ÄITIYS - iso sana jota alkaa vasta pikkuhiljaa ymmärtää.
ÄITIENPÄIVÄ - on ollut aina sellainen päivä jota olen aina haaveillut pääseväni viettämään, mutta myös aina pelännyt etten ikinä pääse viettämään.. Nyt se on mulle ollut mahdollista jo viisi kertaa.
Koen itseni jotenkin puolikkaaksi äidiksi, kun kuljen vähän tälleen "puoliteholla". Välillä voi lähtee lapasesta ja touhutaan liikaakin tai sitten olen niin maassa etten saa aikaiseksi tehtyä mitään. Pyrin tehdä lasten kanssa mahdollisimman paljon, mutta omassa päässä se ei aina riitä tai ole tarpeeksi. Ja taudin takia et aina tiedä millainen päivä huomenna on tulossa, niin etukäteen asioiden suunnittelu tuntuu hankalalta.
Haluaisin olla se ihana pullantuoksuinen kotiäiti, joka pyörittää arkea kuin itsestään - oli sitten yksi tai haaveilemani kolme lasta (joka jääköön haaveeksi, meidän talous ei kestä psyykkisesti tai taloudellisesti kolmatta :D ). jota muut äidit katsoo toivoen kykenevänsä samaan ja joka ei kärsisi uupumuksesta ja masennuksesta ja muista - saatika selkävaivoista.. Toisin sanoen toivoisin olevani joku superolento..
Olen pienestä pitäen sanonut että minusta tulee isona laulaja tai kotiäiti, tai laulava kotiäiti. Tämä on jotain mitä olen aina haaveillut. rakastan olla äiti, en kadu sitä hetkeäkään. Vaikka välillä on hankalaa ja väsyttää, ei minun tarvitse kuin katsoa mun lapsia ja en voi kun todeta taas että olen onnellinen kun minulla on mun perhe..
Olen onnellinen kun saan olla äiti, vaikka muuten olenkin tällä hetkellä masentunut yksilö. Äitiys tuntuu olevan suurin asia joka laittaa minut jaksamaan. Vaikka meidän parisuhteemme on kunnossa, ja rakastamme toisiamme, minusta silti tuntuu että äitiys voittaa meidän aikuisten välisen rakkauden. Vaikkakin se on kovana kakkosena. onkohan se ihan terveellisetä että ne on paremmuusjärjestyksessä vai pitäisikö niiden olla samalla tasolla? Olenko nyt huono vaimo? (hah, miten minä aina löydän asioista ne parhaat puolet... loistava minä. enkö vaan voisi olla onnellinen, piste.)
***
Minun suhteeni omaan äitiini on melko monimutkainen, ja se on muunnellut vuosien saatossa todella paljon - kirjaimellisesti laidasta laitaan. Ollessani yläasteikäisenä pahasti masentunut, ja minua kiusattiin koulussa, usein aamuisin kun piti lähteä kouluun sainkin jäädä äidin kainaloon jatkamaan unia ja herättyämme söimme yhdessä (liikaa) jäätelöä.. Pahimpina aikoina heittelin äitiä tavaroilla enkä pystynyt olla hänen kanssaan samassa huoneessa. Joku voisi sanoa että tuohan on perus teinitytön elämää...
Äitini sairastui MS-tautiin kun olin melkein 9v.. Häneen sairastuminen iski kuin kuolemantuomio ja ennen niin elämäniloinen ja menevä nainen muuttui kuin silmänräpäyksessä. Vanhempani ovat eronneet ennen äidin sairastumista, ja huoltajuus oli jaettu niin että olimme isälläni viikonloppuisin kun hän teki reissutöitä viikolla. Äitini ei montaa vuotta jaksanut enää panostaa äitiyteen, ja melkein voisi sanoa että teini-iässä minua on hoitanut siskoni. Vanhempieni eron jälkeen ei mennyt kauaa kun äitini tapasi erään miehen, joka osoittautuikin olevan väkivaltainen alkoholisti jolla on myöhemmin todettu myös skitsofrenia. Aluksi hän hakkasi vain äitiäni, mutta myöhemmin myös minä sain osumaa ainakin kahdesti. Kai osa minusta tuohon aikaan syytti osittain äitiäkin tilanteesta, hänhän sen miehen meidän elämäämme toi..
Nykytilanne on se että äitini on onnellinen mummo, mutta ei pääse toteuttamaan tätä roolia kunnolla. Sairaus on laittanut hänet pyörätuoliin eikä hänen käsivoimatkaan ole enää parhaimmillaan. Hänelle ei voi jättää vauvaa hoitoon, vaan meidän nuorempi ipana voi olla hänen sylissään periaatteessa vain valvonnanalaisena.
Osa minusta on hieman kateellinen muille siitä että heillä on äiti, jolle voivat viedä lapsen hoitoon tai jonka kanssa käydä shoppailemassa vauvantarvikkeita tai muuten vaan kiertelemässä paikkoja yhdessä, minä, mummo ja lapset... Mutta se ei onnistu. Ei ainakaan ilman erillistä avustajaa. En pysty työntämään samaan aikaan pyörätuolia ja lastenvaunuja, ja katsoa kohta 5vuotiaan perään. Äidin kanssa ei pysty mennä kiertelemään kauppoja tai mennä vierailemaan paikoissa, sillä hän kyllästyy nopeasti ja paikkoihin päästyämme hän haluaa melkein saman tien pois..
Osa minusta on ehkä hieman katkera - miksi juuri minun äitini on sairas.. Olen kuunnellut kateellisena serkkujeni tarinoita siitä kuinka he ovat käyneet äitinsä kanssa siellä ja täällä, tehneet yhdessä lasten kanssa vaikka mitä.. Tai kuinka mummo on ottanut lapsia hoitoon ja vienyt vaikka ja minne... Minä en ikinä pääse nauttimaan sellaisesta. Sen sijaan minun pitää olla varuillani aina kun annan vauvan äidin syliin, ettei sen ote hellitä, tai keskittyminen siirry jonnekin muualle. Vanhemman ipanan kanssa äiti pystyy jotain jo vähän touhuamaankin, mutta sekin alkaa olla jo hankalaa kun äiti itsekin alkaa olla jo melko lapsen tasolla.
Rakastan äitiäni, mutta tämä on vaikeaa. Tuntuu pahalta kun ei pysty käydä siellä niin usein kuin hän haluaisi, tai itse haluaisin.. Hän soittaa monta kertaa päivässä ja kyselee samoja asioita, kun ei muista soittaneensa jo. On ahdistavaa nähdä kun toinen kärsii taudissaan, etkä voi auttaa mitenkään. Periaatteessa kun asumme vain parin kilsan päässä äidistä, voisin käydä siellä useammin, ja haluaisinkin, mutta se on itselle niin henkisesti ahdistavaa käydä siellä. En pysty olla siellä montaa tuntia kerrallaan - joskus muutun ärtyneeksi tai itkuiseksi enkä halua että tiuskin äidille enkä halua hänen näkevän kyyneleitäni.. Tiedän ettei äiti halua että häntä säälitään, mutta se iskee väkisinkin. JA se viha ja katkeruus siitä, että miksi juuri minun äiti...
Isoveljeni asuu helsingissä eikä pääse käymään äidillä niin usein kuin haluaisi, ja äidillä käyminen on hänellekin varmasti ahdistavaa, varsinkin kun vanhimpana lapsena hän muistaa parhaiten millainen ihminen äiti on ollut ennen sairautta. Hän muistaa paremmin äidin elämänilon ja sosiaalisuuden, itselläni on vain hämäriä muistikuvia ja valokuvia joista voin hatarasti muistella tuota aikaa. Vaikka se tuntuukin todella pahalta, kun tietää ettei paluuta entiseen ole. Isosiskoni taas on niin kiireinen ettei hän ehdi käydä siellä.
Se on lapselle todella vaikeaa kun vanhempi sairastuu. Vaikka se periaatteessa kuuluisi mennä niin päin että lapset hautaavat vanhempansa, eikä päin vastoin, se että jompikumpi vanhemmista sairastuu melko nuorena, se ei ole helppoa. Varsinkin lapselle joka on siinä iässä, että tajuaa ja näkee ettei äiti voi hyvin, muttei välttämättä ymmärrä että mikä äidillä on, ja miksi äiti on nyt yhtäkkiä tuollainen. Tätä pelkään omien lasten kohdalla ja olenkin pyrkinyt / valmistautunut siihen, että miten sitten kertoa lapsille siitä että äiti on vähän tälläinen, ja että se EI johdu heistä!
Kun äidille tehtiin diagnoosi, hän todennäköisesti olisi voinut saada muutaman vuoden melkein ilman mitään fyysistä eroa entiseen. Taustalla kuitenkin oli se, että äidin pikkusiskolla oli diagnosoitu sama tauti moooooonta vuotta sitten, ja äiti tiesi mihin tuo tauti vie, niin hän otti sen saman tien rankasti ja masentui, (mikä todennäköisesti edesauttoi myös taudin kulkua). Äidin pikkusisko joka sairastui muistaakseni -84, kuoli muutama vuosi sitten. äiti sairastui -98 ja hänen isosiskonsa sairastui jonkun aikaa äidin jälkeen. Heillä on siis kaikilla kolmella sisaruksella sama tauti, mutta taudilla on kolme erilaista esiintymistapaa, ja heilla kaikilla oli ne eri versiot. He myös ovat niin erilaisia ihmisiä että ovat reagoineet sairastumiseen eri tavoilla.
Syytän osittain äidin sairautta myös siitä, ettei äiti osannut heittää pellolle sitä miestä joka hakkasi häntä - ja minua. Kai äiti luuli, ettei sairaana ihmisenä löytäisi parempaa. Äidillä oli varmaan myös sellainen mielikuva että hän voisi parantaa tuon miehen, ja siksi hillui sen kanssa niin kauan. Jos mies lyö kerran, se lyö toisenkin. Sen olen oppinut äidiltäni, enkä tahdo tehdä samoja virheitä kuin hän.
***
Rakastan äitiäni mutta vihaan hänen sairauttaan. Asian kanssa piti/pitää vain oppia elämään.
Rakastan olla äiti, ja toivon löytäväni tasapainon kaiken tämän kaaoksen keskellä.
PS. Tekstiä on paljon mutta siitä todennäköisesti puuttuu myös paljon. Eikä tainnut kauheesti nyt tulla minusta äitinä mutta ehkä sitten myöhemmin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti