Eilen saimme viestin että miehen mummo (A) tekee kuolemaa... No, odotettavissa se olikin, kun hänen puoliso kuoli toukokuussa ja he olivat todella läheiset. A oli todella riippuvainen miehestään ja rakasti tätä suunnattomasti. Siksi koko perhe osasi odottaa että A menee "nopeasti perässä" rakkaan miehensä luo.. Romanttinen ajatus omalla tavallaan..
Mun rakas puoliso (M) otti tosi raskaasti pappansa (R) kuoleman. Kun tieto tuli että R joutui saattohoitoon, niin M oli lääkärinkin diagnoosin mukaan surun murtama mies. Hän oli koulusta saikulla 3viikkoa kun lähtö otti niin koville. Mulla oli tuolloin niin avuton olo. En tiennyt yhtään miten auttaa M:ää. Yritin tukea ja antaa hänen potea ja surra. Nyt kun A nukkui pois niin tää on tosi hämmentävää ja olen enemmän pihalla että miten voisin auttaa rakastani. M ei osoita mitään merkkejä siitä että olisi "surullinen" vaan esittää kovaa miestä ja yrittää heittää läppää... Tyylillä "Mummuhan on puhunut jo 30vuotta että kohta hän kuolee..."
Miten auttaa toista surussa jota hän ei edes näytä? Tiedän että kyllä hän suree, mutta kolahtaako se vasta hautajaisten jälkeen? Tuntuu että itselleni tämä tuli todella rankkana kokemuksena. En tuntenut A:ta kun 7vuotta mitä parisuhteemme on kestänyt, mutta silti koin hänet läheiseksi. M:n tarinat siitä kuinka mummo on tehnyt hänelle maailman parasta ruispuuroa ja päästänyt pojan nukkumaan känniä pois baari-illan jälkeen että pääsisi aamulla mummon lähellä olevaan työpaikkaansa helposti.. ja aamupalalla ruispuuroa. Tarinat ajasta jolloin ei vielä tunnettu, niin kertoi A:sta paljon. Hän todella välitti kaikista läheisistään, vaikka ehkä teki sen välillä niin että ihmisillä meni hermo kun liikaa puututaan ja udellaan :D (eikös se oo mummojen tehtävä <3 )
Itselläni oli todella läheiset välit oman mummooni joka nukkui pois helmikuussa 2011. Ehkä se on yksi asia minkä takia tämä kolahtaa minuunkin niin voimakkaasti. Myös sen takia, kun meidän esikoispoika tykkäsi isomummostaan todella paljon... Heti kun soitto tuli että nyt on lähtö lähellä niin aloin jo tuon puhelun aikana varailla bussilippuja Lahteen ja järjestämään lapsille hoitopaikkaa papan luo.. mies ei ollut edes sulkenut puhelinta kun nämä olinko hoidossa.
Illalla kuitenkin A ehti nukkua pois, joten hyvästejä emme ehtineet hänelle sanoa, mutta onneksi sen voi tehdä omalla tavallaan myös hautajaisissa.. mietin kyllä, että A ei olisi varmaankaan enää tuossa loppuvaiheessa ymmärtänyt sitä ollaanko me läsnä vai ei. Tähänkin M vain tiuskaisi mulle että mitä me sinne Lahteen sitten edes lähdetään, mutta kun bussiliput oli jo ostettu niin ei se suostunut kotiinkaan jäädä ettei mee rahat hukkaan. Veikkaan silti että kyllä hän joka tapauksessa olisi halunnut lähteä, vaikkei sitä myönnäkään.. Kuitenkin mennään Lahteen jotta näkisimme sukulaiset ja ehkä vähän jakaa toistemme surua. Vaikka oma suruni tuntuu jollain asteella väärältä, enhän tuntenut A:ta kauan..
Omat isovanhemmat on kuollut jo ajat sitten ja olen jo pelännyt valmiiksi että mitä sitten kun omat vanhemmat ovat lähdössä. Silloin itse toivon (ja uskon) saavani mieheltäni tukea, vaikka veikkaan että silloin hänellä tulee olemaan avuton olo.. mikä siinä on että miesten (ainakin suurin osa miehistä) on vaikea näyttää voivansa huonosti, surevansa tai olevansa muuten vain hetkellisesti heikko...
Odotan kauhulla seuraavia muutamaa viikkoa, että miten M reagoi, ja miten itse selviän kun joulu on muutenkin herkistävää aikaa... Yritän olla vahva, ja antaa M:n tuntea mitä tuntee ja tukea tätä. Eikös se ole avioliitossa yksi tärkeä asia, tukea ja olla läsnä, niin ylä- ja alamäissä? <3
Levätkää rauhassa A & R, saatte olla nyt ikuisesti yhdessä! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti