Kävin syksyn aikana terveyskeskuspsykologilla hypnotisoitavana seitsemän kerran sarjan. Hypnoosilla hoidettiin pelkoa. Minulla on ahdistuneisuushäiriö ja pelkään kaikkea mahdollista mikä voi mennä pieleen, esim. sairastumista, onnettomuuksia, tulipaloa, jne. Pelkoni kattavat laajasti kaikenlaista, mutta niihin kaikkiin ei voitu syventyä, vaan hypnoosia varten piti valita yksi pelko, jonka hoitoon syvennytään. Valitsin kaupassa käymisen, pelkään kauppareissuilla ja varsinkin kassajonossa seisoessani tulevia paniikkikohtauksia, joiden vuoksi jopa välttelen kaupassa käyntiä, ja menen vasta sitten kun on aivan pakko. Silloinkin mietin tarkkaan mihin aikaan voin lähteä kauppareissulle: ruuhkaisimpaan aikaan, kun ihmiset tulevat töistä ja poikkeavat kauppaan, en todellakaan halua olla ostoksilla, koska siellä ihan varmasti joutuu seisomaan jonossa kauan. Hiki alkaa valua selkää pitkin ja silmissä näkyy tähtiä, tuntuu kuin kaikki tuijottaisi vaikka tiedän ettei ketään voisi vähempää kiinnostaa, kaikki vaan haluaa hoitaa ostoksensa ja päästä kotiin, mutta silti happi loppuu ja pyörryttää. Pahinta on, jos joku puolituttu tulee jutuille, kyselemään kuulumisia. Mitä sille vastaan? Vihaan "mitä kuuluu" -kysymystä. Opin vihaamaan sitä lapsena, kun minua kiusattiin koulussa. Koulupäivän jälkeen vanhempani aina kysyivät miten päivä meni. Halusin suojella vanhempiani ja itseänikin totuudelta ja vastasin aina "hyvää", vaikka minua olisi juuri koulun pihassa kuristettu ja haukuttu läskiksi jonka pitäisi kuolla. Kotona ei ollut tilaa negatiivisten olojen ilmaisulle, opin piiloutumaan iloisen naamarin taakse. Kun joku puolituttu kysyy miten menee, hetkeäkään ajattelematta piiloudun taas sen tutun naamarin taakse. Yritän antaa itsestäni todellista parempaa kuvaa. Pelottaa, miten ihmiset reagoisivat jos sanoisinkin, että masentaa, ahdistaa, en tiedä tulevaisuudesta, olen työtön ja rahaton varmaan tulevaisuudessakin, koska ihmiset pelottavat minua enkä uskalla edes yrittää hakea töitä.
Kauppareissut siis ahdistavat, koska siellä törmää ihmisiin. Hypnoosihoidossa ensimmäisellä tapaamisella ei vielä tehty varsinaista hypnoosia, vaan keskusteltiin psykologin kanssa siitä, mitä hypnoosi on, ja hän haastatteli taustastani ja kyseli sosiaalisten tilanteiden pelostani. Lopuksi tehtiin harjoitus, jolla testattiin suggestioherkkyyttä. Minun piti sulkea silmät ja kuvitella toiseen käteen painava ämpäri. Käsi alkoi laskeutua heti kuvitellun painon voimasta, näytti siltä että olen hyvin vastaanottavainen hypnoosille, ja sovittiin jatkosta. Psykologi arveli, että meditaatiotaustani vaikutti positiivisesti siihen, että pääsin helposti hypnoositilaan.
Itse hypnoosi ei ollut mitään mystistä heiluvan kellon tuijottelua jossain tietoisuuden rajamailla, vaan se muistutti minusta syvää meditaatiota tai rentoutusta. Olin koko ajan tietoinen siitä mitä tapahtuu. Alkuun jokaisella kerralla tehtiin kehorentoutus, sitten psykologi laski kymmeneen, jonka jälkeen olin hypnoosissa ja päästiin itse harjoitukseen. Ensimmäisellä kerralla minun piti kuvitella itseni johonkin turvalliseen paikkaan, katsella mitä ympärillä näkyy ja kuunnella tuttuja ääniä. Kuvittelin itseni saunaan, jonka ikkunasta katselin koivuja ja kuuntelin palavien puiden rätinää kiukaassa. Turvalliseen oloon yhdistettiin fyysinen turvamerkki, peukalon ja etusormen yhteenliittäminen. Voisin tehdä turvamerkin aina, kun olen ahdistavassa tilanteessa, ja palauttaa turvallisen olon, joka minulla on omassa turvapaikassani, saunassa.
Kaupassakäyntiä harjoiteltiin mielikuvamatkojen avulla. Kuvittelin lähteväni kotoa kauppareissulle, laittavani ostokset kärryyn, jonottavani kassalla jne. Välillä kun oli liian rankkaa, tehtiin vaan rentoutusharjoitus, esim. sellainen jossa kuvittelin käveleväni hiljaiselle metsälammelle, jossa käyn virkistävällä uinnilla.
Pidin hypnoosista kovasti, istuntojen jälkeen oli aina todella rentoutunut olo, eikä kaupassa käyminen ahdistanut. Pyörin jopa ostoskeskuksessa ihan vaan huvikseni, join kahvit kaikessa rauhassa ja katselin ihmisiä. Parasta hypnoosissa oli se, että sain taas lisäpotkua kotoisille meditaatioharjoituksille, koska saan niistä jaksamista ja rentoutta arkeen. Kaiken kiireen keskellä harjoittelu helposti kuitenkin unohtuu, vaikka tiedän että se tekee minulle hyvää. Tarvitsen välillä muistutuksia sen hyödyllisyydestä. Turvamerkkiä käytän myös ajoittain, kun paniikki meinaa saada vallan. Se vie ajatuksia muualle siitä, että tuntuu kuin kuolema tulisi nyt. Se palauttaa taas saunan ikkunasta näkyvät koivut mieleen ja rauhoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti