksieni kanssa.
On se ihmisen mieli ihana... ja vaikuttaa samalla siihen kroppaankin. Kirottu oravanpyörä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti