Ahdistus ja synkkyys ovat olleet osa minua lapsuudesta asti. Suuren osan elämästäni päässäni ei ole ollut tilaa millekään muulle kuin sille, että olen miettinyt mikä kaikki voi mennä pieleen. Raha loppuu enkä voi ostaa ruokaa, sairastun, jään yksin. Tämmöisiä pelkoja pyörittelen mielessäni vähän väliä, vaikka asiat olisivatkin kunnossa. Aina vähän aikaa olen jaksanut keskittyä opiskeluun, töihin, tässä hetkessä elämiseen, juuri sen verran että olen suoriutunut välttämättömistä asioista. Mutta sitten, erehdyn ajattelemaan että nyt ei olekaan pieneen hetkeen ahdistanut ja hätäännyn, koska olotila on minulle outo. Alan kehitellä jotain mistä ahdistua. Ihan varmasti liesi jäi päälle kun lähdin reissuun ja nyt koko kerrostalo savuaa. Jos ei muuta tule mieleen niin katson uutisia ja ahdistun jostain sodasta toisella puolella maailmaa.
Miksi minulla on jatkuva tarve olla ahdistunut? Mitä ahdistuksen tilalle tulisi, jos osaisin päästää siitä irti? Kirjoittaessa ja piirtäessä pääsen toisinaan hetkeksi irti ahdistuksesta, koska keskityn siihen mitä teen enkä ehdi pyöritellä kauhuskenaarioita mielessäni. Mutta aina kun lopetan se hiipii takaisin. Vaikka olisin juuri kokenut huikeaa onnistumisen riemua onnistuttuani vihdoin piirtämään sammakon näköisen sammakon, ahdistus alkaa kuiskia että eihän tuo tekele ole mistään kotoisin, sinusta ei ole mihinkään. Ja minä kuuntelen ja uskon. Ei kannata edes yrittää, olen maailman ainoa ihminen jolle ei ole annettu mahdollisuutta kehittyä missään. Heittäydyn sohvalle googlaamaan maailmalla kyteviä kriisejä ja luomaan piinaavia mielikuvia miten ne koskettavat lopulta minuakin. Ahdistuksessa koko maailma pyörii minun ympärilläni, olen itsekäs enkä ole läsnä.
En usko että tulen koskaan pääsemään ahdistuksesta eroon, se on niin syvällä minussa. Minä olen yhtä kuin ahdistukseni ja epäonnistumiseni. Tätä ajatusta yritän haastaa. En haluaisi antaa ahdistuksen määritellä mitä voin tehdä, ja estää yrittämästä. Konditionaalissa siksi, että yleensä siinä kuitenkin käy juuri niin. Olen kuullut usein neuvon, että koska ahdistusta ei saa taiottua sinne minne aurinko ei paista, sen kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Sillä matkalla teen asioita joista tulen iloiseksi ja jätän osan asioista tekemättä epäonnistumisen pelossa. Toipuminen ei ole suoraviivainen polku, takapakkia tulee ja silloin tekisi mieli luovuttaa. Ahdistukseni on niin pitkäikäistä laatua, että on turha kuvitella sen haihtuvan samantien. Voin vaientaa sen välillä alkoholilla, lääkkeillä, terapialla, myönteisillä kokemuksilla, mutta se hiipii taas ennen pitkää kuin muumilaakson mörkö ja jäädyttää kaiken.
Miten sen ahdistuksen kanssa pärjää? Pakotan itseni kiinnittämään huomion niihin hetkiin, kun en muista olevani ahdistunut ja voin hyvin. Kerään itselleni todistusaineistoa siitä että elämä ei ole kuitenkaan pelkkää ahdistumista, vaikka siltä huonolla hetkellä tuntuisikin. Tiedän jo, että ahdistukset tulee ja menee, vaikka juuri nyt tuntuisi siltä että minulla on sydänkohtaus ja happi loppuu, tunne menee kohta ohi, jotain muuta tulee tilalle. Ehkä se on uusi ahdistuksen aihe, tai ehkä uppoudun piirtelemään ja unohdan ahdistua vähäksi aikaa. Ja muistan kirjoittaa ylös että tänään(kin) oli hetki jolloin minua ei ahdistanut.
Olemme kolme mielenterveyskuntoutujaa. Kolme kokemusasiantuntijaa. Kolme äitiä. Kolme erilaista tarinaa. Laitoimme blogin pystyyn voidaksemme auttaa muita samalla auttaen itseämme. Blogiin tulee myös meidän erilaisia tapoja purkaa omaa oloa: kuvia ja runoja, laulunsanoituksia yms... Toivomme tämän blogin tuovan vertaistukea, lisäävän tietoisuutta mielenterveydestä ja toimivan kanavana purkaa omia mietteitä ja tuntemuksia. Jos yhdellekin tästä on apua, koemme onnistuneemme!
