Traumaperäinen oireilu mielessä ja kehossa (M)

Lähdettyäni tutkiskelemaan aktiivisesti sairastaustaani, ymmärsin että traumaperäinen oireilu on ollut läsnä elämässäni jo yli 8 vuotta vaikka sainkin diagnoosit traumaperäisestä stressihäiriöstä ja dissosiaatiohäiriöstä vasta aikuisiällä. Ensimmäiset traumaperäiset oireet koin heti seksuaalisen hyväksikäytön alettua ja ne jatkuvat edelleen tähän päivään asti. Sen jälkeenkin on tullut lisää traumaattisia kokemuksia esim.väkivaltaisten tilanteiden myötä mutta tuon hyväksikäytön koen ehdottomasti olevan suurin oireilun aiheuttaja. Olen miettinyt kovasti miksi edes myöhemmin kokemani raju fyysinen väkivalta ei aiheuta yhtä pahoja oireita kuin hyväksikäyttö, joka oli aina fyysisesti väkivallatonta. Olen tullut siihen tulokseen että tällöin mieleni oli vielä niin paljon kehittymättömämpi ja henkinen väkivalta sekä manipulointi voi helposti olla sata kertaa pahempaa kuin se että ottaa turpaansa, joten toisaalta oireilu on loogista. 

En enää muista missä järjestyksessä oireet tulivat, koska psykologin mukaan yksi selviytymismekanismini on aina ollut muistin sumentuminen(toki myös muistin sumentaminen tahallisesti), mutta sillä ei varmasti ole merkitystä koska eroa oli vain päiviä tai viikkoja. Unettomuus oli rajuin oire. Sain muistaakseni ainakin rauhoittavia ja neurolepteja mutta käytin ne päivisin ja yöt valvoin tietokoneella, lukien tai vain tuijottaen seinää harhaisena. Yöt tuntuivat loputtoman pitkiltä kun tuijotin kelloa pimeässä odottaen että äitini heräisi. Usein näin tumman hahmon huoneeni oven suussa. Se tuntui sekä pelottavalta että myös oudon turvalliselta, tutulta. 

Unettomuus on ollut kausittaista aina siitä lähtien ja näen myös paljon painajaisia. 

Aloin saada paniikkikohtauksia. Yhtäkkiä vain huomasin että en saanut henkeä, olin varma että sain jonkin sairaskohtauksen ja kuolisin. Hyperventiloin, kasvoni ja raajani olivat niin puutuneet että en tuntenut niitä. Tuollaisia kunnon paniikkikohtauksia en onneksi ole saanut useampaan vuoteen.

En kykene muistamaan missä vaiheessa dissosiaatio-oireet alkoivat, mutta nyt ajatellessani asiaa ymmärsin että niitä on ollut jo todella pitkään. Tuntuu että suurimman osan ajasta olen jonkinlaisen verhon takana, tai kuplassa. Näen, kuulen ja tunnen mutta tuntuu kuin minun ja todellisuuden välissä olisi jotakin. On epätodellinen olo ja joskus tunnen itsenikin vieraaksi. Minulla on huomattavan paljon myös tunnelukkoja, niistä lisää myöhemmin, mutta joskus menen myös kirjaimellisesti fyysisestikin aivan lukkoon. Huomaan että katseeni lukkiutuu johonkin ja alan hitaasti lipua pois, en pysty liikkumaan enkä puhumaan vaikka haluaisin ja yritän. Saatan usein ikään kuin herätä jostain. Kuljen ja suoritan päiviä läpi autopilotilla ja voi olla että esimerkiksi kävelen ulkona ja havahdun eikä minulla ole aavistustakaan mistä olen tulossa ja mitä tekemässä. Se kestää vain sekunteja mutta on pelottavaa. 

Todellisissa vaaratilanteissa itsesuojeluvaistoni on erittäin heikko ellei olematon, mutta toisaalta säikyn ja säpsähtelen ihan kaikkea turhaa. Taannoin kaupassa pari vanhusta puhalteli ilmapalloja ja yksi palloista puhkesi. Ensimmäinen ajatus oli että nyt tuli noutaja ja kyykistelin kassajonossa lapsi sylissäni ja vaikka tajusin sekunnissa mistä oli kyse, en olisi ikinä halunnut nousta sieltä. 

Raketit, puhkeavat renkaat, postiluukun kolahdus, täysin normaaleja ääniä jotka saavat minut hulluksi ja häpeän sitä. 
Hiukset jäävät hetkeksi jumiin tuolin selkänojan väliin - pakko päästä äkkiä karkuun

Kaulahuivi kiristää - mitä jos ei päästäkään irti ajoissa 

Joku nostaa kätensä tervehtiäkseen tai tekee äkkinäisen liikkeen lähelläni - silmät kiinni vaan mutta älä väistä, se on noloa, 
Saan mukavan ja lämpimän halauksen - kuolen tähän paikkaan, kuinka kauan tässä täytyy olla, en voi hengittää

Pelkään aseita ja veitsiä, en tahdo olla edes samassa huoneessa aseen kanssa vaikka tiedän ettei kukaan koske siihen ja joskus ruokaa laittaessa tai tiskatessa on vaikea pitää veitsiä lähellä koska ajattelen että joku laittaa sen kurkulleni tai alkaa sohia minua sillä.

Ahdistus tuntuu vahvimmillaan fyysisenäkin, palana kurkussa tai rinnassa ja pahimmillaan yritän oksentaa sitä pois. Epämiellyttävänä tunteena koko kehossa, se saa raapimaan itseäni verille koska tuntuu että haluaisin vain päästä ulos itsestäni, etten kestä olla tässä kehossa ja mielessä enää. 

Vaikka oireet ovat toisinaan rankkoja ja aina jokin niistä on läsnä joka päivä, koen silti pystyväni elämään ihan mielekästä elämää. Tärkeintä on hyväksyä oireilu ja opetella tuntemaan itsensä ja minimoimaan haavoittuvuustekijöitä ja triggereitä arjessa. En kykene poistamaan oireitani tai helpottamaan niitä, mutta olen itse tehnyt elämästäni sellaista että pärjään niiden kanssa paremmin. Kun käytin huumeita ja join paljon, pääsin kyllä ajoittain pakoon traumaattisia muistoja ja saatoin rauhoittaa itseni käveleväksi zombiksi, mutta silti suurimman osan ajasta olo oli paljon tuskaisempi kuin nykyään. Saatoin olla helposti viikon syömättä ja toisen nukkumatta, enkä suostunut uskomaan että tuollaisilla asioilla olisi merkitystä oireilun kannalta. Olin todella lapsellinen ja uhriutuva enkä ikinä olisi saanut elämääni edes tälle mallille ellen olisi muuttanut asennettani ja ajatteluani radikaalisti. Elämäntavoissani ei ole hurraamista vieläkään, mutta ymmärrän huolehtia riittävästä unesta ja syödä säännöllisesti sekä tietenkin olen selvinpäin. Tiedostan että esimerkiksi tupakka oikeasti lisää hermostuneisuutta eikä suinkaan rauhoita ja siksi yritän pitää senkin minimissä. 

Kaikista tärkeimpiä apukeinoja ovat rutiinit ja erilaiset mindfulness-harjoitukset sekä ajatusten suuntaaminen itselle mielekkäisiin asioihin ja toimiin. 

Emme voi muuttaa mennyttä tai pyyhkiä pois traumaattisia kokemuksia, emmekä vaikuttaa kaikkeen mitä meille tapahtuu mutta jokaisella on mahdollisuus ja valta päättää miten niihin asioihin suhtaudumme ja miten paljon annamme niiden vaikuttaa tulevaisuuteen.