Miksi siivoaminen on niin saamarin vaikeaa (A)

Ahdistaa kun lattia on taas vaatteiden ja lelujen peitossa, jalkapohjiin tarttuu hiekkaa ja sepeliäkin. Keittiön nurkissa pyörii kattilan ohi tipahtaneita kuivia makaroneja. Hellaan on pinttynyt kiinni tomaattikastiketta ja jotain limaa, ehkä kakkutaikinaa? Tiskiä on niin paljon että ei huvita edes aloittaa, mieluummin kaivan kertakäyttöastiat kaapista kun puhtaat lautaset loppuvat.

Aika siirtyä paperilautasiin?

Tätä läävää katsoessa naurattaa ajatus neuvolakäynnistä, jolla terkkari sanoi että nyt kun meillä on vauva, omaa vaatimustasoaan kotitöiden suhteen voi hieman laskea. Mihin sitä tästä lasketaan?

Pyykkikori olisi tuossa vieressä...

En  ole koskaan ollut kätevä emäntä. On tietysti ihana ajatella että en nyt jaksa kun vauva valvottaa, mutta tällaista elämäni oli jo ennen lapsia. Ainoa ero on siinä, että silloin ei ollut leluja pyörimässä lattioilla. Kaikenlaista muuta roinaa kyllä oli, sillä masentuneena sitä yritti hakea mielihyvää ostamalla uusia tavaroita yli tarpeen. Niille ei sitten löytynyt tilaa eikä paikkaa kaapeista, ja ne jäivät ajelehtimaan pöytätasoille ja lattioille.

Masennus tekee asioihin tarttumisesta vaikeaa. Järjellä ajateltuna olisi helpompaa tarttua kaaokseen siinä vaiheessa kun se ei ole vielä päässyt mahdottoman pahaksi, järjestellä vaikka vähän joka päivä. Mutta. Yleensä havahdun tilanteeseen vasta kun missään ei enää näy paljasta lattiaa ja on vaikea kävellä kompastelematta. Siinä vaiheessa homma tuntuu jo liian isolta, en tiedä mistä aloittaisin ja kannattaako edes aloittaa, kun en kuitenkaan ehdi tehdä paljon mitään ennen kuin lapset heräävät päiväunilta tai jotain muuta pitää tehdä. Sekin lannistaa kun tietää, että viimeistään puoli tuntia siivouksen jälkeen lelut on taas levitetty takaisin sinne mistä ne on juuri korjattu. On helpompaa heittäytyä sohvalle lohtusuklaan kanssa ja päättää, että huomenna sitten. 

Kärsin itseluottamuksen puutteesta myös siivouksen suhteen: en mielestäni osaa siivota. Siis oikeasti, kuka muka ei osaa siivota? Sen kun vaan nostelee samanlaiset tavarat omiin pinoihinsa ja pinot kaappeihin, ja imuroi roskat lattialta. Mutta olen joutunut opettelemaan kaikki kotityöt aikuisena, lukemalla oppaista ja ajautumalla konflikteihin ihmissuhteissa ja työpaikoilla, kun en ole ymmärtänyt siivota jälkiäni. Lapsuudenkodissa äiti huseerasi kaikki kotityöt. Oli todella tärkeää että kotona oli aina siistiä ja puhdasta, eihän sitä tiedä kuka poikkeaa käymään ja milloin. Olin aina vaan siivouksen tiellä ja minut passitettiin toiseen huoneeseen tai pihalle leikkimään. En oppinut siivoamaan enkä laittamaan ruokaa kotona, ja koulussa jouduin kotitalouden opettajan silmätikuksi. Opettaja huomautteli usein toisten kuullen kuinka on mahdollista että minä en ymmärrä ohjeita ja teen tehtäviä liian hitaasti. Se oli ahdistavaa kun olin muutenkin koulukiusattu. Vihasin köksän tunteja eikä minulla ollut motivaatiota oppia siellä mitään.

Siivouskyvyttömyys hävettää. Tuntuu vaikealta kutsua ihmisiä kylään tämän sotkun takia. Pitäisi siivota ensin, ja se taas on usein niin mittava operaatio, että on vaan helpompaa olla kutsumatta vieraita. Ne varsinkin on stressaavia tilanteita jos lapsille tarvitaan äkkiä hoitaja meille kotiin, esimerkiksi kun jouduin lähtemään päivystykseen migreenin takia. Synnyttämään lähtiessäkin ajattelin vain sitä, että kamalaa jos joku käy kodissamme sillä välin kun olemme poissa. Silloin sainkin jossain hormonihuuruissa kyllä siivottua ja pyykättyä supistusten välissä, ennen kuin oli pakko lopettaa ja lähteä sairaalaan. Eli ilmeisesti siis osaan kuitenkin siivota, vaikka en näin normioloissa siihen aina usko. Yleensä kyllä sitten kun pääsen liikkeelle niin saan jotain aikaan, mutta on hirveä homma tsempata itseänsä joka kerta tarttumaan toimeen. Onneksi en ole yksin vastuussa meidän huushollin siisteydestä. Yhdessä on helpompi siivota.

Miten muuten siivoamista voisi helpottaa, koska pakkohan sitä on aina silloin tällöin raivata tämä kaatopaikka että täällä pystyy lapsiperhe elämään? Sen olen ainakin huomannut, että siivoamisesta tulee helpompaa kun vähentää tavaraa. Lasten myötä tavaran määrä on räjähtänyt käsiin, on vaatevuoria joita pitää käydä läpi jatkuvasti ja poistaa sieltä liian pieniä, koska muuten kaapin ovet eivät mahdu enää kiinni. Leluja tulee synttäri- ja joululahjaksi ja muuten vaan, kun joku sukulainen on haltioitunut leluosastolla söpöstä nallesta tai nukesta. Mitä vähemmän tavaraa omistaa, sen vähemmän roinaa pyörii lattialla levällään imurin tiellä.

Ajatus kaiken sotkun siivoamisesta kerralla on silti niin ahdistava ja tuntuu niin lannistavan työläältä, että olen alkanut pyrkiä kohti osatavoitteita. Sen sijaan että saisin joka viikko siivottua koko kämpän kerralla kuntoon, tavoittelen sitä että edes jossain näkyisi aina yksi tyhjä ja puhdas pinta, vaikka edes tiskipöytä, niin voin sitten katsoa sitä ja saada siitä mielenrauhaa ja pienen onnistumisen kokemuksen. Sekin auttaa paljon, jos imuroi eteisen useammin ennen kuin rattaiden ja kenkien mukana sisälle tullut lika ehtii levitä ympäri asuntoa.

Koska yhdessä tekeminen on kivempaa, yritän muistaa ottaa kolmevuotiaankin mukaan siivoukseen, vaikka oman lapsuuteni vuoksi se ei käy minulta luonnostaan. Olisi helpompi passittaa lapsi vaikka katsomaan lastenohjelmia siivouksen ajaksi, pois tieltä hidastamasta muutenkin ärsyttävää urakkaa. Siis toimia kuten oma äitini aikoinaan. Mutta kolmevuotias pyyhkii liikuttavan innoissaan pölyjä kun saa osallistua ja puuhailla yhdessä äidin kanssa, ja siitä on oikeastikin apua kun hän auttaa tiskikoneen tyhjentämisessä. Hän osaa laittaa astiat oikeille paikoilleen ja auttaa mielellään. Samalla voin tarjota lapselleni kokemuksia joita vaille itse jäin lapsuudessani. Ehkä hänelle siivoaminen ei tulevaisuudessa ole niin saamarin vaikeaa kuin minulle.